Yleistä keskustelua musiikista ›

Nelivuotiaana viulutunneille. Sitä ei kyllä kestänyt kuin pari viikkoa, ja kaaressa ulos. Musiikkileikkikoulussa hakattiin claveseja yhteen. Äiti soitteli sähköuruilla (uusinta uutta!) kaikenlaisia mieleen juolahtaneita kansanlauluja ja virsiä, ja opetti, että "minkä tahansa kappaleen voi soittaa joko C:stä tai A:sta, sen mukaan ovatko ne duureja vai molleja". Väite on tietysti vähintään outo, mutta valkoisista koskettimista on kai sitten helppo lähteä, jos ajatus on soittaa eikä harjoitella.
 
Tämän jälkeen olikin jonkinasteista taukoa, kunnes 11-vuotiaana päätin opetella soittamaan rumpuja. Jalkojen motoriikka oli pettymys (backbeat ei lähde edelleenkään rennosti), ja pakkosiirto kitaraan koitti 12. syntymäpäivän aikaan, kun äiti lähetti mut maksamaan maitokaupan laskua, mutta kävelinkin sen sijaan Iso-Roobertin Osto ja Myyntiin, josta mukaan lähti Dia-sähkökitara 120 markan hintaan.
 
Kuitissa luki "Ratokaster Kitara", ja myyjä opetti: "Kato sie et tiijä, mutta sie opit, Ratokasterissa on kuus nuppia yhellä puolen, ja Kipsonissa kolme molemmin puolin."
 
Pettymys oli suuri, kun soundi ei Helvar-radion läpi ollut lainkaan kuin Hendrixillä, tuskin edes Ramonesilla, mutta pakko oli saada kitara, kun äidin vanha Landola oli koulun veistotunnilla mennyt täysin korjauskelvottomaksi yrittäessäni modifioida sitä sähkökäyttöiseksi.
 
Varsinainen jonkinlaisen auttavan soittotaidon hankkiminen onkin sitten toinen ja pidempi tarina...

Itse aloitin kosketinsoittimiin tutustumisen n.2-vuotiaana.Motiiveja en muista,mut todennäköisesti hieman erillaiset,kuin yllä olevalla.
 
Eikös se ole niin, että pianoa tai koskettimia soittavat ne jotka on pakotettu siihen?

Eikös se ole niin, että pianoa tai koskettimia soittavat ne jotka on pakotettu siihen?
 
Ihan omasta halusta se kyllä lähti.Sedälläni oli semmoiset "hienot" yamahaurut.Kun mentiin kyläilemään en malttanut riisua edes toppahaalareita päältä,kun oli kiire päästä urkujen ääreen.Kun musiikki on ollut pitkään ammattina,ei sitä innostusta aina meinaa löytyä,mutta onneksi on hyvätkin hetkensä...

Ihan omasta halusta se kyllä lähti.Sedälläni oli semmoiset "hienot" yamahaurut.Kun mentiin kyläilemään en malttanut riisua edes toppahaalareita päältä,kun oli kiire päästä urkujen ääreen.Kun musiikki on ollut pitkään ammattina,ei sitä innostusta aina meinaa löytyä,mutta onneksi on hyvätkin hetkensä...
 
No toi olikin vaan semmoinen heitto. tajusit varmaan.
Itteäni kyllä oikeasti harmittaa, kun en ala-asteella ottanut pianotunteja, vaikka ilmaiseksi olisi saanut.
Kotona on ollut piano nyt semmoisen puolisen vuotta. Olen itsekseni yrittänyt jotain opetella.

Pistimme bändin pystyyn kavereiden kanssa. Soitin bassoa. Siirryin siitä sitten kitaraan kun siinä oli enemmän kieliä ja se oli enemmän rock (tällöin olin öböyt 15-16 vuotias). Noitten välillä ehdin soittaa hieman rumpujakin.

serkut (joiden kanssa olen paljon tekemisissä,varsinkin pienenä olin) aloittivat soittamaan selloa ja viulua. siskonikin aloitti soittamaan viulua ja kaikki lähisukulaisemme oikeastaan soittavat jotain instrumenttia..sitten mäki alotin 5-vuotiaana sellonsoiton. myöhemmi sitte sain käteeni skeban ja sillä jotai rämpyttelin ja tulin siihen tulokseen,että tällainen pitää ostaa.

olen ollut aina enemmän tai vähemmän musiikista kiinnostunut. joskus ihan parin vuoden ikäisenä kuuntelin iskän kasetteja ja lauleskelin niiden mukana. ala-aste ikäisenä musiikki tuli isosiskon dingo innostuksen mukana uudelleen kehiin. tässäkään vaiheessa en vielä soittanut mitään enkä jaksanut innostua pianostakaan jota isosisko soitti. kuuntelin monta vuotta vielä tästäkin eteenpäin radiosta musiikkia, kunnes yläasteen aikana tuli nirvanat, metallicat, guns n' roseset ja rhcp:t. niihin aikoihin eräs kaverini ja serkku soittivat pikkusiskon lahjaksi saamaa akustista landolomerkkistä kitaraa aina meille tullessaan ja lopullinen innostus alkoi siitä. tosin vain vähitellen. lopullinen sysäys päätökseen aloittaa soittaminen kunnolla tuli, uskokaa tai älkää, ihmissuhdeongelmista. saatuani pakit ensi-ihastukseltani oli vaan pakko siirtää ajatukset jonnekin muualle. toisin sanoen, saan kiittää tätä ihmistä siitä että ylipäätään soitan nykyään. sad but true :D...
 
sitä onkin sitten mahdotonta tietää olisinko joka tapauksessa tässä tilanteessa, sillä liikuin niihin aikoihin jonkin verran muusiikki painotteisessa porukoissa.

Pienempänä tuli kokeiltua jalkapalloa,pesäpalloa,kiekkoa ja monia muita harrastuksia.Kiinnostus kaikkia näitä kohtaan syystä tai toisesta loppui lyhyeen.Sitten musiikki alkoi kiinnostaa,tosin silloin vielä levyjen muodossa,kunnes sitten tavallaan "vahingossa" jouduin tekemisiin kitaran kanssa.
"Siitä se ajatus sitten lähti".Myöhemmin,kun aloin kuunnella bluesia,tuli harppu mukaan kuvioihin.Pääosin soittelen silti vieläkin kitaraa.
Musiikki on ainakin minun kohdallani poikennut noista muista harrastuksista siten,että kiinnostusta riittää,ja sitä tulee koko ajan vaan lisää.

Olin jo muutaman vuoden kuunnellut musiikkia intohimoisesti ja soitellut ilmarumpuja ja sählymailakitaraa pitkin öitä omassa huoneessani, kunnes kuuntelin Bruce Dickinsonin version Alice Cooperin The Black Widow -biisistä, ja sen yhden väliriffin kohdalla ajattelin, että tuo olisi hienoa osata soittaa itsekin. Vähän myöhemmin rippileirillä kaveri opetti soittamaan Smoke on the Waterin alkuriffin (yllätys yllätys) ja Teuvo, Maanteiden Kuninkaan melodian. Enhän minä niitä juurikaan hallinnut, mutta silloin päätin, että kitarahan se on saatava. Sainkin sen sitten seuraavana jouluna. Bändi nimeltään Görmütz oli keretty perustaa jo vähän aikaisemmin, vaikkei soittimista tai soittopaikasta ollut hajuakaan. Vuodenvaihteen jälkeen saimme soittopaikan koulun musiikkiluokasta, ja lopulta ajauduin basson kautta rumpalin penkille. Rumpuja olin oppinut soittamaan soittamatta niitä kertaakaan, eli huitomalla ilmaa eri levyjen tahtiin.
 
Görmütz on nyttemmin kuopattu, mutta soitan rumpuja yhdessä bändissä (ja kakkoskitaraa nauhoitushommissa), kitaraa toisessa ja bassoa kolmannessa, tosin kaksi viimeisintä kokoontuvat aika harvakseltaan.

Joskus tuli kirjoitettua tähän liittyen pidempikin stoori täällä, mutta pääpiirteittäin suurin vaikutus oli Eeron ja Jussin -70 luvun lopun koulukiertueella, joka meidänkin koululle ulottui aikanaan.
 
Kaverin kanssa kuunneltiin Elvistä, Eeroa ja Jussia ja koetettiin soitella kitaralla (käräytettiin parit stereotkin siinä samalla...) perässä.
 
Sitten siitä pikkuhiljaa kitarakursseille, kun ensimmäisen oman kitaran sain isältä. Tottakait vaikutuksensa oli myös sillä, että alkoi tajuamaan että sitä musiikkia voi ostaa myös kaseteilla ja levyillä.
 
Iso merkitys oli myös kotipaikan kirjastolla, jossa oli siihen aikaan nähden hemmetin hyvä valikoima erilaista musiikkia. Ja sitä sitten kyllä tuli aikaa vietettyäkin kuuntelemassa luurit korvilla erilaista matskua.
 
Tjaa, että niin miksikö? No se vain tuntui niin pirun hyvältä opetella itse soittamaan, lukea eri bändeistä ja musiikkityyleistä ja tietysti kuunnella sitä musiikkia myös.

Kun ei muutakaan osaa.

en tiiä..jotenkin kaikki soittaminen aina kiehtonu mua, vaikkei kukaan mun kaveri tai tuttu oo mitään ihameemmin soittanu. siitä vaan tulee niin hyvä fiilis..

Näin Guns N Rosesin November Rain-videon ja siinä keskellä aavikoa sekä flyygelin päällä isoa puupalikkaa syleilleen puskapäisen miehen. Se takakeno/haaraseisontayhdistelmä näytti niin julmetun hienolta. Sitten tuli se audiopuoli jota se mies veti puupalikalla. Leuka kolahti parkettiin. Rest Is History.

Soittaminen on hyvä tapa tappaa aikaa.

slash tuntuu vaikuttaneen moneen kitaransoiton aloittamisessa.. kuten myös minun..

Aina on ollu semmonen ajatus takaraivossa, että olis hieno soittaa jotain.
Homma lähti käyntiin kun olin 5. luokalla ja saimme uuden opettajan joka sitten kysyi ensimmäiseksi, että haluuko joku oppia soitta rokkia. Siinä sitten äkkiä käsi pystyyn ja into päällä. Aluksi oli melkein koko luokka halukas, mutta joka soittotunnin jälkeen lähti aina joku pois. Jäljelle jäi muutama tyyppi josta kehitettiin "bändi"
Ensimmäisen soittikerran jälkeen olin niin innoissani kuin olla ja voi ja kävin heti koulun jälkeen ostamassa Yamahan C-40 johon upposi kaikki säästöt. Siitä sitte lähettiin opettelemaan sointuja ja näppäilyä. Ensimmäiset biisti mitkä opeteltiin oli Zen Cafe - mies eikä poika enää, CMX - kirosäkeet ja Pink Floyd - Another brick in the wall
Kaikesta iso kiitos Mika Nevalalle!!!

En oikein tarkalleen muista. Mä vaan jotenkin ajauduin pianotunneille ja kuoroon pienenä. Siitä ei sitten enää paluuta ollut.