Yleistä keskustelua musiikista ›

ituvirtanen: Siinä mielessä olen samaa mieltä, että arvostelussä on hyvä huomioida teoksen tekoajankohta. Toisaalta Johann Amadeus Beethevonen on kuulemma ihan hyvä muttei kaikkien siitä tarvitse pitää.
 
Isopuro on ihan muutaman kiekon kuunnellut elämässään: Klamilla ei ollut mitään mahdollisuutta päästä vastaaviin kuuntelumääriin erilaisista sinfoniapändeistä, teoksista tai levytyksistä menemättä levytysten laatuun sen enempää. JI on tehnyt arvostelunsa noin 50 vuotta myöhemmin ja mielestäni kriitikolla saa olla oma mielipide.
 
Pylkkäsen ansiot säveltäjänä evät olleet vain Klamin tietoisuudessa, vaan kyllä hän oli ja on suomessa monien muidenkin kriitikoiden papereissa taitava suomalainen säveltäjä, joka ansaitsi kannuksensa ennen kaikkea palkittuna oopperasäveltäjänä.
 
Klamihan ei itse asiassa tainnut juurikaan arvostaa Pylkkästä orkesterisäveltäjänä, kumma kyllä, jos vaikka ajatellaan ihastuttavaa sarjaa oboelle ja jousille Ultima thulesta puhumatta(internet archive), mutta hän ei ollut väärässä vain siinä suhteessa, että piti häntä tässä musiikinlajissa alisuorittajana joidenkin musiikillisten aspektien suhteen, vaan myös sikäli, että piti Kullervon sotaanlähtöä säveltäjänsä parhaana orkesteriteoksena, mikä ei tarkkaan ottaen faktisesti pidä paikkaansa, sillä tämä kunnia epäilemättä kuuluu hieman jo vanhemman ja kypsemmän Pylkkäsen suurelle sinfonialle tai palkitulle sellokonsertolle jo siitä päätellen, että sinfoniettakin on vasta 25 vuotiaan säveltäjän luomaksi niinkin kypsä teos unohtumattoman kauniine keskiosineen, ja sinfonia 35 minuuttisessa kestossaan tätäkin vaikuttavampi järkäle. Kuuntelen Helsingin laulua Pylkkäsen kantaatista, jossa ylistetään suomea ja sen pääkaupunkia jopa Maamme laulun sitaatteineen.
 
Siinä missä Sibelius tyytyy esim. kantaatissaan Jordens sång vaatimattomaan hymnimäiseen melodiikkaan homofonisessa kudoksessa, melodisen mielikuvituksen ehtyessä kappaleen puolivälissä ja samaa ohutta temaattista ainesta kunnianhimottomasti "pyöritellessä", Salmenhaaran mukaan orkesterin vain säestäessä vaatimattomasti kuoroa, Pylkkänen käy aiheeseensa käsiksi paljon vakavammin ja suuremmalla kunnianhimolla kyntensä näyttäen lähes atonaalisesta alusta lähtien, musiikkidramaatikon draamallinen taju ja vaisto apunaan sävelkuvausta luodessaan, aidon oopperasäveltäjän tavoin, omaten kyvyn maalailla vaikuttavasti tunnelmiltaan vastakkaisia tilanteita ja tapahtumia, huipennuksia luoden, ja tarinaa taitavasti kuljettaen visionäärisesti, eikä tilapäistyön leimasta ole tietoakaan, kuten sentään vaatimattomammilla eväillä varustetulla Sibbellä, jonka säveltämä aihekaan ei liene suonut mahdollisuutta Pylkkäsen teoksen tapaiseen ilmaisuun, mutta rupeaa ihmettelemään Sibben heikkoa musiikillista luovaa kykyä Oma maa kantaatissa, jossa hänen tulisi omata taito vaikuttavaan luonnon kuvailuun, vaikka tulos on pannukakku säveltäjän yrittäessä jopa naiivia polyfoniaa, sillä säveltäjän pitkällistä kypsyttelyä vaativa työtapa ei soveltunut tilapäisluonteisiin pieniin tilaustöihin, joiden ripeä aikataulutus ei sallinut teoksen kärsivällistä hiomista. Polyfonisemmissa jaksoissa hän vieläpä varsin persoonattomasti jäljittelee menneiden mestarien tyyliä kykenemättä omaperäiseen sibeliaaniseen ilmaisuun.
 
Sibben Jordens sång on monotoniselta virren veisuulta kuulostavaa kuoromusiikkia, jossa orkesteri vain säestää eikä kudos ole polyfoninen ja on vailla sanottavampia kontrasteja ja tuhlailevaa musiikillisten aiheiden keksintää, eikä Sibben kantaatteja kukaan pitäne rutiinimaisuudessaan erityisen merkittävinä teoksina ja siinä missä esim. "raikkaassa luontokuvauksessaan" johdattaa Pylkkäsen Helsinki kantaatti Tuulet osassa kaupungin historiaan ja maamme laulun syntyyn, taitavassa tunnelmien ja tilanteiden maalauksessaan, kuten kritiikki toteaa, ja Lokki osa sivuaa kirjavassa ja kekseliäässä ilmaisussaan kritiikin mukaan Menotin tyyliä, vaikka minulle jopa Ives kollaaseineen tuli mieleen modernimmassa sävelkielessä lausujineen, tyytyy Sibbe varsin tavanomaiseen ja sovinnaiseen, paljon toistoa ja kertauksia sisältävään, ambitudiltaan suppeaan ja tunnerekisteriltään hillittyyn musiikilliseen ilmaisuun ja aineiston käsittelyyn, josta eivät juurikaan mitkään intohimoiset tunteet puhu, vaan yleisvaikutelma on laimea ja sävelkulut hymnimäisiä. Schopenhauer sanoo musiikin yhteydessä tunteiden puhuvan.