Yleistä keskustelua musiikista ›

AC/DC on ollut olemassa jo 30 vuotta. Tänä vuonna on lupailtu uutta levyä ilmestyväksi. Mutta 30 vuoden kunniaksi on paikallaan pieni kertaus bändin urasta levytettyjen albumeiden muodossa.
 
High Voltage (1976) ***** Bändin debyyttilevy sisälsi rujoja rockbiisejä, jotka ylistivät rock and rollia, bailaamista ja kaikkea siihen liittyvää: viinaa, huumeita, naisia jne. Monet levyn biiseistä ovat klassikoita: The Jack, T.N.T., It's A Long Way To The Top (If You Wanna Rock N'Roll) ja tietenkin nimibiisi.
 
Let There Be Rock (1977) **** Energisempi kuin debyyttilevy. Kitarat pauhasivat ja bändi oli aggressiivisempi, säilyttäen kuitenkin vielä blues-elementtinsä. Bon Scott oli jälleen elementissään. AC/DC-klassikoita tältä levyltä ovat nimibiisi, "Bad Boy Boogie", "Hell Ain't A Bad Place To Be" sekä aina yhtä energinen "Whole Lotta Rosie"
 
Powerage (1978) ***** Ennen tätä levyä Mark Evans oli lähtenyt bändistä ja hänen tilalleen tuli Cliff Williams, jonka debyytti Powerage on. Vaikkakin levyllä on vain yksi AC/DC-klassikoksi luokiteltava kappale (Sin City), muu materiaali on vähintäänkin yhtä hyvää (esim. Gone Shootin' oli mukana Beavis And Butthead Do America-leffassa). Samaten Riff Raffia ja Rock And Roll Damnationia on soitettu keikoilla. Powerage oli viimeinen Vanda & Youngin tuottama levy kymmeneen vuotaan.
 
If You Want Blood You've Got It (1978) **** Osoitus siitä, miksi AC/DC oli yksi 70-luvun parhaista livebändeistä. Angus Youngin energia, Bon Scottin ääni, ja muun bändin tiukka soitto yhdistettynä tehokkaisiin riffeihin olivat kovaa tavaraa. Yksi maailman parhaista livelevyistä.
 
Highway To Hell (1979) ***** Tälle levylle tuottajan pallille astui tuntematon Robert John "Mutt" Lange. Mies näyttikin heti kyntensä. Levystä tuli AC/DC:n varsinainen läpimurtolevy. Levyn avaava nimibiisi on yksi kaikkien aikojen rock-klassikoista. Highway To Hellin kansi toi AC/DC:lle syytöksiä saatananpalvonnasta, jotka bändi kuitenkin kiisti. Mutta se ei ollut ainoa takaisku mikä bändiä odotti. Bändin solisti Bon Scott löydettiin helmikuussa 1980 autostaan kuolleena, mies oli tukehtunut omaan oksennukseensa
 
Back In Black (1980) ***** Bon Scottin kuolema sattui pahaan aikaan: AC/DC oli juuri saanut ensimmäisen kultalevynsä ja oli lyönyt itsensä kunnolla läpi. Uudeksi laulajaksi valittiin Brian Johnson, ja valinnalla bändi osui napakymppiin. Back In Blackista tuli yksi kaikkien aikojen myydyimmistä levyistä ja kiistaton kulmakivi rock-historiassa. Levyn upea avausbiisi "Hell's Bells", nimikappale, "You Shook Me All Night Long" ja "Rock And Roll Ain't Noise Pollution" kuuluvat rockin kiistattomiin klassikoihin. Mestariteos.
 
Dirty Deeds Done Dirt Cheap (1981) ***** Vaikka levy onkin alunperin julkaistu vuonna 1975, se ilmestyi muualla maailmassa vasta kuusi vuotta myöhemmin kun AC/DC:stä tuli maailmankuulu. Levyn nimibiisi on klassikko, mutta varsinainen helmi on hidas bluesballadi "Ride On", joka osoittaa millainen kitaristi Angus Young todella on.
 
For Those About To Rock We Salute You (1981) *** Selvästi heikompi kuin bändin edelliset levyt. Tämän levyn ainoa kohokohta on edelleen kanuunoineen keikat päättävä nimibiisi.
 
Flick Of The Switch (1983) ** Tälle levylle koetettiin saada ensimmäisten levyjen tunnelmaa. Ja vaikka levyn soundit ovatkin onnistuneita, biiseistä ei ole ihan samaa saatu aikaan.
 
'74 Jailbreak (1984) *** Vaikka Brian Johnson olikin fanien puolesta jo hyväksytty uudeksi laulajaksi, kiitos Back In Blackin, Bon Scottin aikaisia julkaisemattomia nauhoituksia toivottiin julkaistavaksi. 1984 tuli sitten 5 biisin ep, joka sisälsi unohdettuja raitoja. Levyn nimibiisistä tuli heti klassikko. Hienoa varhaista AC/DC;tä.
 
Fly On The Wall (1985) ** Levy jatkoi samalla linjalla, kuin edeltäjänsä Flick Of The Switch. Soundit olivat hyvät, mutta biisit vähemmän hyviä, poikkeuksina "Shake Your Foundations" ja "Sink The Pink". Kipinä, joka teki AC/DC:stä hienon ei vain suostunut syttymään tälläkään levyllä.
 
Blow Up Your Video (1988) *** Vuonna 1986 ilmestyneelle Who Made Who-soundtrackilla AC/DC löysi jälleen menestysreseptin. Sitä seurasi bändin menestyksekkäin levy sitten For Those About To Rockin, vaikkakin suurin osa levyn biiseistä oli jälleen vain täytemateriaalia. Kohokohdat olivat sinkuiksi päätyneet "Heatseeker" ja "That's The Way I Wanna Rock And Roll".
 
The Razors Edge (1990) *** Vahvin AC/DC-levy yli viiteen vuoteen, vaikka bändin suosio oli 90-luvulle tultaessa hieman hiipunut. Levyn avausbiisi "Thunderstruck" oli välitön klassikko, kuten myös toinen single "Moneytalks".
 
Live (1992) *** AC/DC:n toinen livelevy ei ihan yllä If You Want Bloodin tasolle. Bändi on kuitenkin huippuvedossa ja vetää hienon keikan. Yksi 90-luvun ehdottomasti parhaista livelevyistä.
 
Ballbreaker (1995) *** AC/DC jatkoi Ballbreakerilla siitä mihin se Razor's Edgellä jäi. Riffit ovat hyviä ja levyllä ei ole yhtään heikkoa raitaa, "Hard As A Rock" on niistä ehdottomasti paras. Angus Young loistaa kitarassa ja levy on hyvä esimerkki siitä miksi häntä pidetään yhtenä kaikkien aikojen kitaristeista. 90-luvun parasta AC/DC:tä
 
Stiff Upper Lip (2000) *** Harvemmin on rock-levy kuulostanut niin raikkaalta 2000-luvulla kuin tämä. Riffit toimivat kuin tauti ja biisit ovat loistavia. Ne saattavat olla yksinkertaisia, mutta ne ovat hyviä. Siinä missä monet yhtyeet saavat aikaan ehkä yhden tai kaksi tämän tasoista levyä, AC/DC tekee sen joka kerta. Bändi ei petä koskaan, siitä tämä levy on jälleen yksi loistava esimerkki.
 
30 vuoden jälkeen AC/DC on edelleenkin yksi maailman parhaista rock-bändeistä joka täyttää stadionin kerta toisensa jälkeen. Eikä koskaan petä.