Yleistä keskustelua musiikista ›

Arvostelun käyttökelpoisuus kuluttajalle toteutuu silloin kun lukija tuntee arvostelijan kriteerit. Esimerkiksi yhtenäiskulttuurin viimeisillä hönkäyksillä kun Tapani Maskula arvioi TurSassa elokuvia, tiesin arvostelun perusteella tulenko pitämään elokuvasta, ihan sen perustella miten Maskula sitä arvioi, sillä hän oli arvioissaan johdonmukainen. Meidän ei tarvinnut olla samaa mieltä, jotta sain tiedon haluanko nähdä sen vai ei.

Soundissa muistaakseni sai St. Anger täydet pinnat ja Meshuggahin Nothing yhden. En kumpaakaan levyä fanita, mutta muistan vaan nämä nyt jotenkin esimerkkinä siitä, mitenkä levyarvioita ei ole syytä ottaa jumalan sanana.

Gary Enfield: Esimerkiksi kun Tapani Maskula arvioi TurSassa elokuvia
 
Eikös tämä Maskula antanut kaikille uusille elokuville yhden tähden, aina? Niitä julkaistiin myös Hesarin Nyt-liitteessä.

lukethesis: Eikös tämä Maskula antanut kaikille uusille elokuville yhden tähden, aina? Niitä julkaistiin myös Hesarin Nyt-liitteessä.
 
Ei, varsinkaan kauhuelokuville. Tärkeempi oli kuitenkin se kuvaus, se teksti siinä, kuin ne itse pojot. Mutta pointtihan ei ollu Maskula sinänsä, vaan kriitikon johdonmukaisuus arvioissaan, ja sen tuoma hyöty niitä kritiikkejä seuranneelle kuluttajalle.

Täällä kanssa samalla näkemyksellä siitä, että kriitikon "tunteminen" auttaa paljon hahmottamisessa. Kuitenkin lisänä on aina kriitikon ns. päivän kunto ja tila. Live-keikkojen suhteen on jokusenkin kerran käynyt niin, että omasta mielestä on ollut vähintään hyvä keikka ja kriitikko lyttää esityksen. Siinä on alkanut miettiä, että olikohan meillä eri viretila päällä?

lukethesis: Eikös tämä Maskula antanut kaikille uusille elokuville yhden tähden, aina? Niitä julkaistiin myös Hesarin Nyt-liitteessä.
 
Ei suinkaan.
 
Mutta entäs Tuomas "mainoskoneiston jatke" Riskala, joka antaa joka toiselle elokuvalle viisi tähteä ja kaikki on aina "briljanttia."

KTR2: Soundissa muistaakseni sai St. Anger täydet pinnat ja Meshuggahin Nothing yhden. En kumpaakaan levyä fanita, mutta muistan vaan nämä nyt jotenkin esimerkkinä siitä, mitenkä levyarvioita ei ole syytä ottaa jumalan sanana.
 
Aina ei voi voittaa.
 
S. Heikinheimon Mätämunan Muistelmat on hyvä kirja. Hän ei säästellyt ja välillä tuli pahojakin sivuosumia. vai mitä Mustosen Olli?
 
e: Suosittelen myös tsekkaamaan vaikka Sibelius-viulukilpailua, Maj Lind- ja Leevi Madetoja -pianokilpailuja tai vaikka Lappeenrannan laulukilpailuja. Ei sillä että länsimaisen taidemusiikin tallenteissa tai biisien säveltämisessä pätisivät samat mittatikut mutta siellä raati tekee duuniaan yhtä lailla.

Epämuusikko: Aina ei voi voittaa.
 
S. Heikinheimon Mätämunan Muistelmat on hyvä kirja. Hän ei säästellyt ja välillä tuli pahojakin sivuosumia. vai mitä Mustosen Olli?
 
e: Suosittelen myös tsekkaamaan vaikka Sibelius-viulukilpailua, Maj Lind- ja Leevi Madetoja -pianokilpailuja tai vaikka Lappeenrannan laulukilpailuja. Ei sillä että länsimaisen taidemusiikin tallenteissa tai biisien säveltämisessä pätisivät samat mittatikut mutta siellä raati tekee duuniaan yhtä lailla.
 
Heikinheimo on parhaimmillaan Pystysen sarjakuvissa.

Muistan aikoinaan, kun taisi olla Soundin samassa numerossa arvosteltu Tiamatin Wildhoney ja Darkthronen Transilvanian hunger.
Tiamat sai viisi tähteä, kuten kuuluukin, mutta Darkthrone sai väärinpäin ristin.
Tokihan se tottumattoman korvaan kuulostaa DT:n levy ihan hirveältä paskalta, mutta se ehkä pitäisi ymmärtää omassa genressään, johon ikään kuin kuuluikin ne demosoundit. Black metallin maailmassa kuitenkin arvostettu klassikko.
Itse tykkään kyllä yhtä lailla molemmista.

Epämuusikko: En tiedä mistä tuulee, mutta yleensä ottaen oon luottanu kriitikoiden makuun ja asiantuntemukseen.
 
Ilahduttavan erilainen näkökulma paitsi vanhan "jos Jukka Kajava elokuvan haukkuu, se kannattaa katso.. hei vittu Jackie Chan veti hyppypotkun, näittex vittu?" -konsensuksen, myös uudemman "omat tutkimukset" anti-establishment-jokelluksen seassa

Tavattiin sanoa, että jos Heikinheimo - se vanha näkkäri - haukkui jonkun, oli päässyt piireihin. Jopa toivottiin, että Seppo tulisi paikalle eikä pitäisi kuulemastaan. Mustonen ei todellakaan ollut ainoa kyytiä saanut. Olli-parka sai mättöä eläytymisestään, joten aina kyse ei ollut edes kuulokuvasta.
 
Kajavalla oli mielestäni hyvät perustelut kritiikeilleen. Siksi toisekseen hän teki onnistuneesti merkittävää työtä lastenohjelmien parissa. Viihdepuoli sai kyytiä mutta 70- ja 80-luvulla ohjelmat saattoivat olla aika kevyitä. Kukin voi vilkaista Kallen enkeleitä tai Tyrskyä ja Tärskyä* ja pohtia, kuinka hyviä ohjelmia ne olivat. Spedeä voi ja pitääkin katsoa tietystä kulmasta aikakausi huomioiden.
 
Jukka Isopuro on vanhan musiikin kriitikoista järkyttävän tietävä ja hän kirjoittaa usein viileää asiaa. Pidän myös H-I Lampilan jutuista. Joku Otto Tavio oli ihan hirveä, kun ilmeinen musiikillinen ymmärrys oli, mitä oli. Kivoja tai esityksiin/levytyksiin liittymättömiä sanoja piti kylvää mutta sisältö oli kuumaa ilmaa ja pullanmuruja. Däng vaan. Hesarilla on joka tapauksessa merkitystä kritiikeissään koko Suomea ajatellen. Siksi olen välillä ihmetellyt heidän linjaansa tyhjää puhuvien päitten hyysäämisestä. Toisaalta he haluavat keskustelua: jos ei muuten, niin hämmentämällä.
 
*Charlie's angels, Starsky & Hutch

Edellä mainitsemasi arvostelija Isopuro kritisoi Pylkkäsen Kullervon sotaan lähtöä persoonattomasta touhuilemisesta, vaikka esim. Ylen johtava musiikkiarvostelija ja Uuno Klamikin pitivät sitä säveltäjänsä parhaimpiin kuuluvana sävelrunona tai muuten vain hienona teoksena rivien välistä luettuna suureellisesti kohoavine vaskivalleineen ym.,
 
https://www.bing.com/ck/a?!&&am … 11c2lpa2tpcmludGFtYWEtNC8&ntb=1
 
https://www.bing.com/ck/a?!&&am … zdXVudGFhLWthbGV2YWxhc3Rh&ntb=1
 
Pylkkäsen sinfonisen runon Kullervon sotaan lähtö Klami kuittaa lyhyesti: Tämä teos
lienee parhaimpia ellei parhain hänen orkesterisävellyksistään. Siinä on hyvä annos
nuoren miehen mieltä ja se vaikuttaa aina (HS 23.2.46)

ituvirtanen: Siinä mielessä olen samaa mieltä, että arvostelussä on hyvä huomioida teoksen tekoajankohta. Toisaalta Johann Amadeus Beethevonen on kuulemma ihan hyvä muttei kaikkien siitä tarvitse pitää.
 
Isopuro on ihan muutaman kiekon kuunnellut elämässään: Klamilla ei ollut mitään mahdollisuutta päästä vastaaviin kuuntelumääriin erilaisista sinfoniapändeistä, teoksista tai levytyksistä menemättä levytysten laatuun sen enempää. JI on tehnyt arvostelunsa noin 50 vuotta myöhemmin ja mielestäni kriitikolla saa olla oma mielipide.
 
Pylkkäsen ansiot säveltäjänä evät olleet vain Klamin tietoisuudessa, vaan kyllä hän oli ja on suomessa monien muidenkin kriitikoiden papereissa taitava suomalainen säveltäjä, joka ansaitsi kannuksensa ennen kaikkea palkittuna oopperasäveltäjänä.
 
Klamihan ei itse asiassa tainnut juurikaan arvostaa Pylkkästä orkesterisäveltäjänä, kumma kyllä, jos vaikka ajatellaan ihastuttavaa sarjaa oboelle ja jousille Ultima thulesta puhumatta(internet archive), mutta hän ei ollut väärässä vain siinä suhteessa, että piti häntä tässä musiikinlajissa alisuorittajana joidenkin musiikillisten aspektien suhteen, vaan myös sikäli, että piti Kullervon sotaanlähtöä säveltäjänsä parhaana orkesteriteoksena, mikä ei tarkkaan ottaen faktisesti pidä paikkaansa, sillä tämä kunnia epäilemättä kuuluu hieman jo vanhemman ja kypsemmän Pylkkäsen suurelle sinfonialle tai palkitulle sellokonsertolle jo siitä päätellen, että sinfoniettakin on vasta 25 vuotiaan säveltäjän luomaksi niinkin kypsä teos unohtumattoman kauniine keskiosineen, ja sinfonia 35 minuuttisessa kestossaan tätäkin vaikuttavampi järkäle. Kuuntelen Helsingin laulua Pylkkäsen kantaatista, jossa ylistetään suomea ja sen pääkaupunkia jopa Maamme laulun sitaatteineen.
 
Siinä missä Sibelius tyytyy esim. kantaatissaan Jordens sång vaatimattomaan hymnimäiseen melodiikkaan homofonisessa kudoksessa, melodisen mielikuvituksen ehtyessä kappaleen puolivälissä ja samaa ohutta temaattista ainesta kunnianhimottomasti "pyöritellessä", Salmenhaaran mukaan orkesterin vain säestäessä vaatimattomasti kuoroa, Pylkkänen käy aiheeseensa käsiksi paljon vakavammin ja suuremmalla kunnianhimolla kyntensä näyttäen lähes atonaalisesta alusta lähtien, musiikkidramaatikon draamallinen taju ja vaisto apunaan sävelkuvausta luodessaan, aidon oopperasäveltäjän tavoin, omaten kyvyn maalailla vaikuttavasti tunnelmiltaan vastakkaisia tilanteita ja tapahtumia, huipennuksia luoden, ja tarinaa taitavasti kuljettaen visionäärisesti, eikä tilapäistyön leimasta ole tietoakaan, kuten sentään vaatimattomammilla eväillä varustetulla Sibbellä, jonka säveltämä aihekaan ei liene suonut mahdollisuutta Pylkkäsen teoksen tapaiseen ilmaisuun, mutta rupeaa ihmettelemään Sibben heikkoa musiikillista luovaa kykyä Oma maa kantaatissa, jossa hänen tulisi omata taito vaikuttavaan luonnon kuvailuun, vaikka tulos on pannukakku säveltäjän yrittäessä jopa naiivia polyfoniaa, sillä säveltäjän pitkällistä kypsyttelyä vaativa työtapa ei soveltunut tilapäisluonteisiin pieniin tilaustöihin, joiden ripeä aikataulutus ei sallinut teoksen kärsivällistä hiomista. Polyfonisemmissa jaksoissa hän vieläpä varsin persoonattomasti jäljittelee menneiden mestarien tyyliä kykenemättä omaperäiseen sibeliaaniseen ilmaisuun.
 
Sibben Jordens sång on monotoniselta virren veisuulta kuulostavaa kuoromusiikkia, jossa orkesteri vain säestää eikä kudos ole polyfoninen ja on vailla sanottavampia kontrasteja ja tuhlailevaa musiikillisten aiheiden keksintää, eikä Sibben kantaatteja kukaan pitäne rutiinimaisuudessaan erityisen merkittävinä teoksina ja siinä missä esim. "raikkaassa luontokuvauksessaan" johdattaa Pylkkäsen Helsinki kantaatti Tuulet osassa kaupungin historiaan ja maamme laulun syntyyn, taitavassa tunnelmien ja tilanteiden maalauksessaan, kuten kritiikki toteaa, ja Lokki osa sivuaa kirjavassa ja kekseliäässä ilmaisussaan kritiikin mukaan Menotin tyyliä, vaikka minulle jopa Ives kollaaseineen tuli mieleen modernimmassa sävelkielessä lausujineen, tyytyy Sibbe varsin tavanomaiseen ja sovinnaiseen, paljon toistoa ja kertauksia sisältävään, ambitudiltaan suppeaan ja tunnerekisteriltään hillittyyn musiikilliseen ilmaisuun ja aineiston käsittelyyn, josta eivät juurikaan mitkään intohimoiset tunteet puhu, vaan yleisvaikutelma on laimea ja sävelkulut hymnimäisiä. Schopenhauer sanoo musiikin yhteydessä tunteiden puhuvan.

Vaikea nähdä mitä yhteistä on jollain Greil Marcusilla ja suomalaiseen paikallislehteen eka kertaa kirjoittavalla lehden omistajan teinisukulaisella, samasta aiheesta vaikka kirjoittaisivat. Eli vaikea kysymys, vaiko kompakysymys?
 
Kritiikin uutiset, ja sieltä haku musiikkikritiikki, niin löytyy jonkun verran kirjoittajien näkemyksiä lisää, mitä tuolla yhdessä kommentissa olikin.. Omista muistoista on sen verran aikaa, että olkoon.