Yleistä keskustelua musiikista ›

Epämuusikko: Too young to die
 
Kas siinäpä nuoruuden suosikkibiisejä, eikä vähiten Zenderin upean bassonsoiton ansiosta. Jos nyt siis puhumme samasta biisistä.

No kuten se Wikipediassa mainitaan:
 
Disko-musiikki kehittyi Yhdysvalloissa. Yökerhojen DJ:t pyrkivät soittamaan painokasta rytmiä korostavia funk- ja soul-kappaleita ja yökerhoissa suositut kappaleet alkoivat saada menestystä myös radioissa ja levykaupoissa. Kehitys johti lopulta siihen, että tuottajat alkoivat tehdä varta vasten yökerhoihin sopivaa rytmikästä musiikkia ja tällöin varsinainen disko-musiikki sai alkunsa. Kappaleet pyrittiin saamaan melodioiltaan tarttuviksi, jotta ne menestyisivät mahdollisimman hyvin listoilla ja radioissa. Disko oli alun perin suosittua yökerhoja suosineiden mustien ja homoseksuaalien piirissä, mutta siitä tuli lopulta 1970-luvun jälkipuoliskon populaarimusiikin keskeinen ilmiö.
 
Disko voidaan nähdä funkin ja soulin kaupallistettuna muotona, jolle tyypillisiä piirteitä ovat yksinkertainen rytmi sekä tarttuvat kertosäkeet. Rytmiä painotetaan diskossa ylitse kaikkien muiden musiikin elementtien. Usein disko-musiikki oli pitkälle tuotettua ja sen soundiin kuuluivat esimerkiksi jouset. Disko-musiikki on usein sävyltään popmaisen pehmeää, mutta toisinaan myös tiukempaa, funk-vaikutteista. Kappaleet voivat olla pop-musiikin tapaan melodisia, mutta joskus funkin tapaan enemmän riffeihin perustuvia.
 
Tyypillinen piirre diskossa on hyvin usein käytetty jumputtava rytmi, jossa bassorummun isku osuu neljän neljäsosanuotin pituisten tahtien ensimmäiselle ja kolmannelle nuotille. Toisinaan diskomusiikissa käytettiin konemaista lauluääntä tuottavaa vokooderia. Tehokeinona monissa diskohiteissä on myös säkeistön pitäminen mollissa ja kertosäkeistössä tapahtuva siirtyminen duuriin. Diskosta koneelliseen tanssimusiikkiin periytyvä piirre olivat myös tavanomaista populaarimusiikkia pidemmät kappaleet, jotka oli suunniteltu DJ:eiden käytettäviksi (lyhyemmät single-versiot tehtiin erikseen radiosoittoa ja levymyyntiä varten). Diskomusiikissa tuottajan rooli oli hyvin korostunut, koska he lähes aina sävelsivät ja suunnittelivat levyt.
 
Disko-musiikki valtasi 1970-luvun jälkipuoliskolla monien maiden singlelistojen kärkitilat. Diskosta tuli erittäin kiistanalainen ilmiö, jota monet muiden musiikintyylien ystävät vihasivat. Tähän liittyen puhuttiinkin usein "disko-infernosta" (The Trammps -yhtyeen saman nimisen diskohitin mukaan). Yhdysvalloissa järjestettiin jopa tapahtumia, joissa tuhottiin diskolevyjä. Faniensa pettymykseksi myös monet muita musiikintyylejä edustaneet artistit ja yhtyeet kokeilivat siipiään diskomusiikin parissa. Näistä kokeiluista tunnetuin on kenties Kiss -rockyhtyeen suurin hitti, "I Was Made for Lovin' You". Diskokokeilujen tulokset eivät kuitenkaan usein saaneet yhtä hyvää vastaanottoa ja esimerkiksi sellaiset jazz-artistit kuin Quincy Jones ja Herbie Hancock saivat puristeilta runsaasti kritiikkiä tekemiensä diskolevyjen takia.
 
1980-luvulle tultaessa varsinainen diskobuumi alkoi olla takanapäin, joskin se oli jättänyt pysyvän jäljen kaupalliseen tanssimusiikkiin ja disko-vaikutteet säilyivät levylistoilla vahvoina. Disko ei ole tähän päivään mennessä noussut erityisen arvostetuksi musiikintyyliksi, joskin muutamat diskolevyt, kuten Chicin ja Giorgio Moroderin tunnetuimmat singlet, katsotaan kuuluvaksi populaarimusiikin historiassa merkittäviin julkaisuihin ja ne nauttivat arvostusta myös kriitikoiden taholta. Chic -yhtyeen suurimmat hitit, kuten "Le Freak" ja "Dance, Dance, Dance", edustavat diskon elegantimpaa suuntausta, joka tavoittelee funkmaisten riffien avulla tiukkaa groovea. Italialaisen Giorgio Moroderin vuoden 1977 hittien "From Here to Eternity" ja "I Feel Love" myötä yleisölle tuli tutuksi koneilla tehty tanssimusiikki. Mainituista kappaleista jälkimmäinen julkaistiin diskon nimekkäimpiin hahmoihin kuuluvan laulaja Donna Summerin nimellä. Ranskalaisen tuottajan kokoama Village People yhtye loi puolestaan tarttuvilla hiteillään sekä homokulttuuria surutta hyödyntäneellä humoristisella imagollaan ilmiön, joka tunnetaan yhä laajalti.
 
Yksi Suomen ensimmäisistä diskolevytyksistä oli Chrisse Johanssonin suomeksi sanoittama "Rokkibaby", jonka Rolf Bergström ja Pyhimykset-yhtye levyttivät vuonna 1974. Tämän jälkeen erityyliset laulajat Dannystä Frederikiin ja Vicky Rostista Einiin ja Mona Caritaan tekivät runsaasti diskolevytyksiä. Myös iskelmän on katsottu vastanneen diskon haasteeseen viimeistään vuonna 1977, kun Päivi Kautto-Niemi lauloi levylle täysin uudenlaisen version Toivo Kärjen sota-aikana säveltämästä tangosta "Liljankukka". Tämä kuvasti laajempaakin muutosta suomalaisessa viihteessä; samana vuonna Kärki siirrettiin eläkkeelle Finnlevyn kotimaisen tuotannon päällikön paikalta ja esiin astuivat seuraavan sukupolven nimet. Tasatahtia diskon suosion kanssa levisivät myös syntetisaattorit etenkin Jori Sivosen ja Kari Litmasen ansiosta. Sivosen esikuvana oli Giorgio Moroderin tuottama Donna Summerin diskolevy. Suomalaiset sovittajat tutkivat tarkoin myös Abban kappaleiden soinnutuksia. Samoihin vuosiin osui perinteisen tanssilavakulttuurin hiipuminen ja pienten tanssipaikkojen katoaminen etenkin nuoren yleisön siirtyessä tanssiravintoloihin ja yökerhoihin.1 Nykyään uutta suomalaista diskomusiikkia tekee Erityisesti Eini, jolta on 2010-luvulla tullut kaksi diskolevyä. Eini kilpaili myös vuoden 2016 Uuden Musiikin kilpailussa diskoiskelmäkappaleella Draamaa, joka pääsi finaaliin.
 
Discon mantelinperijät
 
Diskolla on merkittävä asema koneilla tehdyn tanssimusiikin kehityksessä. Ensimmäiset kokonaan koneilla tehdyt tanssimusiikin kappaleet olivat nimenomaan diskoa. Diskomusiikin taiteellisempien muotojen, joita esimerkiksi Moroder edusti, pohjalta kehittyi myöhemmin house ja siitä edelleen tekno. Monille konemusiikin lajeille tyypillinen monotoninen, suhteellisen nopea bassorumpua korostava komppi syntyi nimenomaan diskomusiikin myötä.
 
80-luvun italodisko jatkoi Euroopassa diskomusiikin perinnettä, mutta siinä näkyi suurempi koneiden osuus. Sen suosio hiipui 90-luvun alkuun mennessä.
 
Kulttuurillisena ilmiönä 1970-luvun diskomusiikille syntyi 1990-luvulla vastineeksi eurodance (tai "europop"), joka oli niin ikään vahvasti kaupallisuuteen pyrkivää ja suosittua tanssimusiikkia.

uusikaveri:
 
Kun Rolling Stones...discomarkkinoille, tiedettiin että loppu on lähellä ja 80-luvun alkupuolella discopallot raijattiin komeroihin.
 
Rolling Stonesin "Miss You", "Hot Stuff" ja "Undercover of the Night":han ovat aivan mahtavia ähellyksiä! Täysin klassikoita.
 
Mutta 80-luvun loppupuolella? Kyllä disko kuoli ainakin Jenkeissä jo 1979, kun eräs DJ päätti järjestää Disco Demolition Night -tapahtuman, jossa poltettiin diskolevyjä baseball-areenan roviolla. Oli "Disco Sucks" -paitoja jne.
 
Tuo synnytti tosin upean vastaliikkeen - mustan boogien, jonka kulta-aikaa ovat tuon jälkeiset 1980-1983. Hitaampia tempoja, jatsahtavampia soundeja, analogi-synabassoja, funk-vaikutteita. Basari ykkösellä ja kolmosella, ei enää four-to-the-floor.

lukethesis: Rolling Stonesin "Miss You", "Hot Stuff" ja "Undercover of the Night":han ovat aivan mahtavia ähellyksiä! Täysin klassikoita.
 
Mutta 80-luvun loppupuolella? Kyllä disko kuoli ainakin Jenkeissä jo 1979, kun eräs DJ päätti järjestää Disco Demolition Night -tapahtuman, jossa poltettiin diskolevyjä baseball-areenan roviolla. Oli "Disco Sucks" -paitoja jne.
 
Tuo synnytti tosin upean vastaliikkeen - mustan boogien, jonka kulta-aikaa ovat tuon jälkeiset 1980-1983. Hitaampia tempoja, jatsahtavampia soundeja, analogi-synabassoja, funk-vaikutteita. Basari ykkösellä ja kolmosella, ei enää four-to-the-floor.
 
Vilkaisin läpi nuo mainitut Rollareiden biisit ja toden totta kyllä niissä näkyy ja kuuluu Rollareille tyypilliset piirteet: energia, dynaamisuus, rytmitaju ja ennen kaikkea järjetön musikaalisuus.
Termi "musta boogie" oli vieras, mutta Wiki auttoi ymmärtämään, että kyseessä on brittien antama nimi 80-luvun Amerikan mustalle tanssimusiikille, jossa tosiaan oli edellä mainittuja elementtejä.
Miten on, löytyisikö genrestä jotain suosikkibiisejä?

en oo varma puhutaanko samasta asiasta, mutta tuolla hifi-r 'n b -ketjussahan jonkin verran pengottiin ainakin asian vierestä. Toki kiinnostaa jos on joku erillis-lineage jota en tienny.

Joo kyllä disco kuoli jo 70-luvun lopussa. Etenkin USA:ssa (valkoiset hetero)rokkarit vihasivat diskoa syvästi. Dead Kennedys ja Sex Pistols sen lopullisesti tappoivat, ja suosio alkoi laskea nopeasi jo em. mainitun Demolition Nightin jälkeen.
 
Yleinen loppuunpalaminen kokaiinihuuruisesta hedonismista sekä politiikan ja talouden muutokset (70-luvun lama) taannuttivat diskon USA:ssa myös ihan diskohileiden omasta toimesta. Jos kulttuurisi elämäntapaan kuuluu ahkera bailaaminen, kokaiini ja juhliminen aamuun asti, ei voi odottaa ilmiöstä kovin pitkäaikaista. Rasismi ja homofobia saattoivat olla myös syitä suosion laskuun, kuten Wikipediassakin kirjoitetaan.
 
Mutta ainakin saatiin eurodance, tekno ja house tilalle. Boogie on vähän epämääräinen käsite, samanlaista musiikkia sanotaan välillä elektro funkiksi tai post-diskoksi, eikä rajaveto ole aina kovinkaan selkeää.
 
Mutta jos boogie kiinnostaa, kannattaa tutustua kaksikkoon Robson Jorge & Lincoln Olivetti: https://www.youtube.com/watch?v=os3PeNh6sIA
 
pari muuta hienoa boogiebiisiä/levyä, jotka bongasin oisko ollu RYM-sivustolta:
 
https://www.youtube.com/watch?v=XtQbBWGUXqA
 
hiukkasen pehmeämpää ja rennonmpaa kampetta:
https://www.youtube.com/watch?v=zFIqVUrh3zw

Epämuusikko: en oo varma puhutaanko samasta asiasta, mutta tuolla hifi-r 'n b -ketjussahan jonkin verran pengottiin ainakin asian vierestä. Toki kiinnostaa jos on joku erillis-lineage jota en tienny.
 
Hyvä muistutus. Mikä on toisen boogieta voi olla toisen smoothshittiä.
Noita post-diskon musiikkisäikeitä tuntuu olevan melkoisen paljon. Jotain joskus luulin tietäväni, mutta juuri 80-luvulla kymmenen vuotta nuoremmat plikat juttelivat ihan oudoista Lontoon tanssimusascenen hiteistä ja tajusin, että pappa on pudonnut kärryiltä.

Juu ei "boogie" oli ihan oma minigenrensä, puhuttiin myös "post-discosta".
 
https://en.wikipedia.org/wiki/Boogie_(genre)

Ehkä vähän karkaa säikeen aloituksesta, mutta mahtunee keskusteluun silti.
 
Lueskelin Lee G. Edwardsin kirjaa Rhythm&Blues:Soul Music, A Fan's View, joka nimensä mukaisesti sisältää amerikkalaisen soulfanin vuosittaiset kuuntelusuosikit 60-luvun puolivälistä vuosituhannen vaihteeseen. Koska hän asui pääasiassa Ohion Daytonissa kuunneltavissa oli vain yksi musta radioasema sekä myöhemmin kasettimankka kovassa käytössä (vanhat tietää, jonnet ei) eli aitoa sisäpiirin kokemusta.
Vanhana mustan musiikin ystävänä minusta on kiva seurata musiikin ja musiikkimieltymysten kehittymistä kirjassa, varsinkin kun vuosittaiset suosikkilistaukset sisältävät yli satakin biisiä. Kaverin sydän on varsin laaja; Lionel Richien Hellosta P-Funkin syövereihin. Diskon mukaantulon 1975 hän kyllä kirjaa, mutta ei ihmeemmin innostuneena. Toteaa vain, että onneksi Van McCoy laittoi hitusen soulia Hustleen. Listoilta löytyy myös todella paljon itselle outoja artisteja ja biisejä, mutta luulisin, että Tuubi auttaa.
 
Itselle tutuimmat biisit ja esiintyjät löytyvät 70-luvulta ja vaikka myös 80-luvun alusta löytyy tuttuja, niin nopeasti vuosien vieriessä oudommat nimet valtaavat tilaa listalla. Mukana kyllä pyristelee vanhoja staroja vanhoilla meriiteillä, mutta uusilla soundeilla. Vaikka kirjoittaja yrittää kuunnella musiikkia positiivisella mielellä, niin 90-luku alkaa maistua karvaalta ja vuodesta 1999 hän toteaa, että radion kuuntelu alkaa tuntua jo pakkotyöltä varsinkin kun hän ei ole lainkaan gangstaräpin ystävä. Tietysti tässä on myös nähtävissä radioformaatin muuttuminen hittilistatuuppaamiseksi, kun vielä 70-luvulla radioasemilla olivat olleet DJ:t tarinoimassa musiikista ja ottamassa vastaan puhelintoiveita. Itse aloin menettää toivoni pikkuhiljaa 80-luvun edetessä konetaustojen yleistyessä. Sääli, ettei pysty linkittämään tähän mukaan noita listoja, ne varmasti avaisivat paremmin tuota muutosta.
 
Kirjaa leimaa kohtuullinen rasismi eli R&B ja soul ovat mustien kulttuurista perintöä eikä valkoisilla ole tarpeeksi sielua siihen osallistumiseen. Hauskasti rasismi näkyy siinä miten kirjoittaja tuomitsee Kashifin, koska tämä otti Kenny G:n levylleen tai miten Beat It-biisin introrokin soidessa työpaikalla heti huudettiin, että " kuka saateri laittoi radion jauholakkien asemalle?" kunnes hiffattiin, että se onkin meidän oma Michael.
Sinänsä mustan musiikin vesittyminen 80-luvulta alkaen rumpukone-, syntsa-, sekvensserisopaksi ei näytä merkitsevän kirjoittajalle mitään, sillä hän tuntuu keskittyvän vokalisteihin ja lauluihin.
Sen verran kirjoittajasta, että hän kuuluu vähemmistön vähemmistöön eli on afroamerikkalainen albiino ja käynyt ilmeisen kovat koulut, mistä häneltä on ilmestynyt kirja Too White To Be Black and Too Black To Be White. Hän kertoo soul-musiikin tuoneen lohdutusta vaikeina aikoina antaen pohjan innokkaalle fanitukselle.
 
Raapusteltuani ylläolevan wikitin piruuttani post-discoa ja sieltä löytyi asiasta varsin perinpohjainen artikkeli. Post-discobiisikattaus ulottui Yoko Onon Heikoilta Jäiltä Rick Jamesin vonkalauluun eli varsin laajalla otteella skene on kategorisoitu. Blues News näyttää vielä käyttäneen 80-luvun puolessavälissä disko-sanaa roimiessaan rokahtavia syntikkadiskoiluja maanrakoon.