Etno, proge, latin ›

...sooloon pätkän selvästi totutun asteikon ulkopuolelta. Tähän maestro vastasi: "Ai soitin vai?" Mielestäni tässä tiivistyy aika hyvin se, mistä jazzin soittamisessa on kysymys: annetaan vain palaa, ja jossain vaiheessa huomaa, että sormet kulkevat koskettimistolla (otelaudalla, tms.) kuin itsestään.
 
No tuo nyt on vähän niin ja näin, "kuin itsestään"... Tuohon vaiheeseen pääseminen kyllä vie todella kauan aikaa, varsinkin jos sieltä pitäisi tulla jotain syvällistä ilmaisua uloskin.
 
Sanoisin, että hyvä lopputulos parhaassa tapauksessa ja runsaan ajan kanssa alla olevien asioiden pohjalta. Ja tähän ei välttämättä tarvita opettajaa, mutta se on _suositeltavaa. That said, myös lukemalla Mark Levinen 'Jazz Piano Bookia' ja opettelemalla kaikki sen esimerkit joka sävellajissa, pärjää jo pitkälle (myös alla mainituissa). Todella hyvä kirja!
 
1. Perusduuni. Eli kyllä, opetellaan soittamaan soinnut ja sointutyypit eri hajotuksilla, sekä niihin perus-skaalat ja moodit. Korva kehittyy kyllä ajan myötä kuulemaan sointu/skaala-variantteja myös, mutta nopeammin tulokseen pääsee kun opettelee noita suoraan. Lisäksi noiden soittaminen parantaa tekniikkaa. Myös tähän liittyvien teoria-asioiden, kuten perus- harmonia-analyysin tunteminen auttaa.
 
2. Levyjen kuuntelu ja soolojen blokkailu. Tätä ei voi tehdä liikaa... Kaikki pianistit ikinä on tehneet tätä aina. Vaikka usein on niin, että esimerkiksi vain yksi jazzin tyyli/aikakausi kolahtaa (esim. 50-luvun hardbop, 60-luvun modernimpi jne.), niin olisi hyödyllistä kuunnella ja blokkailla kaikkia tyylejä. Ehkä aluksi kannattaa kuitenkin keskittyä esimerkiksi bebopiin/hardbopiin.
 
Tästäpä päästiinkin siihen ikuiseen kiistankapulaan: bebop vai ei? Eli aika suuri osa ihmisistä läpi historian on ollut sitä mieltä, että syvällistä, kypsää ja persoonallista jazz-soittotapaa ei voi kehittää, ilman, että aloittaa bebop-improvisoinnista ja lopulta hallitsee sen - eli pystyy soittamaan sointujen pohjalta sulavaa bebop-linjaa. Toisin sanoen, ns. kieliopin tulisi olla kunnossa.
 
Kaikki suurimmat (Hancock, Corea, Jarrett esim.) ovat tehneet tämän. Hancock tsekkaili Oscar Petersonia, Duke Ellingtonia, Bill Evansia ja Wynton Kellyä. Corea - Bud Powellia, Art Tatumia, Bill Evansia (sekä jo silloin McCoy Tyneria). Jarrett - ainakin Bud Powell, Art Tatum ja "modernimmista" Lennie Tristano sekä Paul Bley. Jne, jne.
 
Joka tapauksessa pointti on se, että useimmisissa tapauksissa ratkaisu tuntuu olevan järkevä. Se, että alkaa heti suoraan soittamaan esimerkiksi McCoy Tyner -henkistä modaalista tavaraa, kuulostaa poikkeuksetta paskalta. (huonosti soitettuna se saattaa olla sitä toki myöhemminkin ;)
 
(3. Bändin kanssa soittaminen. Tämä tulee kuvioihin ehkä vähän myöhemmin, mutta mahdollisuuksien puitteissa kannattaa alkaa soittamaan bändin kanssa mahd. pian.) Suuri osa improvisoinnista perustuu kuitenkin myös bändityöskentelyyn.)