Klassinen ›

Ehkä näiden Shostakovitsien ja varsinkin Prokofjevien, tärkeiden säveltäjien, kuten Gould sanoo, saavuttama maine on kiirinyt niin hyvin eteenpäin ulkomaille saakka että heidän, tai ainakin Prokofjevin, on ollut helpompi luoda kansainvälistä uraansa ja karriääriään, herättäessään sensaation mestarillisesti hallitsemallaan riitasointuisella ja provosoivalla tyylillään, kuin suomalaisten, siitä huolimatta että Neuvostoliitto on ollut suljettu yhteiskunta ja siksi esim. Shostakovitsin saama kansainvälinen maine jota Saikkola, Tuukkanen, Aaltonen tai Fordell ei tavoittanut tuntuu täydelliseltä mysteeriltä kun hän ei käsittääkseni juuri poistunut maasta kuin ehkä myöhempinä vuosinaan ja tätä ajatellen Aaltosen unohtaminen tilapäisestä menestyksestään huolimatta itäblokissa ja japanissa asti, tuntuu vähintään yhtä oudolta ja epäoikeutetulta.
 
Johtuuko tämä kaikki nyt siitä että kun olet lähtöisin jostakin pienestä maasta jolla ei ole niin hienoa ja komeaa kulttuurihistoriaa kuin Neuvostoliitolla ja venäjällä sinut on helpompi unohtaa taiteilijana kykenemättäsi herättämään vastaavanlaista kansainvälistä huomiota kuin suuren ja mahtavan Neuvostoliiton säveltäjät vaikka esim Salmenhaara on verrannut Saikkolaa ja hänen sinfonioitaan tyylillisesti Shostakovitsiin vaikka Saikkolan tyyli onkin salmenhaaran mukaan synnynnäinen eikä näin olen plagiointia ja siitä huolimatta hänet on täydellisesti unohdettu vaikka en millään jaksa uskoa että vaikkakaan hän ei ollut mikään modernisti nuoren Shostakovitsin tavoin hän olisi sinfonikkona laadullisesti heikompi kun ajattelee Shostakovitsin epätasaista tuotantoa mutta ehkäpä Saikkola ajoittain uusklassismin suuntaan pyrkivä kansallisromanttisuus oli tyylinä jo pois muodista eikä hän siksi kyennyt herättämään enää huomiota säveltäjänä epätasaisen Shostakovitsin tavoin jonka taide lähti Goudin mukaan menemään väärään suuntaan eikä hänestä koskaan tullut sitä suurta säveltäjää johon hänen loistavat lahjansa, jotka olivat yleisesti tiedossa, antoivat hyvät edellytyksen varhaisteosten rytmisen työntövoiman muuttuessa organismin päättymättömäksi sykinnäksi ja Schönbergin kaksoismerkityksisten ydinsointujen taidokkaat monimielisyydet ovat tulleet frigideiksi ja koreileviksi, yleisyydessään hämmentäviksi kliseiksi Shostakovitsin kärsiessä jossain määrin puolueen nalkuttavasta vainosta formalismisyytöksineen jonka takia hän kirjoitti 5. sinfoniansa joka on vastaus oikeutettuun kritiikkiin ja josta tuli hänen suosituin sinfoniansa mutta mysteeri on edelleen siinä miksi näistä neuvostosäveltäjistä tuli paljon seuratumpia ja suositumpia säveltäjänimiä lännessä kuin osittaisen menestyksen saavuttaneet suomalaiset kollegansa jotka unohdettiin täysin vai johtuiko se suomalaisten säveltäjien musiikin konservatiivisuudesta tai siitä että he eivät eläneet geopoliittisesti merkittävällä maantieteellisellä vyöhykkeellä kuten neuvostoihmiset joiden elämä on kiinnostavampaa kuin suomen pienen tasavallan asukkaiden taaperrus joka on länsivaltojen näkökulmasta mitätöntä ja huomiota herättämätöntä eikä riittävän mediaseksikästä?
 
Miksi siis pieni sisukas suomi hävisi suurelle Neuvostoliitolle paitsi sodassa niin myös musiikissakin ja miksi vain Sibelius korotettiin maansa symboliksi ja nuoremman säveltäjäsukupolven edustajat unohdettiin täysin? Miksi? Oi miksi?
 
Eihän Aarre merikantokaan ultramodernina säveltäjänä saavuttanut mainittavampaa kansainvälistä menestystä ja mainetta vaikka hän voitti Schottiin sävellyskilpailun ja sai englannissa esitetystä Fantasiastaan orkesterille hyvää kritiikkiä jota hän ei sattunut lukeman ja Melartin joka aikoinaan johti omien sinfonioidensa esityksiä menestyksellä ulkomailla asti vaipui täysin unholaan.
 
Ilmeisesti koko maailman mielenkiinto niin nyt kuin ennenkin on kohdistunut pelkästään venäjään ja tuolloin Neuvostoliittoon jonka hyvin tarkasti seurattua kulttuuria pidettiin suuremmassa arvossa kuin suomen nuorta kulttuuria Venäjän aggressiivisista laajentumispyrkimyksistä huolimatta ja sikäläisten säveltäjien ja taiteilijoiden kamppailua hirmuvallan kourissa seurattiin suurella kiinnostuksella.
 
Suomalaisten suurten säveltäjien ja tuotteliaiden sinfonikkojen unohdusta voi pitää esimerkkinä pieleen menneestä maailmanhistoriasta.
 
Nykyään kyllä tämä surkea suomalainen nykymusiikki herättää kansainvälistä huomiota vaikkei mitään aihetta huomioon olekaan eivätkä nämä tämän päivän sävelsepot pärjää vertailussa 50 luvun neroillemme.
 
On muuten todella tavatonta vaikka tuo meri sinfonian myrsky osa onkin "oikutellut" viime aikoina tuon tuostakin enkä ole ollut siitä läheskään jokaisella kuuntelukerralla enää niin vaikuttunut kuin aiemmin sitä kuunnellessa niin kokonaisuutena teos mukaan lukien tubesta ja spotifysta poissaolollaan loistava avausosa on kuitenkin niin vaikuttavaa musiikkia jota ei siihen nähden kuunaan uskoisi että teosta ei tänä päivänä juuri esitetä, levytetä saati tunneta maailmalla vaan levybisneksessäkin musiikin modernistisuus on pikemminkin itseisarvo ja kaikkea tyylillisesti vanhempaa ja perinteisempää musiikkia katsotaan karsaasti pitkin nenän vartta, mikä on todella epäreilua monia hyviä tonaalisia säveltäjiä kohtaan.
 
On tosiaan kummallista että joidenkin neuvostosäveltäjien lahjakkuus huomattiin lännessä saakka mutta ei suomalaisten säveltäjien lahjakkuutta ensinkään. Tätä suomalaisten lahjakkuutta on hieman hankala arvioida koska emme juuri tunne Saikkolan sinfonioita koska niistä ei ole tehty levytyksiä eikä Yle soita kantanauhatallenteitaan radiossa riittävästi että pääsisimme tutustumaan edes Saikkolan palkittuun 5. sinfoniaan mutta ainakin viimeisten kiusausten säveltäjä näki Saikkolan La Campale sinfoniassa sinfoniaan sopivaa materiaalia ja Salmenhaara on analysoinut muutamien Saikkolan sinfonioiden rakennetta ja erääseen sinfoniaan sisältyy traaginen scherzo karakteri ja Pensiero Movimentossa kontrastoivien aiheiden vastakkainasettelu jatkuu loppuun saakka
sen lisäksi että musiikkitieteilijät ovat katsoneet Saikkolan sinfonioiden kuuluvan säveltäjän keskeiseen tuotantoon eikä niitä tästä huolimatta esitetä tai ole levytetty ainuttakaan.