Yleistä keskustelua musiikista ›

Kuuntelin tuossa useampaan otteeseen unohdetun suomalaisen säveltäjän, 20 v. ulkomailla viettäneen maalaustaiteen harrastajan, kulttuurihistorioitsijan ja niin kai voisi sanoa, Keski-ja Etelä-Euroopassakin sävellyskonsertteja pitäneen ja Lontoon radiossa sinfoniettansa osalta esillä olleen maailmankansalaisen, Bengt von Törnen, niukkailmeistä 5. sinfoniaa 60 luvun äänityksenä ja uskomatonta mutta totta, sinfonian melko mitäänsanomattomaan ilmeeseen nähden (teos ei todellakaan mielestäni loista taidokkaalla orkesterinkäsittelyllä) olin sittenkin siitä syvästi eläytymällä mystisesti melko lailla pakahtunut ja haltioitunutkin, niin kuin en koskaan orkesteriteknikkona ja orkestraalisten keinovarojen hallitsijana esim. sentään paljon taitavampia Stenhammaria tai vaikka Atterbergia kuunnellessa, jotka ovat sinfonikkoina taidokkaampia rakentajia, mutten kuitenkaan ollut Törneä kuunnellessa sentään niin pakahtunut ja haltioitunut kuin todellisten nerojen, kuten Melartinin tai Tuukkasen parhaita sinfonioita kuunnellessa, mutta pinnalta katsoen melko huomiota herättämättömän ja vaatimattoman Törnen sinfonian ulkokuoren alle silti kätkeytyy ilmeisesti ripaus emotionaalista syvyyttäkin ja hänen polyfoninen kirjoitustapansa todistaa teknillisestä taidosta, joka sulho Rannan mukaan käy ilmi ennen muuta hänen kamarimusiikkiteoksistaan, vaikka orkesterimusiikissakin on hänen mukaansa vakuuttavia piirteitä, kyseisen melko askeettisen ja tekstuuriltaan lähes kamarimusiikillisen sinfonian alkaessa andante johdannossa vienolla huilusoololla kunnes patarummun tremolon myötä siirrytään energisempään ja tarmokkaampaan allegro assai taitteeseen, joka ei kuitenkaan sisällä erityisen mieleenpainuvia aiheita, kuten säveltäjän eräässä varhaisemmassa kyseisen lajityypin teoksessa ellei sitten ollut d molli sinfonietta, joka sisälsi jonkun mieleen jääneen kauniin teemankin kun teoksen lähiradiosta joskus kauan sitten kuulin.
 
Törne on itse maininnut mm. että sävellystönsä ohella hän omisti aikansa humanistisille ja kulttuurihistoriallisille opinnoille, vieläpä varsinaisille taideopinnoillekin, mikä kaikki on suoranaisesti tukenut hänen sävellyksellistä luomistyötään, koska se on syventänyt ja avartanut hänen sisäistä näkemystään ja sen sijaan että olisi saattanut hänet kadottamaan omintakeisuutensa, on päinvastoin auttanut löytämään sen. Vasta vieraalla maalla on hänen musiikkinsa kehittynyt pohjoismaiseksi, hän kertoo.