Kitarat: kitarakamat ›

hallu: Jos kiinnostus kuolee siihen, että soittotaidon eteen pitää tehdä työtä, niin silloin se joutaakin kuolla..... jää enemmän aikaa sille mikä elämössä on tärkeää.
 
Akustisen kitaran etu sähkikseen verrattuna on, että sen signaaliketju on paljon yksinkertaisempi ja lyhyempi joten huomio pysyy soittamisessa. Toinen näkökohta on, että akustinen kitara on passiivisempi, niin se opettaa aktiivisempaa soittoa ja tekniikka hioutuu tarkemmaksi kun virheet kuuluu eikä soitin soi jos sitä ei soita oikein. Silloin soittoon ei pääse juurtumaan sellaista falskiutta josta myöhemmin pitäisi pyrkiä eroon. Sähkökitarastakin saa enemmän irti kun on ensin opetellut perusasiat kunnolla.
 
Mutta mitä motivaatioon tulee, niin eihän sitä ole, jos sitä pitää kamoista hakea, sehän me ollaan nähty kymmenissä kamarunkkausketjuissa.
 
Soitan pääasiassa nailonkielisellä klassista, ja olen näistä vähän eri mieltä. Etenkin jos on kyse aloittelijasta, joka haluaa soittaa säröllä ja täysillä.
 
En nyt silleensä ole musiikkipedagogian ammattilainen, mutta pitäisin kyllä myötäkarvaista soitinta alkuvaiheessa vaikeasoittoista parempana. Työtä soiton oppimisen kanssa kyllä riittää, ja mielestäni epäsoveltuvan instrumentin haasteiden kanssa painiminen ei ole se olennainen työ, jota soittouran alkuvaiheessa kannattaa painottaa. Epätarkoituksenmukaisesta soittimesta huolimatta säilynyt motivaatio ei ole sen arvokkaampaa kuin kelvollisen soittimen avulla säilynyt motivaatio.
 
Sinänsä olen kyllä samaa mieltä, että akustisen kitaran opettelu voi olla hedelmällistä myös sähkökitaristille jossain vaiheessa soiton opettelua. Vaan jos on halu soittaa sähköistä musaa, niin kyllä sähkökitarallakin voi sähkökitaran perusasioita opetella. Väittäisimpä jopa, että sillä se on parempi tehdä kuin nailonkielisellä, jonka soittotekniikka on täysin erilainen. Voi olla vaikea päästä niistä klassisen kitaran tottumuksista pois jos ne on juurtunut lujaan.
 
Alkuvaiheessa kannattaisi minusta keskittyä löytämään soittohommasta mukavia ja kannustavia puolia. Lapsi ei ehkä osaa ajatella siten, että nyt kun jaksaa muutaman vuoden tapella lopettamisen hinkua vastaan, niin joskus sitten pääsee soittamaan sitä Paranoidia ihan oikealla sähkökitaralla. Toki se käy Landolallakin, mutta on se vähän huonoa. Tiedän tämän kokemuksesta. Lapsena halusin ruveta soittamaan kitaraa. Sain sitten Jamahan see-neljäkymppisen ja minut istutettiin soittotunneille. Eikä se ollut ollenkaan sitä, mitä olisin halunnut. Vuoden kävin tunneilla ja lopetin. Onneksi parin vuoden päästä paikkakunnan nuorisopalvelu järjesti bänditoimintaa penskoille ja menin siihen mukaan. Sittemmin se into muuntui klassiseen kitaraan.
 
...ja minusta soittokamoista haettava motivaatio voi olla ihan kelpoa motivaatiota sekin. Pitkän tauon (kahdeksan vuotta) jälkeen olen nyt palaillut kitaran pariin ja soittanut paljon. Ehkä aktiivisemmin kuin juuri koskaan elämässäni. Ja motivaatio on osittain kyllä soittovehkeistä kiinni. Kyllä se on joskus jäänyt mökillä soittamatta kun klassinen kitara on ollut kaupungissa ja kova hinku hioda jonkin klassisen kappaleen tekniikkaa tai tulkintaa. Ei ole vain huvittanut ruveta nurkassa lojuvalla neuvostoliittolaisella sähkökitaralla sitä tekemään, kun kyse on sen verran erilaisesta soittimesta. Enkä kyllä jaksa nähdä mitään vikaa siinä, että motivaatio on tarkoituksenmukaiseen soittimeen ainakin jossain määrin sidottu. Ja kyllä ne sähkökitarasoitotkin on aika vähiin välillä jäänyt kun tuo lainassa oleva neuvostoliittolainen on mitä on. Enkä oikein omista kitaravahvistintakaan tällä hetkellä.
 
Jos lapsen motivaatio on kiinni siitä, että saa soittaa säröllä akustisen sijaan, niin minusta tässä voi oikein hyvin hyväksyä kamarunkkauksen.