Media ja viihde ›

Kapteeni Teräs - Suur-Isänmaa. Romaani menneisyydestä, nykyisyydestä ja tulevaisuudesta.
 
Minulla on viehtymys kaikenlaiseen erikoisen kämäiseen roskaan, ja aika ajoin tartun kirjoihin, joita kohtaan ei voi järin paljon odotuksia asettaa. Tästä syystä innostuin kovastikin, kun löysin Kapteeni Teräksen Suur-Isänmaan, joka on 1918 kirjoitettu sci-fi -romaani. Ja on nimittäin hämmentävää roskaa.
 
Päähenkilö on nuori insinööriopiskelija Paavo Orri, joka on värväytynyt jääkäriliikkeeseen. Tarina lähtee liikkeelle Saksasta, jossa Orri on hakemassa taisteluoppia voidakseen käyttää sitä Suomen hyväksi. Tästä edetään Suomeen tekemään myyräntyötä Venäjää vastaan ja sisällissotaan. Tämä on kirjan nykyisyys.
 
Kirjan tieteisosuus löytyy sieltä menneisyyden puolelta. Insinööri Arvid Waren on kehittänyt 1800-luvulla erikoisen metallin, jonkin sortin seoksen, joka koostuu pääosin vedystä. Se on kevyttä, kovaa mutta muovailtavaa ja kaikin puolin erikoista ainetta. Venäjän vallan alla Waren on kuitenkin salannut keksintönsä. Venäjän kätyrit ovat saaneet siitä vihiä ja Waren vangitaan, kunnes hän pakenee maasta palatakseen myöhemmin takaisin salanimen turvin. Erinäisten käänteiden ja sivuhenkilöiden myötä Orri tutustuu Warenin keksintöön ja alkaa järjestellä sen hyödyntämistä Suomen hyväksi. Tämä tarkoittaa mahtavan sotajoukon varustelemista vasta itsenäistyneen Suomen valtion turvaksi.
 
Kirjan viimeinen osuus sijoittuu tulevaisuuteen. On vuosi 1946 ja Suomen kuningaskunnassa on sisäistä kuohuntaa. Saksalaiset keinottelijat ovat kurittaneet Suomen kansaa ja saksalaislähtöinen kuningas on epäsuosittu. Itärajan lähellä tapahtuu pieni kansannousu, joka kukistetaan sotavoimin. Venäjä käyttää tilaisuutta hyväkseen, tulkitsee sotavoiman läsnäolon uhitteluksi ja koettaa kiristää Suomea. Poliitikot suhtautuvat asiaan varovaisuudella, mutta kenraaliksi noussut Orri kääntää heidän päänsä ja lopulta Suomi hyökkää Venäjän kimppuun.
 
Kirjan viimeiset sata sivua on käytännössä kuvausta Suomen sotamenestyksestä. Ja sitä kyllä riittää, koska salaperäisen ihmemetallin avulla sotajoukon ovat ylivoimaisia: Ratsumiehet eivät ampuneet, mutta kauhukseen ryssät huomasivat, ettei heistä kaatunut juuri kukaan ja että he nopeasti lähenivät. Käsigranaateilla oli parempi teho, joku ratsu suistui nurin ja omistaja sai turvautua jalkoihinsa. Mutta se oli jo myöhäistä. Useissa paikoin ratsumiehet olivat jo ennättäneet yli haudan ja kuolemattomina kuin jumalat he ruiskuttivat surmaa satulainsa konekivääreistä. Suomen hyökkäysvoimat etenevät Pietariin, jonka he valloittavat. Seuraavaksi kaupungin väestö karkotetaan, jota jo pian osittain kadutaan: juopottelevia sotilaita varten kun olisi pitänyt jättää kaupunkiin niitä venäläiskaunottaria. Taidegalleriat, museot ja tehtaat tyhjennetään. Huonekalut ja muu käyttökelpoinen kama lastataan ja viedään Suomen maaperälle, jonka jälkeen Pietari poltetaan maan tasalle. Tässä vaiheessa englantilaiset hyökkäävät sotalaivoillaan Suomen rannikkokaupunkien kimppuun. Ne upotetaan ja hyökkäys kostetaan terroristityyppisellä siviilipukuisten sotilaiden tekemällä tuhopolttohyökkäyksellä Lontooseen. Englanti alistetaan. Saksan kansa on niin vaikuttunut suomalaisten menestyksestä, että haluaa osittain liittyä Suomeen. Viro otetaan osaksi Suomea. Ulkomainen aines kitketään Suomen puolustusvoimista. Lopulta saavutetaan rauha, jossa Venäjä ja Englanti maksavat suuret sotakorvaukset Suomelle. New York Times kirjoittaa uudesta eurooppalaisesta suurvallasta. Kirjoituksessa mainitaan, että uusi valtatasapaino Euroopassa on tuonut maanosan lähelle aseidenriisuntaa ja kestävää rauhaa. Tarina päättyy häihin Luolakosken kartanon salaiseen luolaan, joka on ollut kirjan monien tapahtumien keskeisenä paikkana ja josta ihmeellinen metallikin on saanut alkunsa. Päähenkilöiden jälkikasvu on menossa naimisiin. Rauhan aika on alkanut, onni kukoistaa ja Orrin suuri tavoite on vihdoin toteutunut. Siinä sivussa hän on kasvanut koko kansan palvomaksi suurmieheksi.
 
. . .
 
Kirja jätti minut hämmentyneeksi. Pyrin lukemaan tällaisia kirjoja myötäkarvaan. Yritän eläytyä kirjoitusaikaan ja kirjoittajan motiiveihin. Kiinnostukseni tällaisiin kirjoihin on kulttuurihistoriallista, eikä sillä ole sinänsä väliä, vaikka kirja olisi huono. Pasifistina ja antifasistinakin pystyn silti löytämään tällaisesta protofasismia edustavasta kirjasta oman viehätyksensä, tai ainakin kiehtovuutensa. Tämän kirjan kanssa alkoi tehdä jo hankalaa, oli suoraan sanottuna sen verran hämmentävää paskaa, etten oikein tiennyt itkeäkö vaiko nauraa. Tavallaan kirjan alkuosassa oli ihan kelpoa seikkailukertomusta. Ei kapteeni Teräs mikään mestariluokan kirjailija ollut, mutta sinänsä kyllä asiansa osaava. Loppua kohden Teräksen kostofantasiat kävivät jo vähän turhan sakeaksi kulttuurihistoriallispainotteiselle lukuasenteellekin.
 
Niin, mielestäni kirjassa on ensi sijassa kyse kostofantasiasta. Tutustuin jonkin verran kirjoittajan, oikealta nimeltään Jalmari Karan, näkemyksiin. Hän oli aktiivinen valkoisten puolella ja muun muassa johti Kouvolan joukkoteloituksia. Hänen muista kirjoituksistaan kävi ilmi, ettei hän vihannut punaisia suomalaisia eikä olisi halunnut teloittaa heitä, mutta piti sitä välttämättömänä Suomen tulevaisuuden kannalta, koska kommunismi eli punainen rutto oli saastuttanut heidät. Sen taudin hän katsoi olevan poistettavissa vain verta vuodattamalla. Selvästi Kara kuului siihen fanaattisesti Venäjää ja tulevaa Neuvostoliittoa vihaavaan oikeistojoukkoon. Hän ennakoi, että idästä tulee vielä ikävyyksiä. Kyllähän Venäjä ja myöhemmin Neuvostoliitto osoittautuivat vähintäänkin ongelmalliseksi naapuriksi, en siinä väitä ollenkaan vastaan. Ongelma tässä on etenkin kirjan loppupuolella läpitunkevan raskas fanaattisuus, kostomentaliteetti ja suorastaan julma suhtautuminen erimielisiin. Olen tutustunut fasismin nousuun Euroopassa juuri taiteen ja kirjallisuuden saralla aika ajoin jo vuosien ajan. Tämä kirja asettuu juuri siihen asenneilmastoon ja taide-elämässäkin jonkinlaista roolia näytelleeseen aatteelliseen juopaan, josta myös Hitler ponnisti. Kirjan ihanneihminen on herkkä ja tunteva, mutta tunteikkuutensa kurissa pitävä kurinalainen ja luonteeltaan teräksinen mies, joka armottomasti muovaa kansojen kohtaloa taiteilijan tapaan, koska kohtalo vaan vaatii sitä. Orrikin on paitsi kylmä sotilas, myös looginen insinööri ja ammattimainen pianisti, jonka tulkinta Beethovenin Für Elisestä saa konserttiyleisön kyynelehtimään.
 
En suosittele kirjaa kellekään paitsi jos kämäinen paska tai 1900-luvun alun protofasistiset liikehdinnät kulttuurin saralla kiinnostavat. Tai jos on kovan luokan sci-fi -harrastaja. Tässä ollaan nimittäin tieteiskirjallisuuden laita-alueella, jollaista en tiennyt olevan olemassakaan. Kirja on protofasistinen, rasistinen, militaristinen, kirjallisilta ansioiltaan parhaimmillaan keskinkertainen ja kannessa on hakaristi. Tavallaan kiinnostava, mutta pohjimmiltaan se ei ole enempää kuin reilu neljäsataa sivua selvästi jonkin sortin sotapsykoosista kärsivän insinöörin kostofantasiointia.
 
2/5
 
muok. Ai niin, pitikin vielä laittamani yksi lainaus kirjasta:
 
Puolialastomat äidit kantoivat pienokaisiaan käsivarsillaan ja juoksivat kuin raivottaret hajanaisin hapsin. Kaduilla virtasi paksu, mustanpunainen veri, joka sekaantui hiekkaan ja muodostui hirvittäväksi, tahmeaksi velliksi tarttuen jalkoihin. Irtautuneita käsiä, ruumiinosia ja löyhkääviä sisälmyksiä oli kaikkialla, maassa ilmassa, portailla, puhelinjohdoista riippumassa. Ihmisiä kuoli sadoittain ja henkiinjääneet kiipeilivät mielettömän kauhun vallassa yli ruumisröykkiöiden, jotka vielä olivat lämpimiä, liikehtiviä ja höyrysivät tulipalojen kaameassa kajastuksessa. . . . Toiset repivät tukkaansa ja kirkuivat, tulipunaisina kasvoiltaan, toiset löivät rintoihinsa ja huusivat jumalan nimeä, toisen ulvoivat kuin eläimet. Jotkut olivat istuutuneet portaille tai särkyneiden ajopelien jäännöksille ja nauroivat ääneen, suu ammollaan, katseessa jäykkä tylsyys ja lasimainen kiilto. Muuan nuori tyttö suuteli sulhastaan, joka lepäsi katukivityksellä muodottomaksi ruhjoutuneena, yhä uudestaan ja uudestaan, hymyillen onnellisen näköisenä. . . . Ja Kansallispankin portailla istuen puolialaston äiti imetti verentahraamaa, kuollutta lastaan, jolla ei enää ollut jalkoja, edestakaisin ruumistaan heiluttaen.
 
En tiiä saatana.