Keskustelua raskaammasta musiikista ›

Scream Bloody Gore -87
 
Tuskin uppoaa vasta Deathiin tutusteneille ihmisille, varsinkaan, jos tutustuminen on tapahtunut teknisen Deathin parissa. Mutta tämä on kyllä täyden kympin levy. Murskaavat riffit, raivoa ja se Chuckin vokalisointi. Se pieksee vielä nykyäänkin kaikki tämänhetken vastaavat kilpailijat. Myös lyriikat kunnon gorekamaa. Ensimmäinen Deathmetal-levy, mikä on äänitetty Ns. Kaupallisesti.
 
Leprosy -88
 
Tämän kuulin vuonna -88 ja sillä tiellä ollaan vieläkin. Tästä alkaa jo kuulemaan Chuckin nerouden biisintekijänä. Kertakaikkiaan toinen toistaan upeampia klassikkoriffejä levy täynnä. Myös Chuckin toinen tavaramerkki eli loistavat lyriikat alkavat tällä levyllä nostaa päätään. Mulle SE Deathin levy, nyt ja aina.
 
Spiritual Healing -90
 
Yleiseti ottaen Deathin Ns. välilevy. Biisit hakevat muotoaan teknisen kaman ja brutaalin kaman välissä. Ehkä Deathin heikoin albumi, mutta jokaisella toisella vastaavalla orkesterilla tämä levy olisi ylivoimaisesti paras. Kertoo vain Deathin tasosta. Lyriikat loistavia, Esim. Altering the Future. Toista kitaraa vinguttaa James Murphy. Eli ensimmäistä kertaa Deathin historiassa kuullaan loistavia sooloja muustakin kitarasta kuin Chuckin.
 
Human -91
 
Tässä levyssä yhdistyy deathmetallin rankkuus ja teknisyys täydellisesti. Nykyaikaisen deathmetallin yksi tärkeimmistä paalukivistä. Aloitusbiisi " Flattening of emotions" Vie jalat alta joka kerta. Maailman raskain biisi. Mukana myös Deathin ehkä tunnetuin viisu Suicide Machine ja Lack of Comprehensive. Lyriikat pelkkää timanttia, samoin soolot. Toisessa kitarassa siis tällä kertaa Paul Masvidal. Tunnetaan myös edesmenneestä Cynic-orkesterista. Sama orkesterin mies rummuissa eli Sean Reinert. Bassossa ensimmäistä kertaa Saduksen Steve DiGiorgio.
Tämä levy on deathmetallia parhaimmillaan.
 
Individual Thought Patterns -93
 
Deathin teknisen musiikin urahuippu. Biisit ovat vaikeita soittaa mutta kuulostavat helpoilta. Rummuissa Gene " Tuhatkäsi" Hoglan, kitarassa Andy Laroque ja bassossa itse Steve DiGiorgio. Tällä levyllä on maailman hienoimmat bassokuviot. Tältä basson pitää metallissa kuulostaa. Ns. Superkokoonpano tällä levyllä siis ja jälki on sen mukaista. Toinen toistaan hämmästyttävimpiä biisejä, joihin ei ajan hammas kykene. Tunnetuin levyn biisi ehkä The Philosopher. Lyriikat, jälleen kerran, silkkaa namua.
 
Symbolic -95
 
Tälle levylle biisit ovat ehkä hivenen yksinkertaistuneet verrattuna edelliseen levyyn. Toki, puhutaan edelleen Deathista eli ei näitä biisejä soita kukaan amatööri. Puhdas tappolevy. Avausraita Symbolic kertoo pelin hengen ja pelihän on deathmetal. Ei voi kuin ihmetellä, mistä Chuck aikoinaan ammensi ideansa näihin tapporiffeihin. Rummuissa edelleen Tuhatkäsi-Hoglan. Kitarassa joku tuntematon Chuckin koulukaveri ylä-asteelta. Tarina kertoo, että Chuck etsi kuumeisesti kitaristia, muisti tämän hepun kouluajoiltaan ja päätti vain soittaa. " Moro, täällä Chuck. Olis nauhotukset edessä, soitatko vielä kitaraa? Hyvä. Tule studioon soittamaan!". . Ja mies tuli. Vallan persoonallisella tyylillä soolot soittaakin, mikä on vain hyvä asia.
Kuten Human, myös todellinen merkkipaalu
 
The sound of perseverance -98
 
Jos joku levy ilmestyessään löi mua turpaan ensi kuuntelulla, se on tämä. Käsittämättömät rumpuintrot, Chuckin kitarataiturointi, riffi liikkeelle ja sit....Chuckin ääni?! Meinasin tuolilta tippua:" Jumalauta?! Onko toi Schuldiner?!". Chuckhan se ja miehen ääni on tällä levyllä parasta antia sit Scream Bloody Goren. Käsittämättömän vihaista tulkintaa, mistä paras esimerkki levyn tunnetuin biisi, jo legendan statukseen Lahdessa noussut " Spirit Crusher". Sitä kertosäettä... Ja tältä levyltä löytyy siis se Judas Priestin Painkiller-cover. Suosittelen kaikille Priestin ystäville, Chuckin tulkinta ei jätä ketään kylmäksi...
Tämä on kunnianhimoisin Deathin levy ITP:n kanssa. Progea paikoitellen mutta Chuckilla oli käsittämätön kyky saada vaikeimmatkin biisit toimimaan. Mutta kyllä tämä levy vaati muutaman kuuntelun avautuakseen. Eli vaikein Deathin levy oli itselleni. Mutta paranee vieläkin, tänä päivänä, joka kuuntelulla.
Chuck jälleen etsi muusikkoja tälle levylle. Rumpali löytyi seuraavasti: Chuck oli istunut paikallisessa kahvilassa sumpilla, lukien Metal Hammeria samalla. Mr. Christy oli kävellyt sisään, huomannut Chuckin ja kysynyt välittömästi:" Olet Chuck Schuldiner? Etsit kuulemma rumpalia? Tässä olisi yksi.". Mr. Schuldiner oli luonnollisesti hivenen hymyillyt itsekseen tyyliin " Ai sä vaan tuut ja soitat meidän kaikki biisit tosta vaan". Noh, biisilista sovittiin, paikka sovittiin, Etc. Näissä reeneissä Chuck oli kuulemma muutaman minuutin soiton jälkeen vain katsonut taakseen kohti Richard Christya ja ajatellut" ei jumalauta mikä rumpali?!". Ja näin siis Mr. Christy sai pestin. Itsevarmuus ei ole aina pahasta.
 
Death oli käsittämättömän kova bändi. Aina, kun muut bändit luulivat julkaisseensa jotain kovaa ja innovatiivista, tuli ulos uusin Death-tuotos, mikä palautti aina kaikki muut lähtöpisteeseen. Chuck teki, muut seuras. Poikkeuksena, ainoana sellaisena, Morbid Angel.
 
Valitettavasti se menee aina niin, että pientä ydinryhmää lukuunottamatta juuri kukaan ei löydä bändiä vasta kuin sen kuoleman jälkeen. Niin myös tässäkin tapauksessa. Mutta hyvä että ihmiset löytää edes joskus. Musiikki ei kuole koskaan. Ja jos joku ei tiedä, Chuck siis kuoli aivokasvaimeen vuonna 2001, 13.12. Mies oli syntynyt -67 eli hivenen päälle kolmikymppisenä tuli kuolema. Pitkän taistelun jälkeen. Oli jo kuulemma toipumassa mutta sit tuli noutaja nimeltään viikatemies eli Death. Ironista melkein...Voin sanoa, että silloin Mr. Lappis oli herkkä, otti kännit ja tirautti Torven tiskillä kännissä kyyneleen Chuckin muistolle.
Nimim. Fani sice -88
 
Rest in peace Chuck. Hail To GOD!
 
Tuollaisen tekstin kirjoitelin Rautaneito-com:iin. Toivottavasti antaa jotain osviittaa