Yleistä keskustelua musiikista ›

Linkin Park on minunkin mielestäni verrattavissa Zeppeliniin, kuten on myös The Darkness. Siinä vasta onkin superbändi. Mahtava lavashow, persoonallinen imago, loistavia biisejä ja riffejä ja kaiken kruunaa Justin Hawkinsin korkealta ja kovaa lähtevä laulu. Livenä täysin omaa luokkaansa. Veikkaan että Darkness voi hyvinkin olla Linkin Parkin ohella se toinen bändi joka inspiroi tulevia muusikoita.
 
Tai miten olisi Lauryn Hill? Nuori, itsevarman tuntuinen nainen, jota monet tuntuvat arvostavan.

Lauryn Hill on jo MTV-giljotiinin mukaan out, vaikka tekisi kuinka hyviä levyjä.
Darkness ei voi kestää kun on liian leimallisesti 70-luvun retroilua, sitä pidetään vain hauskana vitsinä joka on ensi viikolla vanha.
Linkin Park... pystyisiköhän täyttämään 5 vuoden kuluttua Stadionin? Ei sitten millään ilveellä.
Radioheadilla on faneja muttei hittejä.
Robbie Williams pystyisi täyttämään stadionin, mutta on mun korvissa enempi iskelmää ku rokkia.
Kaikki ysäribändit ovat hiipuneet tavalla tai toisella - vaikka on hyviä bändejä, sellaista biisintekotaitoa ei tunnu enää löytyvän että touhu kestäisi.

Radioheadilla on faneja muttei hittejä.
 
Samankaltainen albumibändi kuin Pink Floyd, joka kyllä muistetaan edelleen.

Ihan pätevää pohdintaa, mutta tollasessa ajattelussa aina alkaa vaivaamaan se, että oliko asia ennen sitten erilainen? Ei ainakaan minun tietääkseni. Nykyäänhän tiedostavuushan on ollut muotia jo muutaman vuoden ajan ja kaikenlainen aktivismi tullut yleisemmäksi. Aina suurelle yleisölle on kelvannut mitä tarjotaan, ja aina on riittänyt muusikoita ym. marginaaliryhmiä jotka muistelevat kuinka ennen kaikki oli parempaa ja pulutkin lihavampia.
 
Ennen ei ollut paljoakaan valinnanvaraa sen suhteen, mistä esim. musiikkia hankki, mistä sitä kuunteli/katseli jne. Eli siinä suhteessa asiat ovat kovasti muuttuneet. Se vain, että eri vaihtoehdoista huolimatta sisältö on mahdollisuudet huomioon ottaen suppeata. Se johtunee pitkälti juuri siitä, että tehokkuus ja sen maksimointi on muovannut tarjonnan sen mukaiseksi. Tai sitten me kuluttajat olemme liian pässejä ja hyväksymme asian?
 
Tiedostavuus ei ole pelkästään muotia, vaan ihan luonnollinen kehitys sen mukana, miten ympäristö on muuttunut. Joskus vain tuntuu, että samalla on tullut sitä seulottavaa huttua niin paljon ja popula tylsistyy, laiskistuu jne. Barrikaadeille kele! :)

Lauryn Hill on jo MTV-giljotiinin mukaan out, vaikka tekisi kuinka hyviä levyjä.
 
Hieman aiheesta sivuun: en tajunnutkaan, että Miseducationista on jo kuusi vuotta...

. Se johtunee pitkälti juuri siitä, että tehokkuus ja sen maksimointi on muovannut tarjonnan sen mukaiseksi. Tai sitten me kuluttajat olemme liian pässejä ja hyväksymme asian?
:)
 
Ei se ole hullu joka myy vaan se joka ostaa.
 
Tarjonta muotoutuu juuri sellaiseksi kuin ostajat haluavat. Ostajahan on valmis maksamaan ja myyjällä on halu saada kaupaksi. Kaikkea mitä ostaja haluaa, löytyy jonkun tarjoomana. Tarjonta muotoutuu kysynnän mukaiseksi.

Tarjonta muotoutuu kysynnän mukaiseksi.
 
Tottahan tuo, tulee ihan mieleen taloustiedon tunnit lukiossa silloin joskus.
 
Mutta voiko olla niin, että ihmiset eivät tiedä mitä haluavat? Toisin sanoen, jos radioilla ei olisi tehosoitossa tiettyjä kappaleita ja MTV esittäisi edes melko tasapuolisesti kaikkia musiikkivideoita, niin haluaisivatko ihmiset eri asioita? Voi olla.

Ei se ole hullu joka myy vaan se joka ostaa.
 
Tarjonta muotoutuu juuri sellaiseksi kuin ostajat haluavat. Ostajahan on valmis maksamaan ja myyjällä on halu saada kaupaksi. Kaikkea mitä ostaja haluaa, löytyy jonkun tarjoomana. Tarjonta muotoutuu kysynnän mukaiseksi.
 
Toisaalta tutkimukset osoittavat, että televisiotakin katsotaan tiettynä ajankohtana paljon riippumatta siitä, mitä sieltä tulee. Toimiiko sama myös musiikissa? Tiettyjä äänitapettiradioita ainakin tunnutaan kuuntelevan työpaikoilla kiinnittämättä loppujen lopuksi kovinkaan paljoa huomiota sisältöön, mistä monet ovat tehneet sen johtopäätöksen, että väliä on ainoastaan sillä, ettei sisältö ärsytä. Ja kun nykyään spiikkien määräkin on minimoitu(koska radiossa puhe ei toimi samanlaisena huomaamattomana, vähän keskittymistä vaativana äänitapettina kuin musiikki), tietääkö yleisö edes välttämättä, minkä artistin musiikkia se kuuntelee? Kyllä multa on ainakin monta kertaa kysytty, tiedänkö mä, kenen biisi ja minkä niminen on se ja se, mitä ne aina soittaa radiossa missä lauletaan sillai kivasti.
 
Hurjimmathan ovat väittäneet, että me olemme kaikki passiivista massaa, jota huijataan jatkuvasti syöttämällä meille tasan sitä, mitä meidän halutaan kuluttavan, ja myöskin teemme niin. Massakulttuuriteoreetikkojen jutut ovat aikamoisia, mutta kyllä nämäkin pointit ovat tässä keskustelussa vähintäänkin mielenkiintoisia, jos eivät muuta.
 
Itse olen sitä mieltä, että kyllähän kuluttajat sentään ovat aktiivisia. Jos tunkeutuisin nyt Radio Novan toimitukseen soittamaan vaikka Emerson, Lake & Palmeria, kyllä vaihtuisi kanava monella aika äkkiä, luulen. Mutta sanoisin, että tarjonta muotoutuu kyllä muidenkin tekijöiden vaikutuksesta kuin pelkästään ostajien halujen. Monilla ostajilla on sen verran vähän vaatimuksia.

Mutta voiko olla niin, että ihmiset eivät tiedä mitä haluavat?
 
Tuo on pahin ajatus mitä voi olla ja se on johtanut lukemattomiin sotiin, vallankaappauksiin, sortoon, ihmisarvojen polkemiseen jne. Aina on ensin ollut joku jonka mielestä hänellä pitää olla valta sanoa muille mitä heidän pitää haluta. Ja sitten tämä Hitler, Stalin, Idi Amin jne. on saanut valtaa toteuttaa omaa ajatustaa.

Mutta voiko olla niin, että ihmiset eivät tiedä mitä haluavat? Toisin sanoen, jos radioilla ei olisi tehosoitossa tiettyjä kappaleita ja MTV esittäisi edes melko tasapuolisesti kaikkia musiikkivideoita, niin haluaisivatko ihmiset eri asioita? Voi olla.
 
Tämä on mediatutkimuksessa suuri kiistakapula. Markkinasysteemikin on kehä, jossa osina ovat sisällöntuottajat, ostajat ja muut rahoittavat tahot, kuten mainostajat jne. Ei ole mitään yhtä suurta totuutta siitä, missä on tämän systeemin alku- ja missä loppupää. Joidenkin mielestä esim. radiossa mainostajat ovat yksinkertaisesti lisätulonlähde, toiset väittävät että he kontrolloivat koko systeemiä, kolmansien mukaan taas systeemi muokkautuu yleisön mukaan.

Tuo on pahin ajatus mitä voi olla ja se on johtanut lukemattomiin sotiin, vallankaappauksiin, sortoon, ihmisarvojen polkemiseen jne. Aina on ensin ollut joku jonka mielestä hänellä pitää olla valta sanoa muille mitä heidän pitää haluta. Ja sitten tämä Hitler, Stalin, Idi Amin jne. on saanut valtaa toteuttaa omaa ajatustaa.
 
Mutta en tarkoittanut asiaa niin. Tiedän että esim. Nigeriassa moni todella köyhissä oloissa asuva on tyytyväinen oloihinsa. Johtuuko se vain siitä, että on tottunut omaan elämän menoonsa, eikä tiedä paremmasta.
 
Totta kai on jokaisen oma asia, mitä esim. ostaa, mutta ellei minulle olisi joskus selvinnyt, että on olemassa sellainen soitin kuin kitara, niin tuskin olisin sitä ostanutkaan.
 
Noh, ei tässä nyt oikein tullut ilmi se mitä halusin sanoa. Tarkoitin vaan, että en väitä että omat mieltymykseni sopivat välttämättä muille.

Mutta en tarkoittanut asiaa niin.
 
Ymmärsin kyllä mutta käytin tuumaustasi kuitenkin keppihevosena mielestäni tärkeään näkökantaan. Enkä tarkoittanut sua verrata Idiin. hähähäh.

Kovastihan jotkut yrittävät myös väittää, että kaupunkilaiset saa nykyään kaiken niin valmiina, ettei ymmärrä edes mistä se sisäfile oikein ilmestyy sinne muovikelmun sisään. Niin samaa logiikkaa käyttäenhän musiikissa kukaan ei kohta edes älyäisi kysellä minkään muun perään kuin mitä meille tarjotaan. Mutta kuten edellä sanoin, niin ei kai tässä vielä noin paljon olla päästy laiskistumaan?

Totta. Ja onhan selvä että kuluttajia voidaan johdatella, jopa manipuloida myyjän haluamiin ratkaisuihin.
 
Ratkaiseva etu vapaassa markkinataloudessa kuitenkin on että kuluttajalla on valta itsenäisesti tehdä ostopäätöksensä.
 
Tavaraa on ja sitä tarjotaan. On kuluttajan asia ketä uskoo, hänellä on rahaa ja vapaus päättää mihin haluaa rahansa laittaa.
 
Kääntöpuolena sitten se, että härskeimmillään firmat ei ota mitään moraalista vastuuta mistään - jos kuluttajaa on huijattu, niin oma mokansa kun teki väärän valinnan.
 
Ja sitten myös pitää muistaa, että omalta kannalta oikean valinnan tekeminen edllyttää, että on mahdollisimman paljon tietoa eri vaihtoehdoista.

jos kuluttajaa on huijattu, niin oma mokansa kun teki väärän valinnan.
 
Kuluttajasuojalaki on koko ajan laajentunut yhä enemmän suojaamaan "tyhmää" kuluttajaa.
 
Tilanne alkaa olla firmojen kannalta hankalakin. Kun ostat paidan, pidät sitä viis vuotta, ja huomaatkin tehneesi väärän värivalinnan niin myyjä on velvollinen korvaamaan ja antamaan uuden oikeanvärisen tilalle. hähähäh.
 
Kaikki vempeleet pitää olla täynnänsä varoittavia tarroja. Tulee pesukoneentekijälle kalliiksi jos ei oo hoksannu panna tarraa: "ei vauvan pesuun".
 
Tuli vissiin mun kanta selväksi. Maa on täynnä tohtoria, insinööriä ja maisteria, kaikki vähintään ylioppilaita ja silti ostajana saa käyttäytyä kuin älyvapaa simpanssi. Ja myyjä joutuu vastuuseen kun tuli vikaostos.

Hieman aiheesta sivuun: en tajunnutkaan, että Miseducationista on jo kuusi vuotta...
 
Eikä seuraajaa ole vieläkään tullut. Yhden levyn ihme?

Kelatkaa matkailua, lomareissuja ym. - - Kaikki oikeasti hyvät mestat on sellasia mitkä täytyy itse löytää ja siellä ei käy kukaan muu.
 
Ja niin kuin oikeasti avartava matkailu, myös oikeasti avartava musiikinkuuntelu (tai mikä tahansa, esimerkiksi paljon puhuttu seksi) vaatii rohkeutta ja oikeasti avointa, tässä-ja-nyt-kokemuksiin valmista mieltä. Monet hakevat niin matkoista kuin musiikistakin lähinnä tuttuutta ja turvallisuutta, eivät aidosti uusia ja yllättäviä kokemuksia.
 
Mieleenpainuvimmat ja mullistavimmat kokemukset on minulla useimmiten olleet niitä, joissa on ikään kuin mennyt hetkeksi maa jalkojen alta, ei ole tiennyt miten pitäisi suhtautua, mitä ajatella, miten tuntea ja toimia, mihin tarttua. Joidenkin psyykkinen rakenne ei kestä sellaista epävarmuutta ja epämääräisyyttä, hämmennystä, pelkkään vaistoon ja tunteeseen luottamista. Se on ikävää, mutta minkäs teet. Ja totta kai "on the edge" eläminen on vaativampaa kuin helppo lilluminen, mutta aivan takuulla se on myös antoisampaa. Helppo on kuitenkin ymmärtää myös niitä, jotka eivät jaksa avartaa itseään, vaikka se tekeekin heistä luutuneita ja kaavoihinsa kangistuneita. Ja totta kai kaikista (?) on joskus hauska laulaa tutun biisin tahdissa. On musiikilla sekin funktio: tuttuus, turvallisuus ja yhdistävyys.
 
Säveltäjä Rimski-Korsakov on todennut kollegansa Debussyn musiikista: "On parempi ettet kuuntele sitä; on olemassa riski että totut siihen ja lopulta alat pitää siitä." Vaikka tuo onkin vitsi, hyvin monet toimivat oikeasti juuri noin. Kun vastaan tulee jotain mihin ei ole tottunut, se torjutaan saman tien, kuin olisi vaarallista tutustua johonkin uuteen ja ennenkokemattomaan. (Ilman muuta myönnän tehneeni niin itsekin, mutta koskaan en ole katunut päinvastaista.) Tässäkö lienee mittatilatun listamusiikin suosion salaisuus? Ja siinä että ihmiset kaipaavat yhdistäviä, joukkohenkeä luovia kokemuksia? (Lukeudun mukaan myös tähän.)

En jaksanut lukea koko viestiketjua, koska tuli hirveä tarve esittää oma mielipide näistä asioista.
 
Millä ihmeellä uutta musiikkia voidaan kutsua kertakäyttömusiikiksi? Siis eihän näistä uusista hiteistä tosiaankaan voi vielä tietää kuinka kertakäyttöisiksi ne loppujen lopuksi jäävätkään. Ja ne, jotka suureen ääneen kertovat inhonneensa jotain tiettyä kappaletta heti sen ensi kertaa kuultuaan, kertovat seuraavassa tekstissään sen, kuinka se kappale kuunneltiin puhki jo sillä ensi kerralla. Miten kappaleen, josta ei ole missään vaiheessa pitänyt, voi kuunnella puhki?
 
Ja palataanpa nyt takaisin siihen nykymusiikin kertakäyttöisyyteen. Minä en usko, että nykymusiikki on yhtään sen kertakäyttöisempää, kuin vanhakaan musiikki. Tällä tarkoitan sitä, että kaupat suoltavat melko runsaasti eri vuosikymmenien kokoelmalevyjä, jotka sisältävä niiden aikojen hittimusiikkia. Ja minkäslaisia yhtyeitä näillä levyillä onkaan? Suurinpiirtein kaikki minulle täysin tuntemattomia yhtyeitä, joiden suuret, paljon myyneet biisit ovat yhtä mystisiä. Ei mitään klassikoita siis, mutta näitä myydäänkin käsittääkseni niille nuoruutensa sillä aikakaudella eläneille ihmisille (ei niinkään musadiggareille). Niin, miten tämä liittyy nykyaikaan? Siten, että minä uskon näiden nykyaikaisten hittibiisien päätyvän jonkin ajan kuluttua samanlaisille hittilevyille (itseasiassa tällaisia levyjä on jo). Ei niinkään tarjoamaan suurta musiikkielämystä, vaan tuomaan niitä vanhoja muistoja ja tuntemuksia esille.
 
Musiikilla on muitakin merkityksiä, kuin kotona 10 000 € hifivehkeillä täydellisen musiikkielämyksen tavoittelu. Ei kaikkia kiinnosta istua ja kuunnella jotain vaikeaa musiikkia sen takia, että pääsisivät uuteen maailmaan, johon heitä ei ole koskaan edes kiinnostanut mennä. Tällaisille ihmisille musiikki voi silti olla tärkeää, ikäänkuin taustamusiikkina/oman elämänsä soundtrackina. Tällaisia ihmisiä on käsittääkseni aina ollut enemmän, kuin niitä, jotka oikeasti haluavat saada musiikista jotain enemmänkin irti. Onko siis ihme, että nyt kun musiikkiteollisuus on kaupallistunut enemmän ja suuret levy-yhtiöt hallitsevat, niin musiikkia tehdään enemmän sille suurelle yleisölle? Se, että 70-luvulla ei tehty niin paljoa "huttua" kuin nykyään, johtuu varmasti siitä, että musiikkiteollisuus ei silloin vielä ollut niin kaupallista kuin nyt, vaan levy-yhtiöpomoilla saattoi olla työhönsä muitakin motivaatioita kuin raha.
 
Ja tälle tekstille ei nyt tainnut tulla minkäänlaista pointtia.

Olihan tuossa pointtia.
 
Kertakäyttö-termiä voi pedata jonkinverran ajatelmaan, että nykyään taitaa tuo "kiertoaika" olla nopeampi kuin ennen. Elikäs kun tarjontaa on pirusti ja esittäviä artisteja julkituovia kanavia samaten niin uutta esittäjää/musaa pitää saada putkeen entistä nopeammin, joka taas "syrjäyttää" edellisen tuoreen jutun.
 
Toki tämä ei poista kuitenkaan sitä perusasiaa, että hyvä hyvä biisi/levy/esittäjä porskuttaa kun taas huono hukkuu huttuun ajatustakin nopeammin...