Yleistä keskustelua musiikista ›

Spotifyn mukaan tänä vuonna on tullut kuunneltua 689 eri artistia, ja kuulun näemmä maailman aktiivisimmin kuuntelevaan kuuteen prosenttiin Spotifyn käyttäjistä. Tälle vuodelle on kyllä mahtunut poikkeuksellisen paljon poikkeuksellisen hyviä levyjä. Vilkuilin Wikipediasta tämän vuoden julkaistuja levyjä, ja sieltä bongasin useamman pitämäni artistin, joilta on huomaamattani tullut uusi levy tänä vuonna. Laitoin listaan ylös, pitääpä kuunnella.
 
Listaus ei ole keskustelua, mutta listattakoon nyt tämän vuoden suosikit. Kunniamaininnat hyvistä levyistä seuraaville:
 
- Spirit Adrift: Ghost at the Gallows. Tämä on soinut punttisalilla todella paljon tänä vuonna. Todella ilahduttavaa old school heavy metallia.
- DGM: Life, kikkeliheviä Italiasta. Näiden pari edeltävää levyä ovat olleet aivan mielettömän kovia, nämä ovat miellyttäneet vanhan kikkelihevimiehen mieltä. Tämä levy jäi vähän pettymykseksi, mutta hyvä levy silti.
- Baroness: Stone. Pitkästä aikaa sellainen levy, mitä Baronessilta pystyi kuuntelemaankin, tätä ei oltu masteroitu aivan perseelleen. Ja hyviä biisejäkin.
- Green Lung: This Heathen Land. Ghost on nössöbändi, Green Lung tykittää vitusti kovemmin.
- Riverside: ID.Entity. Tämä oli alkuvuonna mun teemalevy, kuuntelin tätä aika paljon. Todella upeaa häröilyprogea.
- Uriah Heep: Chaos & Colour. Papat jaksaa, ja mielestäni tämä oli Heepin paras levy aikoihin. Edellinen näiden levy, josta tykkäsin näin paljon, oli Into the Wild, sitä edeltävä oli Wake the Sleeper. Heep tykittää uutta tavaraa tämän tästä, ja vähintään kerran vuosikymmenessä näemmä osuuvat kultakimpaleeseen. Tämä oli sellainen.
- The Ocean: Holocene. Saksalaista pörähtävää mitälie. Tämä pyöri syksyllä paljon soittimessa.
- Voyager: Fearless in Love. Bongasin tämän vanhan tuttavuuden yllätyksekseni Euroviisuista, en ollut bändin edesottamuksia seurannut useampaan vuoteen. Uusi levy oli positiivinen yllätys.
- Teramaze: Dalla Volta. Tämäkin pumppu tykittää tasaiseen tahtiin uutta tavaraa, tämä soi kesällä juoksulenkeillä useampaan kertaan.
- Pyramaze: Bloodlines. Naurahdin kun tällä on hyvin samankaltainen nimi kuin yllä olevalla. Tämäkin soi kesällä juoksulenkeillä, oli uusi tuttavuus mulle. Ihan kivaa progemetelijyystöä.
- Shylmagoghnar: Convergence. Hirveän paljon ei tule mitään black metallin tyylistä kuunneltua, mutta tämän bändin edeltävä levy tuli tutuksi jossakin vaiheessa, joten tämäkin tuli kuunneltua muutamaan otteeseen läpi.
- Metallica: 72 Seasons. Joskus nuorempana olisin varmasti tykännyt tästä enemmän, tämä oli vähän kädenlämpöinen, enkä muista kovinkaan montaa kappaletta koko (yli)pitkältä levyltä. Ilahduttavaa kuitenkin, että papat jaksavat.
- Subsignal: A Poetry of Rain. Ei aivan mahdu top kymppiin, mutta todella hyvä levy. Ei kuitenkaan ehkä aivan yhtä hyvä kuin edeltäjänsä, joka oli mulla kuunnelluin levy ilmestymisvuonnaan.
- Soen: Memorial. Ihmeellinen vuosi kun yksi suosikkibändeistäni ei pääse edes Top 10:een. Raskas, synkkä, unenomainen, piinaava. Paras Soenin albumi sitten ööö viimeisen. Haluaisin joskus olla tykkäämättä tästä bändistä, koska tämä on niin hiilipaperikopio Toolista kuin olla voi, mutta piruvie kun nämä tekee kopioinnin niin tyylitietoisesti ja hyvin, että ei tästä voi olla tykkäämättä. Olen tykännyt näiden jokaisesta albumista, heti Tellurianista lähtien, se oli eka jonka kuulin.
- Insomnium: Anno 1696 (& Songs of the Dusk EP). Tämän hetken suomimetallin suosikilta tuli sekä albumi että EP samana vuonna, ja pirun kovaa laittoa molemmat. Albumia tuli kuunneltua talven synkkinä hetkinä paljon. Synkkä teema, nälkävuodet ja noitaoikeudenkäynnit menneinä vuosisatoina. Ja synkkää on musiikkikin.
 
Sitten top-10:
10. Spidergawd: Spidergawd VII. Kiitokset suosittelusta ketjun aloittajalle. Todella positiivinen yllätys, ja tämä nousi mulla joulukuun kuunnelluimmaksi bändiksi.
 
9. In Flames: Foregone. Olkoonkin että monet dissaavat bändin nykymenoa, mä nautin tästä levystä ja paljon. En ehkä ihan yhtä paljoa kuin edellisestä levystä, johon liittyy niin katkeransuloisia muistoja etten pysty sitä enää kuuntelemaan. Mutta kiva kun papat jaksaa jne. Pääsin bändiä todistamaan livenä puolitoista vuotta sitten, ja kyllähän ne jaksaakin.
 
8. Kvelertak: Endling. Eihän tästä voi olla tykkäämättä. Ihmettelin ilahduttavissa asioissa taannoin, että mikä tästä bändistä tekee niin hyvän. Vessajonolta tuli hyvä kommentti: Se on se genrejen sekamelska. Vähän bläkkistä, vähän riffiheviä ja vähän punkia ja kyllähän toimii. Ja toimiihan se. Tämä on ollut salilla mun vakiolevy Spirit Adriftin lisäksi tänä syksynä.
 
7. Svalbard: The Weight of the Mask. Tutustuin bändiin edellisen albuminsa myötä, kuuntelin tuota todella synkässä mielentilassa tammikuussa 2021, ja tuolloin bändi teki vaikutuksen. Tuore levy tuli puskista ja jyräsi kyllä tajuntaan ja kovaa. Vuoden eniten kuunneltuja biisejä mulla tänä vuonna oli Defiance, taisi olla kolmanneksi eniten kuunneltu kappale.
 
6. Earthside: Let The Truth Speak. Tätä levyä on odotettu. Ja kauan. Ja olin aika pitkään ristiriitaisilla fiiliksillä, että onko tämä vuoden paras levy vai ei. Lopulta tulin tulokseen, että ei ole, vaikka vuoden paras biisi onkin tällä levyllä. Jos Soenin levy oli unenomainen, tämä on uni potenssiin viisi. Nimibiisi sai melkein megatherium-maiseen transsiin, jossa nivuset sykkii, kun kuuntelin tämän ensimmäistä kertaa lattialla x-asennossa maaten. Daniel Tompkins on metalligenren suosikkilaulajani tällä hetkellä, ja herra vetää aivan uskomattoman suorituksen tässä(kin) kappaleessa. Kappale ylittää kuuloaistin maksimikapasiteetin. Tässä tapahtuu vaan aivan liikaa mun korville.

5. Urne: A Feast on Sorrow. Tämä tuli vastaan kun lueskelin Gojirasta ja Joe Duplantierista. Gojira ei ole ikinä ollut mikään oma suosikki, vaikka olikin livenä viime kesänä erinomainen ja mieleenpainuva. Laitoin kokeeksi tämän soimaan, ja levyhän oli 51 minuuttia ja 36 sekuntia täyttä turpaanvetoa. Sopivan raakaa menoa vanhalle thrash-miehelle, etenkin laulajan brutaali rääkyminen on aivan kunnon menoa. Kunnon kasarithrash-riffejä, vitun nopeaa menoa välillä, laulaja kuulostaa siltä että kuolee ihan justiin karjumiseen. Harvoin tulee musiikkia kuunnellessa nykyään sellainen olo, että tekisi mieli headbangata ihan kunnolla, mutta levyn avausraita sai minuutin kohdalla aikaan sellaisen fiiliksen, minkä Ride The Lightning sen ekaa kertaa kuullessani pitkätukkaisena teininä.
 
4. Tesseract: War of Being. Edellä mainittu Daniel Tompkins on tässä laulajana. Vuoden toiseksi eniten kuunteluja saanut kappale oli Echoes tältä levyltä. Tykkään aivan hirveästi tuosta Tompkinsin äänestä. Eikä kappalekaan ole mikään huono, kappale on omalla mittapuulla bändin top-3:ssa. Tähän bändiin liittyy myös niin paljon katkeransuloisia muistoja menneiltä vuosilta, että ei tosikaan. Kappaleen sanat "And you call this a celebration as the lies flow from your mouth" sattuivat syvälle sieluun, samaan aikaan kun syksyllä tuli välirikko erään entisen ystävän kanssa. Upea levy kaikin puolin.
 
3. Temic: Terror Management Theory. Kun näiden eka sinkku tuli julki, kuuntelin että kuulostaapas alku hämmentävän paljon vanhalta Hakenilta. Laulajasta mietin heti, että onkos tämä muuten Maratonin laulaja. Ja kun biisi eteni, kuuntelin että kitaran soitosta tulee hämmentävän paljon Eric Gillette mieleen. Gillette tuli tutuksi Neal Morsen bändistä, ja samat maneerit kuului todella selkeästi läpi. Ja kaikki osuivat näemmä kohdalleen. Kosketinsoittaja Diego erosi Hakenista, ja polkaisi projektin pystyyn Gilletten kanssa. Eka sinkku yllätti todella positiivisesti, ja odotin levyä kuin kuuta nousevaa. Ja kannatti odottaa. Todella vakuuttava debyyttialbumi.
 
2. Periphery: Periphery V: Djent Is Not A Genre. Vuonna 2011 olin kaverin kanssa katsomassa Dream Theateria Helsingissä, ja Periphery oli lämmittelemässä. Silloin tuumasin koko ajan, että voi vittu mitä paskaa. Ei uponnut, ei yhtään. Pari vuotta sitten pyörälenkillä napeista kajahti soimaan Spotifyn random-listalta yksi kappale, joka upposi, ja kuuntelin sen toiseen kertaan, sitten kolmanteen, ja totesin että piru vie, harvoin tulee kuunneltua samaa kappaletta monta kertaa putkeen. Kotiin päästyäni piti tarkistaa, mikä tuo kappale oli, ja kyseessä oli Peripheryn Marigold. Tutustuin bändiin paremmin, ja olihan se ihan kuunneltavaa. Edellinen levy soi mulla autossa paljon pitkillä matkoilla, ja kun tämä ilmestyi, kuuntelin levyn heti tuoreeltaan läpi, ja totesin että ei tämä oikein ollut mistään kotoisin. Tuumasin, että ihan paska. Erään kaverin kanssa tästä juttelin, ja kaveri hehkutti erästä biisiä levyltä, ja kuuntelin sen eräänä maaliskuisena perjantai-iltana istuessani kalsarit jalassa koneella, kun oli oikein paska fiilis ja vitutti kuin pientä oravaa, ja edessäni oli jääkylmä Fuller's ESB. Ja voi jumankauta kun tuo biisi toimi siinä tilanteessa. Annoin levylle toisen mahdollisuuden, ja se tuntui avautuvan vähän paremmin. Kun sitten huhtikuulla ajelin Lappiin kauan odottamalleni talvilomalle, pysähdyin Kemissä kaupassa ostamassa juotavaa matkalle, ja jatkoin ajelua Yllästä kohden, ja laitoin levyn soimaan kolmannen kerran. Kuuntelin sitten levyn suunnilleen kolmesti läpi tuossa matkan aikana. Ja kuuntelin sitä pitkin viikkoa. Jokin tässä upposi ja kovaa. Vuoden kuunnelluin kappale oli Wax Wings. Alun kitarointi on todella upeaa.
 
Numero 1, vuoden 2023 paras levy.
Haken: Fauna. Eka sinkku tuntui ilahduttavalta paluulta juurille, mutta ei se sen kummemmin säväyttänyt. Toinen sinkku toi ikävällä tavalla mieleen suunnattoman suuren pettymyksen eli albumin Affinity. Toisen sinkun ilmestymisen aikana mietin, että bändin albumit sitten The Mountainin ovat olleet enemmän tai vielä enemmän pettymyksiä, joskin Virus ja Vector saivat ihan kohtalaisesti mulla soittoa. Tai oikeastaan yksittäiset biisit niiltä. Jätin sitten sinkkujen kuuntelun sikseen, ja päätin odottaa levyä, ja kuunnella levyn kokonaisuudessaan kun se ilmestyy.
 
Faunan ilmestyessä perjantaina 3. maaliskuuta, laitoin napit korvalle ja makoilin lattialla x-asennossa. Ja nukahdin kesken levyn. Olin tuolloin aivan burn outin partaalla, ja jos menin hetkeksikin makuulle, nukahdin yleensä heti. Levystä ei jäänyt mitään päähän. Seuraavana päivänä lähdin juoksulenkille, ja laitoin levyn soimaan napeista. Ekat pari biisiä menivät vähän ohi korvien, mutta kun levy alkoi lähestyä loppuaan, napeista kajahti soimaan Elephants Never Forget. Kappaleen ihan alku lähtee liikkeelle kuin jokin geneerinen poppibiisi, kevyelä pianofillillä. Joka yllättää heti välittömästi tahtilajillaan. Tuo sai vähän väsyneen ihmisen hymyilemään. Jatkoin juoksemista, ja kun kappale pääsi vauhtiin, jouduin pysähtymään kesken juoksulenkin kun purskahdin niin kovaa nauramaan, ja kysyin itseltäni ihan ääneen, että mitä ihmettä tässä kappaleessa oikein tapahtuu. Laitoin kappaleen soimaan nyt, pitkästä aikaa, ja edelleen tämä saa hymyn huulille. Mun odotukset tätä koko albumia kohtaan oli aivan nollissa, mutta tämäpä tuli ja yllätti. Tämä albumi kiipeää ihan sinne Mountainin ja Visionsin tasolle. Kunnon hassuttelua, kappaleissa yleinen fiilis ja sanat ovat pahassa ristiriidassa keskenään. Harvoin kappaleiden sanoitukset saavat ajattelemaan niin paljon kuin tämän levyn yhteydessä, ja etenkin tämän mainitun kappaleen yhteydessä. Mestariteos, ja tämä levy on aika korkealla mun kaikkien aikojen suosikkien listalla.
 
Tulipa siitä pitkä litania. Jos joku jaksaa lukea, niin lukekoon.