Klassinen ›

On todella sääli ja tavallaan karhunpalvelus koko musiikkikulttuurille, säveltaiteelle, klassisen musiikin kentälle ja monille hienoille säveltäjille, että äänilevybisnes pyörii pelkästään populariteetin ja kaupallisuuden eikä esim. puhtaasti taiteellisen visionäärisyyden ehdoilla sillä suurin osa kaikkein merkittävimmästä suomalaisesta sinfoniakirjallisuudesta jää sen vuoksi yhä kokonaan levyttämättä ja suurelle yleisölle tuntemattomaksi, vaikka myös esim. Melartinin sinfonioiden mielivaltaisesti lyhennettyjä versioita on levytetty, joissa saattaa kuitenkin sävellajisuhteet olla pielessä ja kehittelyjaksoja on jätetty pois jne. ja Leiviskän ja Tuukkasen meri sinfonia on purkissa, mutta useimmiten vain populaareimpien nimien laimeita, mitäänsanomattomia ja vaisuja sinfonioita levytetään roppa kaupalla yhä uudestaan ja uudestaan pelkästään bisnesmielessä kaupallisen menekin vuoksi ja siltä pohjalta että kukin uusi kapellimestarikomeetta saa kannettua kortensa kekoon tiettyjen sinfonioiden esitystraditioita kartuttaen ja oman leimansa ja panoksensa siihen tuoden, vaikka nämä teokset sinällään kumpuaisivat emotionaalisesta köyhyydestä ja tyhjyydestä minkäänlaisia suuria emotionaalisia kokemuksia tuottamatta klassisen viileässä ilmeessään aina Palestrinasta saakka innoitustaan ammentaen ja joskus jopa Mozartia hiukan plagioiden. Korostan etten ole maininnut niiden säveltäjien nimiä joihin kritiikki kohdistuu vaan puhun ainoastaan yleisellä tasolla eikä tässä säveltäjiä ole tarkoitus kritisoidakaan vaan kaiken kaupallistamista.
 
Englannissa, Saksassa, Ruotsissa ym. levytetään klassista musiikkia laidasta laitaan populariteetista ja tunnettuudesta viis veisaten koska taide itsessään on tärkeätä ja kannatettavaa taloudellisesta tuotosta riippumatta mutta suomen kaltaisessa köyhässä pikku maassa kaikki ja jopa taidekin on alistettu taloudelliselle voiton tavoittelulle ja taidekin lasketaan vain rahassa kun ohjelmistoon valitaan vain ennakkoon myyviä säveltäjiä puhtaasta taiteellisuudesta piittaamatta sillä muuten ei olisi selitettävissä miksi niin merkittävät säveltäjät kuin Saikkola, Aaltonen, Fordell, Ranta, Fougstedt, Pesonen, Tuukkanen tai jopa Ringbom, Törne ja Ikonen ja heidän sinfoniansa ovat kadonneet totaalisesti ohjelmistosta eikä heidän musiikkiaan juuri näy levy yhtiöiden katalogeissakaan. Ollapa ruotsalaisia tai englantilaoisia säveltäjiä niin heidän sinfoniansa olisi jo levytetty. Veikkausvaroin kuulemma tuetaan myös kulttuuria mutta eivät nämä rahavirrat ainakaan musiikillisesti arvokkaiden suomalaisten sinfonioiden levytysprojekteihin kohdistu koska kuvitellaan että suomessa on vain yksi pätevä säveltäjä jota suurempaa väärinkäsitystä ei olekaan. Itseäänikin kesti kauan ennen kuin tämän tajusin.

Pelkän maailmanlaajuisen maineen luominen ja syntyminen vaikkapa jonkin modernistisen teoksen esityksen aiheuttaman skandaalin pohjalta, eikä musiikin laadukkuus sinänsä, riittää siihen että säveltäjästä tulee niin suosittu ja kuuluisa, että jopa säveltäjän heikkolaatuisimmatkin teokset kelpaavat levytettäviksi yhä uudestaan ja uudestaan, koska levy yhtiöt kuvittelevat tekevänsä niillä paljon rahaa ja joita vielä arvostetussa musiikkilehdessäkin kehdataan kehua mestariteoksiksi, mutta näinhän se on kaikkien kuuluisimpien säveltäjien kohdalla laita, jos ajatellaan Mozartia, Beethovenia, Bachia, Haydnia, Schubertia, Tsaikovskia ja tässä tapauksessa Stravinskyä jonka uusklassiset sinfoniat ovat sellaista kuraa ettei niitä suureksi taidemusiikiksi tohdi kutsua piloillaankaan, "Stravinskyn riisuessa niissä ilmaisuaan pelkistämällä värimaailmaa ja rytmiikkaa", mutta käsitykset näemmä vaihtelevat kriitikoiden välillä suuresti emmekä Glenn Gouldinkaan mukaan ole todella kiitollisia Stravinskyn uusklassisten sinfonioiden entistävästä vaikutuksesta vaikka jopa arvostetun Guardian musiikkilehden kriitikko noteeraa kyseiset sinfoniat mestariteoksiksi. Sen sijaan tuntuu täysin käsittämättömältä että Stravinskyn pinnallisia sinfonioita ehdottomasti merkittävämmistä, taidokkaammista ja laadukkaammista sekä ennen kaikkea syvällisemmistä Sulho Rannan uusklassisista sinfonioista ei ole olemassa ainuttakaan levytystä ja tuntuu siltä ettei maailma ole kypsä ottamaan vastaan hänen kypsiä sinfonisia mestariteoksiaan, Programmatica, Piccola, Semplica, Dell'arte ja Oratorio volgare tyytyessään heikompaan ravintoon tosin ainakin taiteilijatoveriaan Rantaa usein hyvin jyrkästi arvostellut Uuno klami moitti juuri sinfonia Programmaticaa sävellysteknisistä ja sisällöllisistä heikkouksista ym. mutta katsoi Rannan kehittyneen säveltäjänä myöhäisemmissä teoksissaan melodisempaan suuntaan.