Yleistä keskustelua musiikista ›

Onhan näitä, kuten Editorsin EBM. Uudeksi jäseneksi bändiin liittynyt Blanck Mass on sopivasti tukevoittanut ja läskistyttänyt soundimaailmaa, elektroniset biitit lähtee ja jytisee mallikkaasti, esim. Strawberry Lemonade, joka on yksi vuoden parhaimpia biisejä omalla listallani.
 
Maailman paras Guided by Voices julkaisi tänä vuonna kaksi loistavaa albumia, Crystal Nuns Cathedral ja Tremblers and Goggles by Rank. Klassista rockia, loistavia popkoukkuja ja jälkimmäisellä levyllä rikotaan kappalerakenteet ja sukelletaan jo lähes progen pariin. Bändiliideri Robert Pollardin kaivo on suorastaan ehtymätön vielä vuosikymmenten ja about sadan julkaistun levyn jälkeenkin.
 
Muutamia hajamainintoja, jotka ovat erityisen paljon soineet tänä vuonna:
 
Mercy Union: White Tiger
Devin Townsend: Lightwork
Madrugada: Chimes at Midnight
Death Cab for Cutie: Asphalt Meadows
...And You Will Know Us by the Trail of Dead: XI: Bleed Here Now
Ghost: Impera
 
Vuoden lieviä pettymyksiä oli oikeastaan Kurt Vile ja Interpol, jotka tuntuvat jauhavan ja pyörivän musiikillisesti yhtä ja samaa kehää. Jotain irtiottoa pitäis keksiä, tai sitten vain tehdä parempia biisejä. Olisin halunnut pitää enemmän.

Mortte: Jäipä sitten tänään aikaa vinyylinkuuntelun jälkeen spotify-kuunteluunki, niin päätin kuunnella ton the House Of Loven uutukaisen. Ei mun mielestä tän vuoden huippuja, mutta kelpo levy kuiteski! Biisimatsku ei yhtä vahvaa kuin kahdella ekalla, mutta kyllä niissä kuitenki koukkuja oli sen verran, että mielenkiinto säily levyn lävitse, parhaat oli kyllä sijoitettu alkupuolelle niinku yleensä. Soundipuoli oli kyllä mukavaa kuunneltavaa, varsin orgaanista! Ja 60-luvun hengessä lähes joka biisiin oli tehty oma soundimaailmansa, mikä on hienoa tänä aikakautena, jossa monet artistit vaan vetää koko levyn samoilla, pakettisoundeilla lävitse! Kyllä tämä yhtye hienosti jatkaa niin Beatlesin viimosten levyjen ku Velvetinki kahden vikan popimman levyn perinteitä! Näkyy olevan bändi legendaarisella indie-lafka Cherry Redillä, joka julkaisi aikanaan Briteissä Dead Kennedysin Fresh Fruitin ja nyttemmin Hawkwindin ja Pere Ubun viimeisimmät levyt. Täytyypä tässä kuunnella myös bändin aiemmat 4 mulle ennen kuulematonta levyä. Vielä sen verran lisää, että mun mielestä tää bändi ois aikanaan ansainnut paremmin sen suosion minkä Oasis sai, saman henkisiä bändejä, mutta monin verroin tyylikkäämpi ollu tää aina!
 
Itse asiassa olin melkein unohtanut koko The House of Loven olemassaolon, kun niin harvoin julkaisevat uutta matskua. Jostain bändi vain tuli mieleen, ehkä jollain ihme hippiassosiaatiolla juuri tuon kehumani Kula Shakerin uuden albumin kuultuani. Olin siksi myös erityisen hyvällä tuulella - vapaata töistäkin - ja tähän rentoon tunnelmaan tuo House of Loven uusi iski lujaa - vaikka samalla tajusin kyllä, että sinänsä nämä kappaleet on aika tavanomaisia. Usein musiikin kuuntelu on hyvin tunnetilasidonnaista.
Minäkään en ole Oasiksesta koskaan erityisemmin välittänyt, vaikka useat muut saman aikakauden (ja vähän varhaisemmat) brittipopbändit on rakkaita. Kuuntelinkin näissä fiiliksissä myös Richard Ashcroftin Acoustic Hymns Vol 1 -albumin, joka koostuu pitkälti The Verven suurimmista hiteistä uusina versioina. Tästäkin pidin, mutta tämä ilmestyi jo viime vuonna, joten ei sovi tämän ketjun aiheeseen. Johnny Marrin Fever Dreams 1-4 on myös varsin hyvä ja ilmestyi tänä vuonna. Kokonaisuutena löysin siis enemmän mieleistäni uutta kuunneltavaa tänä vuonna pop/rock-osastolta kuin progen puolelta.

Mortte: No, Poverty Stinksistä en ole koskaan pitänyt, mutta kuuntelen joka tapauksessa tuon uuden HOL-älpyn. Viikolla ei oikein hirveästi kerkeä kuunnella, kun mulla on tapana kuunnella vähintään yksi vinyyli päivässä, jottei levysoitin ala takkuilemaan, mutta viikonloppuna viimeistään!!
 
Onpas yllättävää, ettei se uus JT kolise sulle!! Ei mullekaan ne 3 ekaa maistiaista mitenkään erityisemmin kolissu, mutta sen verran ok ne oli, että päätin sitte tilata iha boxiversion valkoisilla vinyyleillä. Js sitte ne ei kuullut kappaleet olivatki mun mielestä paljo parempia!! Pidän tosi paljo niistä kaikista akustisista ja "Mine Is the Mountain" on mielestäni valtavan hieno "päivitys" "My God"ista! Mää tiedän, että monet Jethron 60/70 -luvun musan fanit ei pahemmin perusta heidän sen jälkeisestä materiaalistaan, mää kyllä ihan tykkään, vaikka toki tuo vanha on mullekin rakkainta! Ei tuo Zealot kuiteskaan iha nouse mun mielestä "Stormwatchin" tasolle, ehkä just "Too Old to..." tasolle, koska se on mun mielestä heikoin 60/70-luvun levy heiltä.
 
Faustilta suosittelen aloituslevyksi "Faust IV"tä, jos bändi ei kerran ole tuttu, tuo Punkt on hyvin kokeellinen!! Tosin kaikki bändin levyt on sitä enempi vähempi, mutta tuo "IV" on varmasti helpoiten lähestyttävä.
 
Poverty Stinks on mun mielestä ihan yhtä hyvä ja usein parempi kuin saman ajan pinnalle nousseet brittipopbändit. Olin pitkään tätä kuuntelematta, kun bändi lopetti toimintansa, mutta jossain vaiheessa löysin uudestaan ja ihastus oli vielä suurempaa kuin silloin aikanaan, kun bändi vielä toimi.
Mulle kyse ei ole siitä, etten kelpuuttaisi muuta kuin vanhaa 1970-luvun Jethro Tullia - päinvastoin. Pidän erittäin paljon esimerkiksi albumeista The Broadsword and the Beast, Crest of a Knave, Roots to Branches ja Christmas Albumin uusista kappaleista sekä Andersonin soololevyistä The Secret Language of Birds, Rupi's Dance ja Thick As a Brick, joka onkin sitten viimeisin - joskin jo vähän varauksin - albumi JT/IA-akselilta, josta olen intoillut. Mun mielestä vaan Andersonin sävellyskynä on viimeisen 10 vuoden aikana tylsynyt melkoisesti. Ihan hyviä yksittäisiä kappaleita siellä täällä, mutta ei albumikokonaisuuksien mitoissa enää.
Kuuntelen muuten parhaillaan Youtubesta suosituksesi perusteella Goatia. Ei huono. Tulee joitain mielleyhtymiä - välillä jotain laajasti ottaen samankaltaista menoa kuin vaikkapa Sielun Veljillä, King Crimsonin ja Talking Headsin 80-luvun alun levyillä, Kingston Wallilla ja 60-luvun lopun Pink Floydilla psykedeelisimmillään. Ei musta silti välttämättä fania tule, mutta ihan hyvä ensituntuma tähän asti, kun noin tunnin olen Goatia tänään soitellut. Hyvä teatraalinen meininki myös lavalla, joka lisää aina mielenkiintoa.
Faustiakin lupaan kokeilla joskus. Kiitos suosituksista!

vanha_pieru: Poverty Stinks on mun mielestä ihan yhtä hyvä ja usein parempi kuin saman ajan pinnalle nousseet brittipopbändit. Olin pitkään tätä kuuntelematta, kun bändi lopetti toimintansa, mutta jossain vaiheessa löysin uudestaan ja ihastus oli vielä suurempaa kuin silloin aikanaan, kun bändi vielä toimi.
Mulle kyse ei ole siitä, etten kelpuuttaisi muuta kuin vanhaa 1970-luvun Jethro Tullia - päinvastoin. Pidän erittäin paljon esimerkiksi albumeista The Broadsword and the Beast, Crest of a Knave, Roots to Branches ja Christmas Albumin uusista kappaleista sekä Andersonin soololevyistä The Secret Language of Birds, Rupi's Dance ja Thick As a Brick, joka onkin sitten viimeisin - joskin jo vähän varauksin - albumi JT/IA-akselilta, josta olen intoillut. Mun mielestä vaan Andersonin sävellyskynä on viimeisen 10 vuoden aikana tylsynyt melkoisesti. Ihan hyviä yksittäisiä kappaleita siellä täällä, mutta ei albumikokonaisuuksien mitoissa enää.
Kuuntelen muuten parhaillaan Youtubesta suosituksesi perusteella Goatia. Ei huono. Tulee joitain mielleyhtymiä - välillä jotain laajasti ottaen samankaltaista menoa kuin vaikkapa Sielun Veljillä, King Crimsonin ja Talking Headsin 80-luvun alun levyillä, Kingston Wallilla ja 60-luvun lopun Pink Floydilla psykedeelisimmillään. Ei musta silti välttämättä fania tule, mutta ihan hyvä ensituntuma tähän asti, kun noin tunnin olen Goatia tänään soitellut. Hyvä teatraalinen meininki myös lavalla, joka lisää aina mielenkiintoa.
Faustiakin lupaan kokeilla joskus. Kiitos suosituksista!
 
Mulle taas ei ole koskaan oikein kolissu 80-luvun puolivälin jälkeinen brittipop erityisemmin. Pidän kovasti kylläkin esim. The Curesta, erityisesti siitä alkupään tuotannosta, kuten muistakin sen ajan new wave/postpunk bändeistä, kuten Joy Divisionista, Bauhauksesta, Siouxsiesta, the Pop Groupista. The House Of Loven näin muistaakseni iha 80-luvun lopulla Snub-ohjelmassa ja jotenki se vaan sitte iski sillo. Siinä oli myös semmosia nimiä Briteistä ku the Wolfgang Press ja A.C. Marias sekä sitte Usasta semmonen ku Ultra Vivid Scene, sillo mulla oli tarve kuunnella iha uutta, mielenkiintoista musaa, niin hommasin sitte noitte kaikkien levyjä. Ei niistä yhdestäkään ole sittemmin mun suuria suosikkeja tullu, vaikka iha hyviä ovat. The House Of Lovea tosiaan lähettiin sitte iha Provinssiinki kattomaan, mutta vähä pettymys oli keikka. Myöhemmin oon muute kuunnellu semmosta aika persoonallista 90-luvun Brittibändiä ku Pram. Muute tuntuu, että mielenkiintoisimmat 90-luvun jutut Suomen lisäksi löytyy Jenkeistä, ainaski semmoset hienot bändit ku Thinking Fellers Union Local 282, Trumans Water ja U.S. Maple. Kaikki nuo kolme on kyllä enempi vähempi aika äärimmäisiä yhtyeitä! Sonic Youthiin tuli mulle kans innoitus juurikin sen Snub-ohjelman kautta!
 
Jethrosta vielä sen verran, että mun mielestä tuo uusin pesee kaikki nuo mainitsemasi levyt, vaikka niissäkin hienoja biisejä on, mun mielestä taas Andersonin sävelkynä on ollu tolla uudella erittäin hyvällä mallilla, yks asia mikä tekee levystä mielestäni kans paremman ku noista aiemmista on sen hyvin hienot, orgaaniset soundit, noilla aiemmilla kun on enempi semmoset stadionrock-soundit jotka ei mielestäni koskaan oikein ole sopineet Jethron musaan. Hyvä kun mies tajusi vanhoilla päivillään palata enempi 70-lukulaiseen soundimaailmaan!!
 
Juu, ei Goat munkaan ykkösbändiksi koskaan nouse, mutta kyllä se kärkisijoilla on 2010-luvun bändeissä, tuon vuosikymmenen bändejä kun en mitenkään isossa määrin fanita. Parhaat Goatin levyt mun mielestä on 2 viimeisintä "Requem" ja tuo uusin "Oh Death", vaikka ei ne kaks ekaakaan huonoja ole. Nuo on kuiteski vähä monipuolisempia nuo 2 uusinta. Ja tosi hyvin Goatin livemeininki välittyy siitä youtuubin Glastonbury-keikalta, hehän siis olivat tänä vuonna Hesan juhlaviikoilla ja oli kyllä varsin hieno keikka se!

Kävin koesoitossa Poverty Stinksin kitaristiksi 1994:)
Se laulaja oli hyvä tyyppi mutta koko idea oli huono, en mä sopinut tyyliltäni siihen bändiin yhtään mutta tulipahan kokeiltua. Niillä oli Käpylän hoodeilla treenis. Se oli kuin Izzy Stradlin olis käyny koesoitossa The Beatlesiin:) En voi edes sanoa että olisikin koskaan ollut Stinks-fani, mutta olivat ne ysärillä ihan ok. Tyypistä joka äänitti meidän demon Harjun nutalla tais sitten tulla niiden uusi kitaristi, jos muistan oikein.
 
Kuuntelin tuossa mielenkiinnosta Maija Vilkkumaan ja Mariskan uudet levyt. Molemmat kuulostivat siltä että on tietokoneella tehty alusta loppuun, kaikki on just gridissä eikä orgaanisuutta paljoa ollut. Kumpikin on aikaisemmin tehnyt hengittävämpää soundia, mutta se on tää nykymuoti nyt.

Nostaisin yhdeksi vuoden levyksi Black Thoughtin ja Danger Mousen "Cheat Codes". Extra-pojot siitä, että siinä saa kuulla vielä jotain uutta MF DOOM:ilta.

Vaikea sanoa kun olen vuosia kuunnellut spotifyistä randomilla musaa enkä fanita mitään bändiä niin että seuraisin millon ne julkaisee uutta musaa.

DownWithTheSickness: enkä fanita mitään bändiä niin että seuraisin millon ne julkaisee uutta musaa.
 
Tämä on oikein. Minäkään en.

Henri Henri Olavi: Tämä on oikein. Minäkään en.
 
Miksi se on oikein? Tai siis eihän se väärin ole kuunnella pelkästään vanhempaa musaa tai bongata tuoreempien suosikkiartistiensa levyjä viipeellä, mutta itse en henkilökohtaisesti täysin ymmärrä kumpaakaan vaihtoehtoa.

Kohtalaisen monta hyvää levyä tänä vuonna on julkaistu, niin vanhoilta tutuilta kuin uusilta tuttavuuksiltakin. Jos nyt muutamia listaisin:
Saxon - Carpe Diem. Perusvahvaa suorittamista vanhoilta papoilta, tykkäsin
Persefone - Metanoia. Hehe perse. Tämä on soinut vuoden aikana aika paljon.
Amorphis - Halo. Tämä oli aika tylsä levy, kun bändi ei tohdi uudistua, ja tekee saman albumin uudelleen, uudelleen ja uudelleen. Silti tämäkin tuli muutamaan otteeseen kuunneltua.
Somali Yacth Club - The Space. Tämä pääsi yllättämään, olin bändin nimen jossakin aiemmin kuullut, mutta tämä levy tuli muutamaan kertaan pyöräytettyä läpi.
Seventh Wonder - The Testament. Tämäkin jäi vähän pettymykseksi, muutamia loistavia ralleja levyllä toki oli.
The Halo Effect - Days of the Lost. Positiivinen yllätys, ilahdutti että vanhan liiton göteborg-dödismiehet tekivät vanhan liiton göteborg-dödislevyn.
Alter Bridge - Pawns & Kings. Pettymys. Viime vuonna julkaistu Tremontin sooloalbumi oli paaaaljon parempi kuin tämä. Tästä ei jäänyt oikeastaan yhtään biisiä edes mieleen.
 
Mutta sitten jos pitäisi sanoa top 5, niin omalla kohdallani se olisi tällainen:
5. Stratovarius - Survive. Yllätyin todella positiivisesti tämän kanssa. Paras levy vuosikausiin bändiltä.
4. Alestorm - Seventh Rum of a Seventh Rum. Sopivasti kieli poskessa vedettyä hommaa. Ilahduttava levy kaiken kaikkiaan.
3. Stryper - The Final Battle. Tämä veti maton alta heti. Fanitin bändiä paljon teini-ikäisenä, ja yllätyin kun huomasin että näiltä on tullut uusi albumi, en edes tiennyt bändin enää olevan kasassa. Heti ekassa biisissä luulot pois.
2. Disillusion - Ayam. Tämä on soinut viime viikot aika ahkerasti, oikeastaan vuorotellen listan ykkösen kanssa.
 
Välihuomautuksena sanottakoon, että Spotifyn mukaan eniten tämän vuoden aikana toistoja saanut albumi mulla on Between the Buried and Men albumi Colors II. Albumi on julkaistu viime vuoden elokuussa, mutta bongasin tämän vasta tammikuun lopussa.
 
Listan ykkönen:
 
Piepe: Elderin uutukainen, marraskuussa ilmestynyt Innate Passage oli/on myös vahva ehdokas top kolmoseen. Nyt on vaan niin että levy vaatii oikean ajan ja paikan että voisi ns. kasvaa päälle (jos on kasvaakseen). Lupaavalta ainakin kuulostaa. Elder on sillä tavalla hieno bändi että se onnistuu uudistamaan itsensä tai ainakin kuulostamaan tuoreelta ja erilaiselta joka levyllä.
 
1. Elder - Innate passage. Upea levy, kertakaikkiaan.

Bullitt: Miksi se on oikein? Tai siis eihän se väärin ole kuunnella pelkästään vanhempaa musaa tai bongata tuoreempien suosikkiartistiensa levyjä viipeellä, mutta itse en henkilökohtaisesti täysin ymmärrä kumpaakaan vaihtoehtoa.
 
Minä taas olen aina ollut hyvin artistiuskollinen. Seuraan tiettyjen suosikkiartistieni uusia julkaisuja. Aika hyvin ne löytyyki levykauppa äxän tulevista uutuuksista, mutta joitaki harvinaisempia on pitäny tsekkailla Discogsista tai jopa artistien face-sivuilta! Mutta toki on sitte sellaisia artisteja, joista olen kovasti tykännyt, mutta sitte uudempi matsku ei enää vaan iske ja seuraaminen jää, esim. Red Hot Chili Peppers. En ole kuullut yhtään biisiä heidän viimeiseltä levyltään enkä oikein usko, että mistään olen paitsi jäänyt.
 
Ja mun puolesta toki ihmiset saa kuunnella musaa iha miten haluaa, mulla vaan on aina kiinnostanut hyvien musa-artistien koko urat.

Bullitt: Miksi se on oikein? Tai siis eihän se väärin ole kuunnella pelkästään vanhempaa musaa tai bongata tuoreempien suosikkiartistiensa levyjä viipeellä, mutta itse en henkilökohtaisesti täysin ymmärrä kumpaakaan vaihtoehtoa.
 
Tarkoitin fanittamista. Toki ehkä muutaman vuoden välein saattaa tulla joku levy jonka tulosta on tietoinen etukäteen, ja samalla seuraa milloin se julkaistaan, että ehtii ostaa sen ennen kuin painos loppuu.

Mikä tai kuka tää 2022 on ja mistä hänet pitäisi tietää?
 
Toisin sanoen minulla on vähän sellainen pahanpuoleinen tapa kuunnella todella korostetusti 1300-1970 -lukuista musaa ja siinä jää viimeisen melkein puolen vuosisadan musat aika lailla kuuntelematta. Ehkäpä 2023 voisi ottaa tavoitteeksi löytää vaikka viisi hyvää uutta levyä.
 
Mutta tiedän yhden 2022 julkaistun, joka siis olkoon minulle se vuoden levy.
1. Scarlet - Circle of bones

Penasol: Mikä tai kuka tää 2022 on ja mistä hänet pitäisi tietää?
 

 
Wanha! 2023 on nyt se juttu

Bullitt: Miksi se on oikein? Tai siis eihän se väärin ole kuunnella pelkästään vanhempaa musaa tai bongata tuoreempien suosikkiartistiensa levyjä viipeellä, mutta itse en henkilökohtaisesti täysin ymmärrä kumpaakaan vaihtoehtoa.
 
Mun mielestä on parasta torstaisin valvoa yli puolenyön että voi kuunnella heti uudet albumit kun ne ilmestyvät Tidaliin (aiemmin Spotifyyn) - tietty ihan joka viikko ei mitään mielenkiintoista julkaista ja joskus tulee useampia kerralla

Kapis: Mun mielestä on parasta torstaisin valvoa yli puolenyön että voi kuunnella heti uudet albumit kun ne ilmestyvät Tidaliin (aiemmin Spotifyyn) - tietty ihan joka viikko ei mitään mielenkiintoista julkaista ja joskus tulee useampia kerralla
 
Taitaa olla aika pitkä yö sulla sillo. Iha ku Äxän sivuillaki olevia viikottaisia uusia julkaisuja katsoo, niin niitä tulee melkoisesti eikä siinä varmaan ole kuin murto-osa kaikista julkaistuista laevyistä. Tokihan minäkin kuuntelen aina sitte mua kiinnostavat levyt, kun ne tulee spotifyhyn, kun siis olen niitte julkaisupäivän äxästä bongannut, tosin erittäin harvoin juuri julkkaripäivänä. Mutta aikas vähänhän noita on ollu viimeisen vuosikymmenen aikana.

Oma vuoden 2022 top 5 olisi tämä:
 
Von Hertzen Brothers - Red Alert In The Blue Forest
Michael Monroe - I Live Too Fast To Die Young
Muse - Will Of The People
Björk - Fossora
Ozzy Osbourne - Patient Number 9
 
Isoimpia pettymyksiä sitten Red Hot Chili Peppersin molemmat levyt.

HaloOfFlies:
Björk - Fossora
 
Pitkästä aikaa kuuntelin minäkin Björkin uuden levyn, ei ollu huono ollenkaan, melkein pääsi munki listalle! Täytyy tässä melkein tänään tuo kuunnella uudestaan.

Ei satanas sentään miten meinasin unohtaa koko kuluneen vuoden ehdottomasti upeimman albumin: Diamanda Galás - Broken Gargoyles. Mikään muu pääse lähellekään.