Klassinen ›

Minusta on sangen paradoksaalista että on olemassa valtavan maineen ja kuuluisuuden saavuttaneita mutta vähemmän syvällisiä ja originelleja säveltäjiä kuten vaikka Rossini tai Mendelssohn ja sitten suuressa maailmassa lähes täysin tuntemattomaksi jääneitä mutta ilmaisuvoimaisempia säveltäjiä kuten vaikka Melartin tai Tuukkanen joiden musiikki tekee suuren vaikutuksen kuulijasta ja hänen kokemuksestaan tietysti riippuen mutta josta voimme kuitenkin päätellä ainakin sen että suuri maine ja kuuluisuus eivät takaa välttämättä myös musiikillista suuruutta ja syvällisyyttä säveltäjänä tai ole ehdottomasti sen edellytys, sikäli kun olen osunut näiden mainittujen säveltäjien musiikillisten kvaliteettien kohdalla oikeaan kuten lujasti uskon sillä teoriassa on mahdollista että Mendelssohnkin kaikesta maineikkuudestaan huolimatta on hieman pinnallisen säveltäjän mainettaan ja varsinkin hänen musiikistaan saamiani olemattomia emotionaalisia kokemuksia syvällisempi ja Tuukkanen taas musiikillisesti yhtä heikko kuin hänen vaatimaton kansainvälinen maineensa kielii, ollessaan tämän teorian mukaan maineensa veroinen säveltäjä, mutta koska Tuukkasesta olen saanut Mendelssohnia verrattomasti suurempia emotionaalisia kokemuksia ja Mendelssohnista en ole saanut niitä lainkaan, uskon että hänen todelliset säveltäjäkykynsä ylittävät mestarillisuudellaan paitsi Mendelssohnin varsin vaatimattomat säveltäjälahjat-ja objektivoimiskyvyn myös hänen sangen vaatimattoman maineensa säveltäjänä suomen rajojen ulkopuolella suuressa maailmassa kuten myös suomessa, ollessaan siis lopulta todennäköisesti mainettaan paljon parempi säveltäjä, vaikkakaan en tunne läheskään säveltäjän koko tuotantoa ja pysty sen perusteella muodostamaan käsitystä hänestä ja hänen monista sinfonioistaankaan vaikka esim. 4. sinfonia palkittiin HKO:n kilpailussa, mutta toivon mukaan ne sisältävät myös mestariteoksia Meri sinfonian tavoin ehkä torsoksi jäänyttä 5. sinfoniaa lukuun ottamatta vaikka myös pienimuotoisempien orkesterisävellysten parissa Tuukkanen loi arvokasta musiikkia vaikkakin ei ollut Mendelssohnin kaltainen lapsinero joka sävelsi jousisinfonioita jo 12 vuotiaana.
 
Kunpa vain saisin muitakin Tuukkasen täysimittaisia sinfonioita kuultavakseni niin olisimme asiassa paljon viisaampia Saikkolasta, Fordellista ja Aaltosesta puhumattakaan joiden sinfonioita ei ole milloinkaan levytetty kuten ei von Törnen, Ringbomin tai Ikosenkaan, sillä eihän Sibeliuksen maassa sovi levyttää kenenkään muun sinfonioita kuin Sibeliuksen itsensä.
 
Uskon että Tuukkanen lienee kuten jo todettu sinfonikkona Mendelssohnia suurempi mestari laajemman tunnerekisterin, emotionaalisen syvyysperspektiivin ja persoonallisempien muotoratkaisujen puolesta vaikka anakronisminsa takia hänelle olisi luultavasti ollut eduksi jos hän olisi elänyt 20 vuotta aiemmin kansallisromantiikan kulta aikana, jolloin Melartin eli, kuin sotaa seuranneen modernismin murroksessa jolloin hänen teoksena vähitellen katosivat ohjelmistosta.
 
Ehkäpä suuriin odotuksiin nähden Tuukkasen tuotanto vaikuttaa hiukan epätasaiselta mutta tästä emme pysty sanomaan levytysten vähäisyydestä johtuen mitään definitiivistä mutta on lievästi ilmaistuna silti hyvin kummeksuttaa ja outoa ettei näin fantastisella romantiikan tajulla varustetun myöhäsyntyisen kansallis-ja postromantikon inspiraation hehkuttamaa ja nautittavaa sinfonista musiikkia ole levytetty tämän enempää sillä suomessa Sibeliuksen ylimitoitetun hallitsevasta monopoliasemasta johtuen musiikin kentässä Sibeliuksen tyyliltään kansallisromanttista varhaistuotantoa ja ehkä Madetojan sinfonioita lukuun ottamatta varsinaista postromanttista sinfonista tyyliä edustava säveltaide ja varsinkin tällainen orkesteri-ja sinfoniamusiikki ovat aliedustettuina ja vähemmistönä suomalaisen musiikin ohjelmistossa sillä saksalaiseen postromanttiseen orkesteritraditioon liittyviä Melartininkin vaikuttavia ja merkittäviä sinfonioita jostakin syystä ylenkatsotaan ja karsastetaan nimenomaan pääkaupunkiseudun orkestereiden ohjelmistossa eikä niitä tästä johtuen soiteta lainkaan siellä taannoista F duuri sinfonian uuden edition esitystä RSO:n konsertissa lukuun ottamatta ja niin suomen ja eritoten pääkaupunkiseudun taidemusiikkikentässä on syntynyt suomalaisen myöhäisromanttisen sinfoniamusiikin vaje ja tyhjiö joka on ollut jo pitkään ilmeistä Melartinin satunnaisen sinfonian esillepanon ohella melko hiljattain tapahtunutta Leiviskän sinfonian ja pianokonserton esitystä lukuun ottamatta monien muiden postromanttisten sinfonikkojemme kadottua mitä ilmeisemmin ohjelmistosta kokonaan ja lopullisesti jollemme sitten näe heidän sinfonioidensa uutta tulemista ja renessanssia.
 
Mitä mieltä te olette? Kuuntelin jälleen vertailun vuoksi kumpaisenkin säveltäjän musiikkia vuoronperään ja siinä missä ensiksi kuunnellun Mendelssohnin Italialaisen sinfonian sulosointuinen sävelkieli vaikutti kovin aurinkoiselta ja pumpulimaiselta eikä herättänyt sanottavammin mitään elämää suurempia tunteita, sain valtavat "kiksit" Meri sinfonian myrsky osaa täristen intohimoisesta kiihkosta haltioituneena sitä kuunnellen.
 
Eikö tämä jo todista Tuukkasen paremmuudesta ja suuruudesta Mendelssohniin nähden?. Itse sanoisin, että ei välttämättä. Sillä todella suuri musiikki, jota Mendelssohn kokemukseni mukaan tuskin kuitenkaan edustaa, vaikuttaa vaivihkaa ja täysin levollisessa tilassa kuunneltuna ilman ulkokohtaista ponnistelua ja itse tavoiteltua kiihottumisen tai pakahtumisen tunnetta niin syvästi että koko muu maailma katoaa ja kuulijan ottaa valtoihinsa valtaisa tunteen palo tunkien tahtomisen ulos tajunnasta ja Mendelssohnkin voi teoriassa omata näin syvälle käyvän vaikutuksen musiikillaan joka ei ehkä jää ulkokuoreen vaan yltää sielun syvimpiin sopukoihin.
 
En ole vain onnistunut koskaan kokemaan sitä Mendelssohnista vaikka olen paljon Mendelssohnista pitänytkin ja hänen musiikkiaan antaumuksella kuunnellutkin, mutta jossakin vaiheessa sain Mozartista ja Beethovenista niin suuria ja kokonaisvaltaisia emotionaalisia kokemuksia että Mendelssohn vain jäi ja hylkäsin hänen musiikkinsa pinnallisuuden takia vaikka Wikipediakin paradoksaalisesti väittää että Mendelssohn kuuluu suurimpien taidemusiikin säveltäjien joukkoon. Maineensa puolesta kyllä mutta ei musiikillisen substanssin.
 
Väitän että Saikkola, Aaltonen, Fordell, Tuukkanen, Melartin, Leiviskä ym. suomalaissäveltäjätkin ovat ainakin mitä musiikin vaikutukseen tulee, suurempia kuin Mendelssohn vaikka heidän maineensa on suuressa maailmassa olemattoman pieni.
 
Tuukkasen Meren Myrsky osa on vaikuttanut minuun syvällisemminkin tahtoa itseään kiihdyttämättäni ja kiihottamattani kokiessani fyysisen katharsiksen kuin jonkin ulkopuolelta tulevan voiman ottaessa valtoihinsa ja painaessa rintakehääni sängyn patjaa vasten mutta se edellyttää silti voimakasta musiikkiin eläytymistä mutta oli silti kokemuksena ainutkertainen ja harvinainen.
 
Oikeastaan tajusin viiveellä että tämä pitkään vieroksumani, vähättelemäni ja pinnallisena ja tyhjänpäiväisenä pitämäni Saikkolan Salzburgin uuden musiikin festivaaleillakin 50 luvulla esitetty uusklassinen Musica per Archi, siis musiikkia jousille, onkin ihan mainio ja jopa joltisenkin syvällisen emotionaalisen vaikutuksen tekevä vaikka levyvihon tekstin mukaan ei kovin järisyttävää musiikkia kumminkaan mutta kun vertasin sitä tietyn klassikkoaseman saavuttaneeseen ruotsalaisen Lars Erik Larssonin kuuluisaan ja kepeään pastoraalisarjaan joka lienee vielä hänen paras orkesterisävellyksensä, niin minusta tämä Saikkolan kamarimusiikkiteoskin on parempaa musiikkia vaikka tämä kaveri, meidän Lauri, on paljon, paljon vaikuttavampaakin suurelle orkesterille kirjoitettua musiikkia säveltänyt kuten sinfonisen kuvan karjala palaa tai Traagisen sinfonian ja Ristin oopperan, että oikein pahaa tekee kuinka Saikkola on säveltäjänä Larssonin näin täydellisesti murskannut, vaikka jälkimmäinen on paljon esitetympi, tunnetumpi ja siten pidetympi säveltäjä maailmalla duuri molli tonaalisten sinfonioidensa äärimmäisestä anakronistisuudesta huolimatta, mutta olen tainnut karsastaa noita ensiosan sekvenssejä ja lyhyitä ja niukkailmeisiä motiiveja aiemmin kyseistä Saikkolan Musica per archi teosta vieroksuessani. Kyllä Saikkola on romanttisempaakin musiikkia säveltänyt suureen tyyliin, että ei sen puoleen. Aikoinaan levyä arvioinut kriitikko kirjoitti että orkka joka teoksen soittaa tähyää korkealle uudella levyllään. Viimeistä osaa olen silti pitänyt aina ihan kelvollisena mutta nyt tuntuu että avausosa on vasta kunnolla auennut.
 
Pienellä onnella Saikkolan sinfoniatuotanto kohoaa erääksi 1900 luvun merkittävimmäksi sinfoniseksi monumentiksi josta en tiedä oikeastaan muuta kuin sen mitä olen tutustunut prof. Erkki Salmenhaaran analyyseihin Saikkolan muutamista sinfonioista kuten Pensiero movimento jossa kontrastoivien aiheiden välinen vastakkainasettelu jatkuu loppuun saakka jne. ja Joonas Kokkosen lausumaan siitä että Saikkolan La Campale esikoissinfoniassa, tuttiorkesterin staccatoiskuineen ja kelloefekteineen blokkimaisessa muotoajattelussaan, on sinfoniaan sopivaa materiaalia mutta Uuno Klamin musiikkiestetiikassa ei ole mainintoja Saikkolan sinfonioista lainkaan.
 
Kenties siitä voi jo päätellä Saikkolan sinfonioiden merkittävyyden ja vaikuttavuuden sävellyksinä että vaikka niiden on kyllä sanottu kuuluvan Saikkolan keskeisimpään tuotantoon niin loogista päättelykykyä käyttämällä voidaan ajatella että epäilemättä keskittyneesti sävelletty sinfonia kohoaa kunnianhimoisempana ja laajamuotoisempana sävellysmuotona pelkän sinfonisen kuvan yläpuolelle jota sävellysmuotoa edustava Karjala palaakin oli hyvin vaikuttava ja syvästi riipaiseva teos niin epäilemättä sitä ovat vielä suuremmassa määrin rakenteeltaan vieläkin laajamittaisemmat teokset kuten sinfoniat, ainakin eräät niistä, jotka lienevät Saikkolan sydänverellä sävelletyt ja sitä ajatellen lienee vieläkin oudompaa ettei niitä voi kuunnella missään, ei CD:ltä, areenasta, Tubesta kuin RSO:n konsertissakaan. Musica Fennica levyn levyvihkosessa musiikkikriitikko kutsui Saikkolan sävelkieltä ajattomaksi.
 
Tuntuu varsin erikoiselta ja kieltämättä hyvin surulliselta ja traagiselta että jotkut säveltäjät tai oikeastaan kokonainen säveltäjäsukupolvi on niin unohdettu ja hylätty ettei heidän musiikilleen omistettua Meet the composer sarjan tupla CD.tä ole aikoinaan lainkaan tehty vaikka ohjelmistosta katoaminen ei sinänsä ole tälle laiminlyönnille mikään todellinen syy koska sellaisen osittain jo historian unohtaman ja ohjelmistosta pianokonserttojensa osalta jo kauan sitten kadonneen säveltäjän kuin Selim Palmgreninkin musiikille on kyseinen Meet the composer sarjan Tupla CD levy omistettu mutta ehkä se koostuu aiemmin äänitetystä materiaalista ja oli siksi kätevää koota yhteen tupla CD:ksi vaikkei Palmgrenin orkesterimusiikkia kuule konserteissa yhtään sen enempää kuin Saikkolan, Tuukkasen, Aaltosen, Fougstedtin, Fordellin, Pesosen, Leiviskän, Ringbomin, Törnen tai Ikosen vaan jos mahdollista vieläkin harvemmin sillä onhan mm. Saikkolan Karjala palaa, IKosen 5. sinfonia ja luonnosmainen 6. sinfonia, Aaltosen Hiroshima sinfonia, Leviskän 3. sinfonia ja Fordellinkin musiikkia kuultu konsertissa lähimenneisyydessä ja jonkin verran myös levytetty kun taas Palmgren on jo täysin unohdettu orkesterisäveltäjänä ja siitä huolimatta hänen pianokonserttonsa ja muut orkesteriteoksensa kelpasivat Finlandia Recordsin Meet the composer sarjaan johon on valittu myös eräitä tunnettuja jazzsäveltäjiäkin mutta suuret vaietut sinfonikkomme pysyvät vaiettuina mutta myös Melartinin unohtaminen on mysteeri. Hänen kohdallaan se johtunee siitä että säveltäjän musiikki koki renessanssin vasta hieman myöhemmin kuin meet the composer sarjan levyjä alettiin julkaista sillä hänen sinfonioitaankin alettiin levyttää vasta 1990 luvun loppupuolella ja nyt lienee työn alla 5. ja 6. sinfonian uusien editioiden levytyshanke cpo merkille, ensimmäinen laatuaan.
 
Kaikkein paradoksaalisinta on se että konserttiohjelmisto koostuu suomalaisittain pääasiallisesti sinfonioista ja teoksista jotka ovat emotionaaliselta vaikutukseltaan kerrassaan niin vaisuja ja mitättömiä sekä niin tyhjiä ja köyhiä että ne eivät niin sanotusti tunnu missään, sen enempää sydämessä kuin sielussakaan, eivätkä ne henkilökohtaisesti merkitse minulle mitään kun sen sijaan osa emotionaalisesti väkevämmistä ja äärettömästi voimakkaamman emotionaalisin vaikutuksen omaavista sinfonioista jotka tyydyttävät emotionaalisen kokemustemme tarpeemme lojuvat esittämättömänä ja levyttämättömänä jossakin arkistojen kätköissä eikä kukaan tunnu tietävän tai olevan hiukkaakaan edes kiinnostunut niiden olemassaolosta vaikka ne edustavat ekspressiivisessä ja emotionaalisessa voimassaan keskeisintä osaa suomalaisesta sinfoniakirjallisuudesta lähinnä Melartinin mutta myös leiviskän ja Tuukkasen meri sinfonian ohella joka sai minut eilen jälleen kohottautumaan kohti korkeuksia, suu ällistyksestä ammollaan ja silmät tiukasti kiinni painautuneena musiikin pakahduttavasta voimasta hurmioituneena varsinkin se spotifysta poissaolollaan loistanut impressionistisen pehmeä laaja avausosa ja sitten se myrsky osa vaahtopäille nousseine maininkeineen.
 
On myös täysin paradoksaalista että peräti 44 aidon ja muodoltaan melko perinteisen sinfonian jättiläismäisen tuotannon säveltäneeltä Erik Fordellilta ei ole levytetty ainuttakaan sinfoniaa kun monien muiden Fordellin eri aikoina eläneiden vierasmaalaisten säveltäjäkollegoiden ja tuotteliaiden sinfonikkojen musiikilliseen substanssiin nähden vähemmän merkittäviä ja melko vaatimattomia sinfonioitakin on levytetty ahkerammin kuten esim. Havergal Brianin tai mahdollisesti hieman merkittävämmän Nikolai Mjaskovskyn kyseisen lajityypin teoksia joita ei tästä huolimatta vähemmän alkuperäisen lahjakkuuden tuotteina juuri konserttiohjelmistossa epäaidosta sinfonisuudestaan, syvyysperspektiivin olemattomuudesta ja muotonsa hajanaisuudesta johtuen näy niin kauniin ja vuolaan romanttisen adagion kuin esim. jälkimmäisen 20. sinfonia sisältääkin mutta on USSR:n kansallisen sinfoniaorkesterin tekemänä levytyshankkeena johtajana Svetlanov kuitenkin osoitus kansallisesti arvokkaaksi koetun kulttuuriomaisuuden ja musiikkiperinnön kunnioitettavista ja ansiokkaista tallentamispyrkimyksistä jossa koko Mjaskovskyn sinfoniatuotanto on levytetty ja josta meillä suomessa olisi paljon opittavaa esim. koko sodan jälkeisen säveltäjäsukupolven tuotannon minimaalista ja kesken jäänyttä tallenustyötä ajatellen joka on retuperällä ja alkutekijöissään monen oloissamme merkittävän ja keskeisen sinfonikon, kuten Saikkolan, Aaltosen, Tuukkasen ja Fordellin ko. musiikillista lajityyppiä edustavien luomusten jäädessä levyttämistä paitsi.
 
Monelle taitaa tulle suurena hämmästyksenä ja yllätyksenä se ettei kansallissäveltäjän statuksen saanut säveltäjä ollutkaan sinfonioissaan modernista muotoajattelustaan huolimatta suomalaisittaankaan niiden emotionaalisesti kaikkein vaikuttavimpien ja pakahduttavimpien sinfonioiden säveltäjä likimainkaan vaan Melartinin ohella sodan jälkeisen säveltäjäsukupolven edustajat ylittävät kansallissäveltäjän sinfoniat väkevämmin puhuttelevalla sävelkieleltään jossa on emotionaalista voimaa ja syvyyttä rutkasti enemmän ja joka saa haltioituneena haukkomaan henkeä siinä missä ensin mainittu jättää kylmäksi ja apaattiseksi.
 
On myös sangen paradoksaalista että esim. Toivo Kuulan suuresta maineesta ja populariteetista johtuen on katsottu kannattavaksi, tarkoituksenmukaiseksi ja mielekkääksi levyttää katkelmalliseksi johdannoksi jäänyt keskeneräinen Jupiter sinfonian torso jonka keskeneräisyyden syytä pitää etsiä muiden syiden sijasta itse musiikista sinfoniaan heikosti sopivan materiaalin, silmiinpistävän ideaköyhyyden, persoonattoman sävelkielen, amatöörimäisen ja tavanomaisen orkesroinnin, krampinomaisen äänenkuljetuksen tai peräti tonaaliseen umpikujaan ajautumisen vuoksi sen sijaan että päätettäisiin levyttää jonkun pätevänä ja omaleimaisena orkesterisäveltäjänä ja ammattimaisena ja näkemyksellisenä sinfonikkona kunnostautuneen säveltäjän kuten Saikkolan tai Tuukkasen täysimittaisia sinfonioita vaikkei ne säveltäjän tuntemattomuudesta johtuen ole ehkä yhtä myyviä kuin Kuulan tuotanto mutta tuiki tärkeänä ja merkittävänä kulttuuritekona aiheellinen ja hedelmällinen levytysprojekti saada taltioitua kansakunnan arvokasta kulttuuriomaisuutta ja musiikkiperintöä tuleville sukupolville jotka ehkä ymmärtävät sen arvon paremmin kuni tämä sukupolvi joka koulujen tarjoamasta niukasta sivistyksestä ja musiikin suppeasta oppimäärästä johtuen ei ole tullut sinuiksi sodan jälkeisen aikakauden tuntemattomuuteen vajonneen säveltäjäsukupolven kanssa.