Rock, pop, alternative ›

sirdickyj: Onko noin? Toi biisi lienee sitten aiemmista sessioista.
 
Onhan tossa kuultavissa ihan selkeä ero aiempiin levyihin, Gainesin mukaantulohan nosti kitaroinnin ihan eri levelille kuin siihen asti. Kaikki kunnia siis muille kitaristeille, mutta Gaines oli kyllä omaa luokkaansa. Koko båndi soi paljon musikaalisemmin tuolla levyllä.
 
Levynsä One from the sun on hienoa kamaa, ja kyllä Gaines toi mukanaan ison panoksen Skynyrdiin. Voi kun se olisi jatkunut siitävielä eteenpäin.
 
One more time on peräisin vuoden -71 äänityksistä demolle, joka siis otettiin Street Survivorsille mukaan. Siksi Ed King on kitarassa ja Medlocke rummuissa ja Greg T.Walker bassossa.

gotthard: Onhan tuo pikkuveli Van Zant myöskin aivan hemmetin kova vokalisti ja sympaattinen kaveri. Heittämällä parempi kuin veli-vainaansa laulajana.
Skynyrdin livesoundia piristää mainiosti R. Medlocke energisellä soitollaan ja lava
 
Makuasioitahan nämä. Varmaan jos ajatellaan laulajan roolia niin pikkuveli on kyvykkäämpi. Mutta Ronnie oli bändin nokkamies, loistava tekstittäjä ja tarinankertoja (ihan kuten Bon Scott oli) ja karismaa riitti.

Gaines: Makuasioitahan nämä. Varmaan jos ajatellaan laulajan roolia niin pikkuveli on kyvykkäämpi. Mutta Ronnie oli bändin nokkamies, loistava tekstittäjä ja tarinankertoja (ihan kuten Bon Scott oli) ja karismaa riitti.
 
Ja ymmärtääkseni Ronnie oli n.s. brains behind the plan, ainakin Lynnäri-kirjan mukaan juuri hän oli täys natsi treenaamisen suhteen ja turpaan tuli jos meni väärin, pahimmillaan.
 
Orkkis (eli ennen onnettomuutta) Skynyrd ei hirveesti tainnut improvisoida, vaan kitarasoolotkin opeteltiin aikalailla ulkoa, näin olen ymmärtnyt. Toki sehän on vaan hyvä, sen takia ne monet soolot ovatkin niin ikonisia.
 
Gaines taisi olla sellanen soittaja, joka kykeni aika suvereeniin improvisointiin kylläkin.

Kyllähän sitä virtuoositeettiä löytyi kaikilta tarvittaessa, mutta Gaines toi uutta potkua ja etenkin Ronnie Van Zant ikäänkuin syttyi uudestaan ja halusi ohjata porukan uusille urille, tehdä parempia biisejä ja tekstejä.
 
Ed Kingin tilalle tuli täsmälleen samana päivänä 14.9.1949 syntynyt Steve Gaines ja molemmat olivat tekemässä ehdottomia klassikkobiisejä bändille Ronnien kanssa. Ja molempien vaikutus Allen Collinsin ja Gary Rossingtonin soittoon oli ainakin se, että tämän kaksikon täytyi pistää parastaan pysyäkseen Kingin ja Gainesin tahdissa, ja sen kyllä tekivätkin. Lopputulemana koko bändi nosti tasoaan ja se kuuluu biiseissä. Ei voinut olla nuppi sekaisin enää, vaan piti keskittyä olennaiseen.

sirdickyj: Orkkis (eli ennen onnettomuutta) Skynyrd ei hirveesti tainnut improvisoida, vaan kitarasoolotkin opeteltiin aikalailla ulkoa, näin olen ymmärtnyt. Toki sehän on vaan hyvä, sen takia ne monet soolot ovatkin niin ikonisia.
 
Gaines taisi olla sellanen soittaja, joka kykeni aika suvereeniin improvisointiin kylläkin.
 
Kyllä - soolojen improvisointi on helposti asia, jossa mennään metsään, varsinkin yhtään tunnetumpien kappaleiden kohdalla. Esimerkiksi monet Led Zeppelinin livet ovat ihan kauheaa hapuilua kitarasooloiltaan, vaikkapa Stairway to Heavenin kohdalla. Siispä hyvä vain, että pysytään tutussa ja tunnetussa, ainakin suurimmaksi osaksi.

Kiinnostava kysymys tämä kitarasoolojen improvisointi/ennalta käsikirjoittaminen. Totta tuo, että esimerkiksi Lynyrd Skynyrdin kitarasoolot on laadukkaita juuri siksi, että ne on tarkkaan ennalta sävellettyjä ja toistetaan aina uskollisesti. Toisaalta taas tässä piilee se haittapuoli, että samat kappaleet kuulostaa vuodesta toiseen samoilta, kun kitarasoolotkin menee aina samoja latuja.
Juuri Page ja ehkä vielä enemmän Blackmore puolestaan ovat esimerkkejä siitä, että improvisoidut soolot ovat sekä uhka että mahdollisuus - voipi tulla kiehtovia ennenkuulemattomia musiikillisia seikkailuja, mutta voipi tulla myös kiusallisia räpellyksiä. Tämän tyyppisistä aina improvisoivista kitaristeista ainoastaan Clapton mun mielestä onnistuu aina improvisoidessaan.
Jotkut kitaristit ratkaisevat tämän dilemman niin, että sooloissa on tietyt vakiojutut, toimivat pätkät, jotka aina soitetaan, mutta niiden lisäksi tulee se vapaamuotoisempi osuus, jossa voi antaa tilanteen viedä.

vanha_pieru: Kiinnostava kysymys tämä kitarasoolojen improvisointi/ennalta käsikirjoittaminen. Totta tuo, että esimerkiksi Lynyrd Skynyrdin kitarasoolot on laadukkaita juuri siksi, että ne on tarkkaan ennalta sävellettyjä ja toistetaan aina uskollisesti. Toisaalta taas tässä piilee se haittapuoli, että samat kappaleet kuulostaa vuodesta toiseen samoilta, kun kitarasoolotkin menee aina samoja latuja.
Juuri Page ja ehkä vielä enemmän Blackmore puolestaan ovat esimerkkejä siitä, että improvisoidut soolot ovat sekä uhka että mahdollisuus - voipi tulla kiehtovia ennenkuulemattomia musiikillisia seikkailuja, mutta voipi tulla myös kiusallisia räpellyksiä. Tämän tyyppisistä aina improvisoivista kitaristeista ainoastaan Clapton mun mielestä onnistuu aina improvisoidessaan.
Jotkut kitaristit ratkaisevat tämän dilemman niin, että sooloissa on tietyt vakiojutut, toimivat pätkät, jotka aina soitetaan, mutta niiden lisäksi tulee se vapaamuotoisempi osuus, jossa voi antaa tilanteen viedä.
 
No klaptosen suurin mielikuvituksen saavutus on se että soittaako se sen diudiun etu- vai takaperin sen iänikuisen saman yks-neljä-vitosen päälle.
Paige oli kans yks onneton räpeltäjä - varsinkin jos joutuu kuuntelemaan sen livevetoja. Voi veljet.
Blackmorella nyt sentään oli edes jotain kontrollia soitossaan ja mielikuvitusta improssaan.

vanha_pieru: No, Clapton tykkää soittaa bluesia, mikä on luultavasti maailman kaavamaisin musiikinlaji. Silti pysyn kannassani: tässä tyylissä, jossa "pelivaraa" on rajallisesti, mun mielestä Clapton on nero. Tulee itse asiassa mieleen toinenkin erinomainen blueskitaristi, joka improvisoi soolonsa ja tekee sen aina loistavasti, nimittäin Joe Bonamassa. Voihan näitä olla vaikka minkä verran muitakin, mutta en oikeastaan harrasta bluesia, juuri sen kaavamaisuuden takia.
Page oli suurpiirteinen roiskija. Tavallaan kuuluu hänen soittonsa viehätykseen se sama yleismalkaisen rönsyilevä meininki, jota voi yhtä hyvin räpellykseksi nimittää. Suhtaudun itsekin tähän siis aika ristiriitaisesti.
Blackmore oli mun mielestä 70-luvulla yleensä erinomainen improvisoija, mutta jostain syystä 80-luvulla ote alkoi lipsua. Ehkä tämä johtui tietystä ylimielisyydestä tai ajoittaisesta tuittupäisyydestä, jolloin soittokaan ei lähtenyt tai sitten hän vähän liikaakin haki soittoonsa jotain uusia metkuja keikoilla, jonka seurauksena metsäänkin mentiin usein ja lujaa.
 
Olisin taipuvainen itsekin sanomaan Blackmoresta noin, mutta sit taas....löytyykö jostain esimerkkejä tuosta metsään menemisestä vai onko se vain mielikuva, kuten mulla on?

sirdickyj: Olisin taipuvainen itsekin sanomaan Blackmoresta noin, mutta sit taas....löytyykö jostain esimerkkejä tuosta metsään menemisestä vai onko se vain mielikuva, kuten mulla on?
 
Avasin Youtuben ja sieltä itselle ennen näkemättömän Purplen keikan vuodelta 1985, https://www.youtube.com/watch?v=mXWiEYku0GY Mun mielestä esimerkiksi Under the Gunin soolo, joka alkaa noin 36 minuutin kohdalta ja Child in Timen soolo 52 minuutin kohdalta ja varsinkin jonninjoutavuuden huippu, Space Truckin'in "hendrix-henkinen" soolo-osuus, mikä alkaa tunnin ja 27 minuutin jälkeen, ovat esimerkkejä sellaisesta tarkoituksettomuudesta ja mihinkään johtamattomuudesta, jota nimitin metsään menemiseksi ja räpeltämiseksi. (En siis tarkoita metsään menemisellä esimerkiksi sitä, että soitettaisiin yksinkertaisesti aivan vääriä säveliä, vaan epämelodisuutta ja sameaa tyhjä(n)päi(väi)syyttä.) Sormet viuhuu nopsaan otelaudalla ja kitara pörisee, mutta ainakaan mainittavaa melodista juonta en näistä sooloista erota. Minun mielestä nämä ovat aika tyypillisiä Blackmoren 80-luvun suorituksia improvisoitujen kitarasoolojen saralla. Jos vertaa vaikka tuota Child in Timen sooloa Made in Japanin vastaavaan, niin onhan ero aikamoinen. Toisaalta tavallaan hyvä, ettei Blackmore soita enää runsas vuosikymmen myöhemmin samaa sooloa, mutta ei tuo 1985 Alpine Valleyn soolo (yhtenä esimerkkinä monien joukosta) toisaalta ole alkuunkaan niin vivahteikas ja otteessaan pitävä kuin 70-luvun vastineensa.
Muistikuvieni mukaan samantyyppistä tyhjänleuhkaa soittoa oli aika paljon ainakin 1985 Pariisin keikalla https://www.youtube.com/watch?v=pwdJvGcPXQI ja Come Hell or High Water -DVD:llä https://www.youtube.com/watch?v=Wq2ttmTpZUI (joka on kylläkin 90-luvulta) ja Rainbown Live Between the Eyesilla https://www.youtube.com/watch?v=fx2B8ii_Yf4&t=11s
Tarkkojen kohtien bongailu noilta olisi niin aikaaviepää, etten siihen ryhdy. Joka tapauksessa mun mielestä jokin Blackmoren soitossa 80-luvulla muuttui huonompaan suuntaan: epämelodisemmaksi ja suttuisemmaksi. Kitarasoundistaankaan en pidä samassa määrin kuin Blackmoren 70-luvun soundista, joka oli erittäin erotteleva sekä Purplen että Rainbow'n aikoina.
Mutta Lynyrd Skynyrd -ketjuhan tämä on, joten lopetan tästä aiheesta - ainakin tässä keskustelussa. Itse vein keskustelua aiheen ulkopuolelle, nobody's fault but mine. Tuli vain tällaiset asiat mieleen, kun oli puhetta soolojen soittamisesta keikoilla aina samalla lailla nuotista nuottiin.

Se verran mielenkiintoinen aihe, etten malta olla vähän jatkamatta, vaikka Skynyrd -ketju onkin.
 
Olen itse miettinyt usein juuri sitä, mitä ihmettä Blackmoren soitolle tapahtui 1980 -luvulla. Soolot olivat täynnä ihan turhia räpellyksiä, ja monesti myös täynnä vääriä nuottejakin. Sehän nyt ei olisi vaarallista muuten, mutta koko soitossa oli tuhon aikaan juuri se asenne että mies roiski ihan mitä vaan, jotenkin todella itsekeskeistä soittoa. Ja soundi oli myös todella erikoinen. Toki joskus osui myös kohdalleen, esim I Surrender Rainbown Finyl Vinyl -levyltä on juuri sopivan rosoinen veto. MUtta usein nämä vastaavat yritykset menivät ihan metsään.
 
MIelestäni tuo ei rajoitu pelkästään livesoittoon vaan kuuluu myös Rainbown Joe Lynn Turnerin aikaisissa levyissä. Siellä on paljon todella hienoja pop/rock-biisejä mutta Blackmoren soolot ovat lähes poikkeuksetta niiden heikoin lenkki. Surkealla soundilla tehtyjä, mieleenjäämättömiä...räpellyksiä. Uskallan väittää että jos Richie olisi panostanut soolojensa säveltämiseen tuohon aikaan enemmän, moni tämän aikakauden kappaleista olisi ollut isompi hitti. En muista kuka nämä levyt aikaan tuotti (olisiko ollut Roger Glover), mutta jotenkin itselläni on aina ollut sellainen kuva että Rainbow ja erityisesti Blackmore olisivat kaivanneet tiukempaa tuottajaa. Rima oli yksinkertaisesti liian alhalla.

Muistaako kukaan Vanhalla Yo-talolla järjestettyä/järjestettyjä Lynyrd-iltaa/-iltoja? Milloin sellainen/sellaiset pidettiin? Ilmeisesti esiintyjinä Leiden ja Breezy Bird Band.
Lynyrdin vuoden 1997 Suomen-keikan yhteydessä Tavastialla oli päivää ennen keikkaa warm up -keikka, jossa Hannu Leiden ja Breezy Bird Band vetivät Lynyrd-tuotantoa. Päivä lienee ollut 30.9. 1997. Samana päivänä Lynyrdin keikan kanssa eli 1.10.1997 oli Kalliossa vastaava Lynyrd-ilta after-partyna. Onko muistikuvia näistä?
Leonard S.

Näköjään Lynyrd Skynyrdistä tulossa kirja suomeksi.
Janne Rönkko: Lynyrd Skynyrd - Etelän vapaat linnut
 
https://kirja.fi/products/lynyrd-skynyrd-9789523825895

Skynyrd jatkaa:
 
https://blabbermouth.net/news/lynyr … ollowing-passing-of-gary-rossington
 
Tuosta ei ainakaan mulle selvinnyt tarkoittaako tuo peräti uusien levyjenkin tekemistä tulevaisuudessa vai pelkkää keikkailua...

Onko kellään tietoa, miksi Twenty, Edge of forever ja Christmas time Again eivät ole Spotifyssa?

Regalis Apertura: Skynyrd jatkaa:
 
https://blabbermouth.net/news/lynyr … ollowing-passing-of-gary-rossington
 
Tuosta ei ainakaan mulle selvinnyt tarkoittaako tuo peräti uusien levyjenkin tekemistä tulevaisuudessa vai pelkkää keikkailua...
 
Eipä Skynyrd ihan kauheasti ole viime vuosina mitään julkaissut. Onko Last of a Dyin' Breed viimeisin studiolevy?. Siitäkin jo reilut 10v... On muuten todella vahva levy

carmake: Onko kellään tietoa, miksi Twenty, Edge of forever ja Christmas time Again eivät ole Spotifyssa?
 
Ainakin ne on ne ainoat Skynyrdin studiolevyt, jotka on julkaistu alun perin SPV:llä. Liekö siis levy-yhtiöstä kiinni?
 
j.

Voitto Ankka: Ainakin ne on ne ainoat Skynyrdin studiolevyt, jotka on julkaistu alun perin SPV:llä. Liekö siis levy-yhtiöstä kiinni?
 
j.
 
Tätä olen itsekin pähkäillyt jo vuosia sitten. Ajoittain asia muistuu mieleeni ja koitan hieman googlailla taustoja, mutta tälläkään kertaa ei meinaa oikein löytyä selkeää faktaa. Täytyy joku päivä koittaa syventyä asiaan huolella.