Rock, pop, alternative ›

Kävin eilen leffan katsomassa. Omat lähtökohdat oli sellaiset, että en juurikaan kotimaisista elokuvista pidä, ihan muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Samoin kaikki artisti- ja bändileffat on lähes poikkeuksetta huonoja. The Doors, Walk the Line ja Bohemian Rhapsody nyt taitaa lähimmäksi päästä oikeasti hyvää elokuvaa. Joten tämä nyt vain pohjustuksena sille, että odotukset ei olleet korkeat. Mutta koska Dingo oli, ja on kuitenkin itselleni tärkeä juttu edelleenkin, niin itsestäänselvyys oli että halusin elokuvan silti nähdä.
 
Harmillisesti leffa oli sitten aikalailla odotusten mukainen, sellainen noin kahden tähden tapaus. Ymmärrettävää on, että jos meinataan 88 minuuttiin mahduttaa matka kouluikäisestä Pertistä keski-ikäiseen Perttiin, niin monenlaisia valintoja silloin on tehtävä. Isä Nieminen ja ryyppääminen saakin kyllä siihen nähden liikaa ruutuaikaa ja oikeastaan koko Dingo pikakelataan vähän trailerimaisesti läpi aika sattumanvaraisin kohtauksin. Neumannin ja Pepen punkahtavasta triosta ja menestysunelmoinnista hypätään oikeastaan yhtään mitään katsojalle selittelemättä viiden hengen Eve -kokoonpanoon. Sanotaan ehkä välissä pari repliikkiä, joku random meininkimusa soi ja yhtäkkiä ollaankin hysterian keskipisteessä. Mm. Jonttu ja Quuppa jää täysin esittelemättömiksi taustahahmoiksi ja jääkin aivan katsojan vastuulle että osaako nuo taustahahmot yhdistää tosimaailman esikuviinsa. Pepe, Eve ja Pete saa ehkä repliikin tai pari ja niitä edes jollain lailla yritetään yksittäisissä kohtauksissa hätäisesti asemoida suhteessa Neumanniin. Dingon tarinan tunteva fanihan osaa kyllä irtokohtauksetkin jollain lailla tosielämän aikajanalle sijoittaa, mutta kuten bändin tarinaa vähemmän tuntematon puoliso sanoikin leffan jälkeen - siinä vaan asioita tapahtui. Oikein mitään varsinaista juonta tai asioiden syy-ja-seuraussuhteita ei katsojalle tueksi kyllä tarjota ainakaan tuon Dingovaiheen suhteen.
 
Todellisen materiaalin leikkaaminen elokuvan sekaan oli myös loppujen lopuksi vähän tökerö ratkaisu. Etukäteen siitä luinkin ja ajattelin sen olevan taiteellinen ratkaisu, mutta leffaa katsoessa se tuntuikin ehkä enemmän olleen budjettiin liittyvä pakkoratkaisu. Levyraatipätkähän vielä toimi, pyöriessään siellä Niemisten olohuoneessa TV:ssä taustalla, mutta viimeistään siinä vaiheessa kun Valkoiset Tiikerit rävähtää ruutuun musiikkivideomaisesti ja sekoittaa aitoa liveä näyteltyihin pätkiin, niin kontrasti on vain yksikertaisesti liian suuri. Neumannin näyttelijä tekee kyllä ihan hyvää työtä ja vaikka vaatteet olisi valittu kuinka huolella, niin mistään kaksoisolennoista ei sen, eikä kenenkään muunkaan näyttelijän kohdalla ole silti kyse. Elokuvassa ei toki tarvikaan olla, mutta leffa itse tekeekin kyllä siinä virheen kun se tarjoaa katsojalle mahdollisuuden näin suoraan vertailuun. Hetkellisesti näyttelijä-Nipa alkaakin näyttää lähinnä joltain Jarkko Tammisen hahmolta.
 
Pienenä sivuseikkana itseäni myös vähän häiritsi alussa ja lopussa esiintynyt nyky-Neumannin habitus. Tosi elämän esikuvallaan on ikääntyessäänkin kuitenkin omanlaisensa karisma vahvana edelleen, joten sitä olisi voinut hahmoa valittaessa ehkä vähän enemmän kunnioittaa - ja vaikka vähän immarrellakin. Nyt ehkä hieman liikaa putoushahmo fiilistä kyllä pukkasi siinäkin. Mutta kuten sanottu, eihän se mikään dokumentti ole, joten tuo nyt on sivuseikka sinänsä, eikä ole samaisessa määrin ongelma kuin elokuvan muuten ontuva tarinankuljetus.