Klassinen ›

Mistä mahtaa perimmältään johtua sellainen epälooginen ja paradoksaalinen proseduuri, mikäli säveltaiteen tuotteet ovat jollakin tavoin keskenään suhteellisesti arvotettavissa ja johonkin kvalitatiiviseen paremmuusjärjestykseen asetettavissa, että selvästi ja huomattavasti jo epäemotionaalisuudesta johtuen huonompilaatuisempikin säveltaide on vain niiden tekijöiden ajankohtaisuuden, näkyvyyden ja tämän vuoksi myös tunnettuuden takia, eikä niinkään esim. musiikin moderniuden tai laadukkuuden vuoksi, paljon suuremmassa määrin esillä esitysten ja levytysten muodossa tänä päivänä, kuin monien joitakin vuosikymmeniä sitten vaikuttaneiden ja monessa tapauksessa nyt jo unohdettujen nimien monella mittapuulla arvioiden keksinnältään rikkaammaksi ja ilmaisuvoimaisemmaksi, mutta myös sävellysteknisellä osaamisella mitattuna taidokkaammaksi osoittautunut näkemyksellisempikin musiikki, sen sijaan että juuri viimeksi mainitun kaltaisilla merkittävämmillä säveltaiteen tuotteilla olisi enemmän kuuluvuutta ja näkyvyyttä kvalitatiivisista perusteista johtuen, joilla on taiteessa sivuseikkojen sijasta lopulta vain todella olennainen merkitys, jollei niiden syrjäyttämisen ja sivuuttamisen syynä ohjelmistosta, kuten usein on ollut laita, olekin täysin toissijaiset, pinnalliset ja marginaaliset tekijät, kuten yleisön maun muuttuminen, myymättömyys, modernimman hetkellinen suosiminen ja säveltäjän poisnukkumisen aiheuttama persoonan unohdus, joiden ei pitäisi millään muotoa ratkaista ja määrittää taidemusiikin arvoa ja ohjelmistorakennetta?
 
Keskeinen syy lienee opetuksessa ja sen kapea alaisuudessa ja tutuimpiin nimiin keskittymisessä, jossa jollakin tietyllä säveltäjällä on suhteettoman suureksi paisunut hegemonia, maine ja status suhteessa muihin visionäärisiin säveltäjiimme, jotka eivät ansaitse suurina klassikkoina sitä unohdusta, joka niiden osaksi on tullut.
 
Vai onko nyt sillä tavalla, että se mikä on unohdettu, on unohdettu, eikä sitä periaatteellisista syistä enää voi ottaa uudelleen osaksi ohjelmistoa?
 
Vai säätelevätkö jonkinlaiset hiljaiset sopimukset ja kirjoittamattomat lait, yleiset käytännöt ja byrokratia niin suuressa määrin ohjelmistopolitiikkaa, että syistä riippumatta ohjelmistosta päättävät tahot vain ummistavat kyynisesti ja välinpitämättömästi korvansa ja silmänsä kaikelta puhtaasti musiikilliseen laadukkuuteen nähden perusteettomasti unohdetulta säveltaiteelta ja antavat ikään kuin muualle katsoen yleisön vain tuudittautua kaikessa sinisilmäisyydessään siihen uskoon, että ei ole mitään muuta totuutta ja laadukasta säveltaidetta milloinkaan sävellettykään suomessa, kuin vain se minkä konsertissa ja levyiltä saavat kuullakseen, kun jotkut makutuomarit heidän puolestaan ovat päättäneet mikä on hyvää ja siis esittämisen ja levyttämisen arvoista musiikkia, koska yleisöä ei ole kasvatettu ja jossakin pätevässä opinahjossa perin juurin opetettu heille säveltaiteemme koko historiaa ja sen keskeisiä tekijöitä kaikilta aikakausilta laajalla rintamalla siten, että he osaisivat sitä omalta osaltaan myös vaalia, vaan käsitys musiikinhistoriastamme on jäänyt liian suppeaksi jo senkin takia, että arkistoja ei kriitikon myötämielisestä kannasta huolimatta kaivella riittävästi, vaan ilmeisesti mennään taloudellinen hyöty-ja voitontavoittelu edellä ja taide perässä?
 
Vai onko tilanne vielä karumpi kun markkinataloudessa kysynnän ja tarjonnan lait säätelevät täysin musiikkielämää, vai eivätkö ohjelmistosta ja levytyksistä päättävät tahot, mitä en millään voisi uskoa todeksi, todellakaan kykene omin korvin kuulemaan, sydämellään tuntemaan ja erottamaan, mikä on lopulta parasta suomessa sävellettyä musiikkia?
 
Sitäkö, mitä nykyään tehtaillaan ilman tonaalista harmonista järjestelmää atonaalisen sanaston puitteissa jollakin tietokoneohjelmalla, eikä sitä suomalaista melodisesti kaunista tonaalista musiikkia, jota systemaattisen ja tonaalisen sekä modernin musiikin rajapyykkeinä eksistoivan aikakausijaotteluajattelun ja pelkän vuosilukuun tuijottelun ja anakronismin jälkien etsimisen vuoksi ei, uusromanttisia säveltäjiä, kuten esim. Rautavaaraa lukuun ottamatta, juuri suosita millään areenalla aivosyntyiseen atonaaliseen nykymusiikkiin painottuneen ohjelmistopolitiikan takia, ja jossa lähinnä vain julkisuuden valokeilassa paistattelevat uudet säveltäjänimet, jotka ovat yleisön huulilla tehokkaan markkinoinnin tuloksena ainoa ja relevantti vaihtoehto tai todellisuuskuva säveltaiteemme tilasta ja varteenotettavasta musiikista?
 
En millään saata käsittää, että taidemusiikkia levyttävät ja esittävät taiteilijat eivät mukamas tiedä, että suomessa on sävelletty paljon suorastaan mestarillista historiallista säveltaidetta, joka jää unohduksiin oikeastaan vain siksi, että sen levyttäminen ei ole taloudellisesti kannattavaa ja rahallisesti tuottoisaa bisnestä huonon menekin vuoksi, koska kuluttajat eivät ole oivaltaneet näiden säveltäjien nerokkuutta tai heidän sävelkielensä on heidän makuunsa liian vanhahtavaa, heistä ei mediassa kirjoiteta tai keskustella ja siksi kuluttajat ajattelevat, ettei heidän taiteensa ole merkittävää ja ajankohtaista, tai he uskovat heidän jäljittelevän vain Sibeliusta, jota he pitävät ylivertaisena säveltäjänerona suomessa, joiden rinnalla kaikki muu kalpenee, eikä siksi houkuttele heitä ostokannalle tai synnyttämään potentiaalisille levytyksille kysyntää, mutta musikaalisia esittäviä taiteilijoita ajatellen luulisi olevan aika turhauttavaa pitäytyä suomalaisen musiikin levyttämisessä miltei sadan vuoden mittaisen sokean läiskän sisältävään kapeaan ohjelmistoon säveltaiteemme historiassa, keskittyä vain sitä ennen ja sen jälkeen vallinneeseen musiikkitraditioon, ja luopua stoalaista itsehillintää osoittaen eräästä kauniista ja keskeisestä luvusta säveltaiteemme historiaa, ja sen sijasta yhä uudelleen sijoittaa levylle vähänsanovaa, mekaanista ja emotionaalisesti köyhää epämelodista spatiaalista spektraalimusiikkia.
 
Tämän kirjoituksen innoittamana, jota voinee pitää eräänlaisena suomalaisen musiikin unohdettujen mestarien puolustuspuheena, ryhdyin kuuntelemaan sotien jälkeisten säveltäjiemme teoksia haltioituneena ja mm. täällä klassisella alueellakin minua pätevämmän musiikin parissa työskentelevän nimimerkin taholta levytettäväksi toivottua Sonnisen mainiota romanttistyylistä pianokonserttoa, jolle antiikkinen livetallenne ei aivan tee oikeutta, ja finalea Sinfonisista Tuokioista sekä Pylkkästä ja Saikkolan sinfoniettaa.

Ryhdyin kuuntelemaan eilen hetken mielijohteesta Tuukkasen sinfonioista viimeistä ja tarkemmin sanottuna sen finale-osaa, joka päättyy hänelle tyypillisesti sibeliaaniseen loppuhuipentumaan, joka ei kuitenkaan ole musiikin pihvi niin sanotusti, vaan mauste, joskaan osan musiikki ei muutoin ole järin suuresti tämän pienen detaljin lisäksi säveltäjän musiikilliselle esikuvalle velkaa, vaan on omaleimaisen ja alkuperäisen musiikillisen vision ja tunneilmaisun kyllästämä, ja joka rakentuu muutaman luonteenomaisen aiheen ympärille mahdollisesti myös osien välisine viittauksineen, ja alkaessani kuuntelemaan sitä muistissani edellinen vavahduttava hurmiontäyteinen kuunteluelämys, se alun mitäänsanomattomuuden jälkeen pisti hetken pettyneenä tuumimaan, että eihän musiikin näin vaisua pitänyt olla, ennen kuin alkoi tapahtua ja kuten emotionaalisesti jokainen latautunut teos, niin tässäkin tunsin musiikin tunteita kohottavan vaikutuksen selvästi ja katseeni nousi spontaanisti ylös ja rintakehäni tuntui ikään kuin täyttyvän, laajentuvan ja musertuvan musiikin pakahduttavasta emotionaalisesta vaikutuksesta.
 
Erik Tawaststjerna kirjoitti teoksen ensiesityksestä arvion Hesariin ja hänen mukaansa teos on mm. etääntynyt romanttisesta tyylistä ja lähestyy ankaraa lineaarista kontrapuntia viljelevää uusklassismia, partituurin synnyttämän askeettisen optisen kuvan vastatessa teoksen sointikuvaa, ja sinfonian melodiikan ollessa tritonuksen ja joidenkin kokosävelaskelmuodostumien sävyttämää, harmonisen aineksen jäädessä kuitenkin hieman taka-alalle, teoksen eläessä rytmis-rakenteellisesta voimasta, teoksen kehittelyjen johtaessa selkeästi hahmottuvaan päämäärään, ja teemojen rytmisen pulsaation temmatessa kuulijan mukaansa ym.

Musiikkitunnit peruskoulussa ja lukiossa eivät riitä siihen, että aletaan perehtymään vähemmän tunnettujen, suomalaisten, klassisen musiikin säveltäjien tuotantoon. Ei opetussuunnitelmia lähdetä sen vuoksi muuttamaan. Aika pieni osuus oli klassisella musiikilla, kun omia kouluaikoja muistelee ala-asteelta lukioon.

Prophet: Musiikkitunnit peruskoulussa ja lukiossa eivät riitä siihen, että aletaan perehtymään vähemmän tunnettujen, suomalaisten, klassisen musiikin säveltäjien tuotantoon. Ei opetussuunnitelmia lähdetä sen vuoksi muuttamaan. Aika pieni osuus oli klassisella musiikilla, kun omia kouluaikoja muistelee ala-asteelta lukioon.
 
Kysymys onkin siinä keitä pidetään perusteettomasti vähemmän tunnettuina tai oikeammin sanottuna vähemmän merkittävinä säveltäjinä ja jotka ansaitsisivat tulla paremmin ja laajemmin tunnetuksi, sillä jos omia lukioaikojakin muistelee, niin mielessä on sellainen kuva, että musiikinhistoriastamme on oppikirjoissa käsitelty enimmäkseen varhaista kansallisromantiikkaa edustavia säveltäjiä, jotka olivat monet vielä sävellysteknisesti ja orkestrointitaidoiltaan sekä puutteellisia, vajavaisia, että konservatiivisia ja tavanomaisiin ratkaisuja suosivia, eivätkä uudistuneet ja modernisoituneet tyyliltään saati sävellystekniikaltaan, vaan edustivat mennyttä aikaa, kuten Kuula ja Sibelius esim., kun esim. Melartin jo tähyää modernimpiin ilmaisukeinoihin Elementti sinfonian avausosassa ja myös esim. sinfonia Brevis edustaa postromanttista saksalaista orkesteritekniikkaa jatkuvassa temaattisessa prosessissa joka luo teoksen sinfonista yhtenäisyyttä ja kiinteyttä, joskin seuraavan säveltäjäsukupolven tyylillisessä kehityksessä voidaan kuulla selvempiä uudistumispyrkimyksiä romanttisesta ilmaisukielestä modernimpaan uusklassiseen tai jopa atonaaliseen ja sarjalliseen tekniikkaan ja sävelkieleen, kun tunneilla usein monien säveltäjämestareiden jäädessä pois säveltaiteemme historian esityksessä sen kronologisesta järjestyksestä, on esille näiden sijasta suorastaan mielivaltaisesti nostettu nimiä, joista erään jo mainitsinkin ja joiden tyylillis-tekninen kehitys kulku oli muihin nähden suorastaan takaperoinen, eikä heidän teoksensakaan edusta sen aikakauden säveltaiteessamme laadukkainta osaa, vaan heitä merkittävämmät säveltäjät on heihin kohdistuneen unohduksen takia jätetty opetussuunnitelmassa vähemmälle huomiolle pelkästään näiden yliarvostettujen nimien kohdalla säveltäjän tunnettuuteen yleisön keskuudessa perustuvan suosion takia (Rautavaara), ja joka epäoikeutetusti ja subjektiivisiin mieltymyksiin perustuvista syistä johtuen korostaa ansaitsemattomasti saadun maineensa pohjalta heidän omaamaansa statustaan myös oppikirjoissa laadukkaampien säveltäjien tappioksi seuraten näin vain pinttynyttä ja mielivaltaista ja objektiivisiin kriteereihin perustumatonta ohjelmistopolitiikkaa. Osaltaan professori Salmenhaarakin ihmettelee sitä, että joidenkin tuotannot ovat niin perusteellisen unohdettu ja kadonneet jäljettömiin tai niitä ei ole riittävästi taltioitu nauhalle.

Erkki Melartista muistaakseni kerrottiin oppikirjassa ja oli joku biisikin, ehkä Juhlamarssi.

Kysymys koskeekin annetaanko taiteen olemukseen sisäänrakennettuna kuuluvan vallitsevia arvoja ja makutottumuksia kyseenalaistavan ja yhteiskunnallisia vääryyksiä paljastavan ominaisuuden näivettyä ja menettää purevuuttaan subjektiivisten ja yhteen ainoaan nimeen kohdistuvien ja massojen pelkästä perehtymättömyydestä ja syvällisen taidemusiikin historian tuntemuksen puutteesta ja musiikin viihdyttävästä osafunktiosta johtuvien mieltymysten takia, sekä populaarien trendien ja "diktatorisen ohjelmistoajattelun" kritiikittömästi hallita musiikillista ohjelmistopolitiikkaa, ilman niiden kriittistä tarkastelua ja tarkkoja ja uskottavia perusteluja niiden eksistenssin oikeutukselle, vailla paljon puhutun vallalla olevan moniarvoisuuden toteutumista, ja jossa ajankohtaisuuden vaatimusta ei pitäisi voida enää pitää relevanttina taidepolitiikkana, eikä sen vuoksi saattaa unohdukseen merkittävää musiikkia luoneita suomalaisia säveltäjiä näiden tyylipyrkimyksistä huolimatta.

Prophet: Musiikkitunnit peruskoulussa ja lukiossa eivät riitä siihen, että aletaan perehtymään vähemmän tunnettujen, suomalaisten, klassisen musiikin säveltäjien tuotantoon. Ei opetussuunnitelmia lähdetä sen vuoksi muuttamaan. Aika pieni osuus oli klassisella musiikilla, kun omia kouluaikoja muistelee ala-asteelta lukioon.
 
Meidän lukion musiikintunneilla esiteltiin taidemusiikkia runsaastikin ja sieltä suurten wieniläisklassikoitten säveltaide kävi tutuksi, joskin ne suomalaissäveltäjät joiden musiikkia tunneilla soitettiin ovat jääneet omalla soittolistalla vähemmälle huomiolle tai en kuuntele niitä lainkaan, kun musiikkimaku ja ymmärrys säveltaiteen hienouksista on lisääntynyt ja fanitan näin kypsänä aikuisena aivan muita, kuin tunneilla esiteltyjä säveltäjänimiä, joiden sävelkieli on varsin epäemotionaalista makuuni ja musiikillinen kieli jotenkin liian simppeliä tai kaavamaista. Nytkin kuuntelen Gräsbeckin suurta promootiokantaattia, jossa modernimmat tekniikat ja perinteisemmät ilmaisukeinot vuorottelevat luontevasti. Opetussuunnitelma pitäisi muuttaa siksi, että lapset oppisivat kuuntelemaan parempaa ja tunteisiin kohottavasti vaikuttavaa musiikkia sen sentimento Sibben sijasta, joka edustaa sovinnaista, taantumuksellista ja varsin pinnallista musiikkisuuntausta.