Klassinen ›

Silkasta mielenkiinnosta ja totuuden kaipuusta kysyn teiltä arvoisat jäsenet miksi konserttiohjelmisto perustuu lähestulkoon yksinomaan populariteetille ja vielä äärimmäisen kapealle populariteettia nauttivalle repertoaarille eikä akateemisen tutkimuksen tunnustamalle laadukkuudelle kaikissa musiikin mestariteoksissa?
 
Vaikka Erkki Melartinkin nauttii laajaa populariteettia suomessa, ja hänen eräissä sinfonioissaan on valtavaa emotionaalista hehkua, niin eipä voi väittää Melartinikaan musiikin kärsivän liikatarjonnasta keskeisimpien sinfoniaorkestereiden ohjelmistossa pienessä maassamme, vaan esim. protokollan mukaiseen viihdyttämiseen, valtiolliseen edustamiseen ja ennen kaikkea taidemusiikin kaanoniin valitut säveltäjät ja heidän teoksensa on nimetty jo kauan sitten kuten kehityksen rattaista jälkeen jääneelle ja paikalleen jähmettyneelleja museaaliselle sinfoniaorkesteri instituutiolle sopiikin.
 
Ei näytä olevan mitään väliä vaikka joku musiikinprofessori kirjoittaisi sata kirjaa aiheesta ja nimeäisi satoja merkittäviä ja tärkeitä suomalaissäveltäjiä, niin yhtä vain soitetaan. Miksi? '
 
Onko yleisön suosion tavoittelu ja halu kapinoida akateemisesti korkeasti koulutettujen proffien omaamaa akateemista sivistystä vastaan niin kovassa huudossa, että rahan mahti ja myyvyys menevät taiteellisen kunnianhimon edelle?
 
Vai eikö akateemisen tutkimuksen tuottamat tulokset ja käytäntö kohtaa toisiaan? Eräässä sotahistorian dosentin kirjoittamassa musiikkikirjassa todettiin ykskantaan, että musiikki on kaikista taiteista diktatorisin, mikä näkyy ja kuuluu konserttiohjelmiston kapeudessa.
 
Vaikka suomen etevin musiikkitoimittaja sanoi radiossa että jonkun populaarin säveltäjän sinfoniat eivät tunnu missään, niin hälläkö väliä.
 
Niitä soitetaan kumminkin, koska näin on tehty jo sata vuotta ja sarkastisesti voidaan todeta, että yleisö kuten myös kapellimestarit on tavallaan aivopesty uskomaan tämän musiikin kaikkivoipaisuuteen niin, että mitään muuta ei tarvitse esittää, sillä Sibben seiskassa on kaikki, kuten joku orkesterimuusikko totesi.
 
Siitä nyt sattuu puuttumaan se kaikkein oleellisin eli emotionaalinen voima ja kyky tyydyttää emotionaalisten kokemusten tarpeitamme, kuten arvoisa Hildesheimer luonnehtii musiikin tärkeintä funktiota.
 
Mikäli kuulija ei tyydy pelkkään nyyhky sentimentoon, jollaisen affektin tämä teos ehkä juuri ja juuri pystyneekin tuottamaan.