Tanssimusiikki ›

Seuraa itse kehittelemäni tekele.
 
Henkilöt:
Seu Jorge: Brasilialainen laulajaheppu, tuttu mm. David Bowie -tulkinnoistaan
Alan Pasqua: Amerikkalainen pianisti. Tarinan helpottamiseksi sovitaan että molemmat puhuvat suomea.

Aamuaurinko hiveli matkalaisten ihoa, ikään kuin kompensoiden aikaerosta johtuvaa pärinää. Etelä-Suomen aurinko ei porota samalla intensiteetillä kuin Rio de Janeiron esikaupunkialueilla, tai Floridassa, näissä matkalaistemme edellisissä esiintymiskohteissa, kukin sopivasti kotikentällään. Joku älypää on tilannut heidän duonsa tänne sinänsä idylliseen suomenruotsalaiseen pitäjään, jonka festivaalin vuosibudjetti näköjään vuotaa sen verran yli että palavereissa on "fiikkaamisen" ohella uskallettu maalata isommalla pensselillä. No, festivaalin pääpromoottorin ja kantaisän veljenpoika oli kohteliaasti vastaanottamassa matkalaisemme jo Helsinki-Vantaalta, ja toissavuoden mallia olevan pikkubussin ilmastointi oli prikulleen kalibroitavissa Uuden Mantereen miesten mieltymyksiin, ja matka keikkapaikalle sujui kuskin småpratan siivittämänä kitkattomasti.
 
Perillä festivaalialueella olivat Festivaali Touhu Mummot jo keittäneet termoskannut täyteen kahvia, ja pullapitkot ainakin näyttivät tuoreilta, koska kidesokerimurut olivat ehjiä eivätkä sulaneita sinne pullan ja muovipussin väliin. Niiden sokerin palojen suutuntuma on joskus Se juttu. No, vaikka muusikkomme ovat monelle tuttuja niin siitä Bill Murray -elokuvasta (Seu) kuin Allan Holdsworthin yhtyeestä (Alan), niin heidän kasvonsa olivat kuitenkin jopa osalle festivaalityöntekijöistä vieraita. Tämän vuoksi artistipassit on hyvä käydä hakemassa, niitä varten oli aseteltu itsevalmisteisella pöytäliinalla koristeltu retkipöytä johon passeja oli levitelty, virkailijana toimi paikallinen, jo 90-luvulta toiminnassa tiiviisti mukana ollut henkilö.
 
Passijonossa oli matkalaistemme edellä muutama paikallinen soittorosvo, jotka kartuttivat passikokoelmaansa taas kerran oman kylän tapahtumapassilla, onneksi se on lähes joka vuosi eri värinen. Heidän mukanaan oli joku hahmo joka näytti etäisesti tutulta, A kuiskasi S:lle ehkä nähneensä hänet pari vuotta sitten jollain pianofestivaalilla. Mystisen vieraamme toista jalkaa koristi mekaanisen näköinen pallura, joka oli Suomen oikeuslaitoksen ja Finnairin yhdessä tuumin asettama rangaistus vahingonaiheuttamisesta firman wc-tiloissa, ja sillä seurattiin kyseisen henkilön matkustusreittejä ja samalla evättiin pääsy Finnairin koneisiin. A:lla tuli välitön mielikuva ehdonalaistuomioihin liittyvistä jenkkimötiköistä, ja hän ihmetteli, että onko moinen kulttuuri päässyt hiipimään tänne lovely nice Finlandiin asti. Tämän mietinnän keskeytti a:n suolenmutkassa tuntunut väkivaltaisen nytkähdys. Note to self: älkää tilatko kana-sashimia mannertenvälisillä lennoilla. S oli jo ehtinyt esitellä itsensä, mutta A:n oli pakko kääntyä kantapäillään ja etsiä lähin saniteettitila, onneksi Bajamajoja oli vuokrattu festivaalin pitkäaikaiselta yhteistyökumppanilta sopuhintaan, yhden niistä sijaitessa muutaman askeleen päässä.
 
Passeja jakava iloisesti hymyilevä henkilö oli ehtinyt nostaa katseensa pianistiamme kohti, joka ei kuitenkaan äkillisestä vessankaipuustaan johtuen ehtinyt passia noutamaan. Henkilömme ollessa jo käsi vessan muovisella ovenrivalla päätti festivaalitoimitsija kuitenkin esittää asiansa, kun kerran pienellä paikkakunnalla ollaan ja eihän tämä ole niin justiinsa vaikka muusikko on vessaan menossa. "Good moorning sir, what is your name?".
 
.
.
.
.
A oli jo hieman ärtyneenä huutamassa nimeään vessanovelta, mutta samalla hän näki äsken jonossaolleen pianistihepun kävelevän ohitseen, musta pallura nilkassa pullottaen. Nyt, kaiken tämän hädän keskellä A tajusi kenestä on kyse, katseensa kuitenkin kiinnittyvän shortsien ja Crocsien välistä paistavaan möllykkään. A osoitti suomalaispianistiamme, huudahtaen matkatoverilleen:
 
"Seu, Rantala ite!"