Yleistä keskustelua musiikista ›

Aloin miettiä, miten paljon se että kappale on ennestään tuttu (ja kenties ollut paljonkin kuuntelussa?) vaikuttaa siihen miten siihen suhtaudutaan?
En tykkää pop musiikista, paitsi Spice Girlsistä jollain tasolla, ehkä koska se oli 90-luvulla must juttu ja on tuttu ja herättää mukavia muistoja. Kaikki muu nykyinen radiokama menee oikeastaan osastolle roskakori.
Poikkeuksena jotkut autossa usein kuullut renkutukset vaikka Lady Gagalta, en koskaan kuuntelisi sellaisia kotosalla mutta autolla ajellessa ihan jees. Päätyneet siksi tutuiksi kun kuskattavat päihtyneet neitokaiset ovat niitä halunneet kuunteluun. Nostalgiako se siellä ilmoittaa itsestään? Siksikö omasta mielestä vanhoille klassikoille ei löydy mitään oikeaa haastajaa? Ei tarvitsekaan, hyviähän nuo on.. Olen metallimusiikin kuluttaja ja mikään uudempi metalli ei kolahda samalla tavalla kuin nuo mistä se ''fanitus'' alkoi, enkö anna niille muille edes mahdollisuutta?

Popin paristahan löytyy ihan parasta musaa, mitä viimeiseen 15 vuoteen on tehty. Otat pari kaljaa ja laitat miley cyruksen tai dua lipan soimaan. Kyllä se siitä lähtee.
 
Toki siinä pitää fiilistellä ihan muita asioita kuin bassokuvioita ja tomisoundeja. Rokin parissa harvoin enää tapahtuu mitään sellaista, joka syrjäyttäisi klassikot edes hetkeksi.

Sehän se juuri on että tällainen tuttuuden vaatimus klassisessa musiikissakin eliminoi tehokkaasti kaiken kaanonin katveeseen juurtuneen musiikin uudelleen löytämisen riemun kun pinttyneet tapamme korostavat kaikkea tunnettuutta ja tuttuutta musiikissakin vierastaessamme kaikkea meille uutta ja tuntematonta toivoessamme soitettavaksi vain niitä kappaleita joihin meillä on läheinen suhde vaikka se joissakin harvoissa tapauksissa lienee perusteltuakin ajatellen suuria klassisia mestareita ja näin moni hieno teos jää ainakin suurelta yleisöltä ikiajoiksi löytämättä monen mestarillisen teoksen vaipuessa unohduksen synkkään yöhön vaikka musiikillisilta kvaliteeteiltaan peittoaa mm. kansallissäveltäjämme stereotyyppistä kansallisromantiikkaa tai frigidiä klassismia edustavat luomuksetkin jotka mahdollisesti vain joistakin historiallisista syistä ovat lunastaneet paikkansa repertoaarissa eivät niinkään objektiivisesti mitattavissa olevilla kriteerioilla tai heppoisella musiikillisella substanssillaan joka ei ylittäisi monien jälkimadetojalaisten tms. postromantikkojen sinfonioiden korkeata laatutasoa jos esim. Sibban ylen suosittua 2. sinfoniaa verrataan vaikka Pesosen fuugatekniikalla sävellettyyn raskaan elegiseen kakkossinfoniaan, Saikkolan syvästi riipaisevaan kaatuneille aseveljille omistettuun traagiseen sinfoniaan lyyrisine ja pateettisine molliteemoineen, Tuukkasen pentatonisia orientaalisia aiheita viljelevään ja massiiviseen marssiin päättyvään sinfoniaan sekä Aaltosen Hiroshima sinfoniaan tehokkaine sinfonisine jaksoineen ja fuugineen jossa ei ole säveltäjän mukaan ohjelmallisuutta enempää kuin Haydnin rummunisku sinfoniassa.
 
Tästä uuden löytämisestä käy hyvänä esimerkkinä vaikka se että olin nuoruudessani vannoutunut wieniläisklassisten mestarien fanittaja suhtautuessani vieroksuvasti miltei kaikkeen muuhun musiikkiin barokkia lukuunottamatta mutta sitten löysin sattumalta Deliuksen kun hänen sävelkielensä häilyvän impressionistinen muotokieli voimakkaan kromaattisessa soinnunkäytössään alkoi kiehtoa minua ja samalla muukin postromanttinen musiikki vähitellen aukeni, olkoonkin että Schönberg oli purrut minuun jo tätä aiemmin, ja suomalaista musiikkia kohtaan tuntemani mielenkiinto sai alkunsa Paavo Berglundin perättömästä väitteestä jonka mukaan Sibelius olisi sinfonioillaan omaa luokkaansa suomen musiikissa joka ei lainkaan pidä paikkaansa, sen voin kunniani ja oman tuntoni kautta vannoa, vaan esim. Melartinin sinfonioissa on enemmän emotionaalista voimaa ja syvyyttä kuin Sibeliuksessa.
 
Deliuksen musiikki kuuluu myös kaanoniin vaikka sitä ei juuri suomessa koskaan konserteissa kuulla laadukkuudestaan huolimatta eikä Deliuksen musiikin löytämistä voi välttämättä pitää minään sensaatiomaisena tapahtumana koska hänen säveltaiteensa on niin tunnettua varsinkin kai isossa Britanniassa ja hänestä ja hänen musiikistaan on paljon kirjoitettu erilaisissa kansantajuisissakin levy-ja säveltäjäoppaissa kuten Lionel Salterin Suuria säveltäjiä kirjassa ja meiltäkin löytyi jo entuudestaan Deliuksen musiikkia sisältävä levy mutta esim. Kalervo Tuukkasen löytäminen säveltäjänä oli täysin minun omaa ansiotani ja oman pienimuotoisen tutkimustyöni ja kokeilunhaluni tulosta ja ongittuani tammen musiikkitietosanakirjasta selville säveltäjän nimen menin päätä pahkaa tilaamaan hänen musiikilleen omistetun cd levyn netistä muistaakseni espanjasta saakka vaikkei se kenties täysin vastannutkaan odotuksiani sisällöltään lähinnä ylimalkaisen orkesterimusiikki nimensä johdosta jonka perusteella olisi voinut odottaa kunnianhimoisempaakin musiikillista antia sävelrunojen ja sinfonioiden muodossa mutta olikin tyytyminen lähinnä amatööriorkestereille kirjoitettuihin jousiorkesteriminiatyyreihin ja varhaiseen oppilastyömäiseen serenadiin jotka vaikka ovatkin usein varsin kaunista musiikkia romanttisine tuokiokuvineen eivät kuitenkaan edusta Tuukkasen tuotannon keskeisintä ja kunnianhimoisinta antia maailman säveltaiteelle kuten monet sinfoniat ja otaksuttavasti myös sinfoniset runot mutta myös ooppera Indumati ja ehkä Amfitrion, Kultainen karpalo, Ihmisen tie, kuunsokea, Rakkaus näytelmämusiikki jne. ja jossain määrin v. 1994 levytetty Meri sinfonia korvasikin tämän puutteen ja se kuultiin kokonaisuudessaan myös Yle areenassa jokin aika sitten vaikka musiikkipalvelimilta kuten spotifysta tai Tuubista sitä ei voi kuunnella kokonaisuudessaan laajan avausosan puuttumisen takia jonka olen ladannut koneelleni.
 
Ja kyllähän sitä voi kutsua räikeäksi epäkohdaksi musiikkielämässämme että monet tuotteliaat ja aikanaan usein esitetyt vaietut sinfonikkomme ovat näin totaalisesti unohdettu sibeliuksen varjoon jota heidän vaikuttava musiikkinsa ei millään muotoa ansaitsisi.
 
Se vielä kerrottakoon että siihen aikaan kun minulla vielä nerot kuten Mozart, Haydn, Beethoven ja Schubert olivat kaikki kaikessa en voinut sietää meiltä löytyneeltä Delius levyllä ollutta säveltäjän pianokonserttoa vaan pidin sen pääteemaa sikäli kun siitä sellainen löytyy täysin ponnettomana, mitättömänä ja tyhjänpäiväisen laimeana musiikillisena nonsenssina mutta jostakin kumman syystä jossakin vaiheessa kenties uteliaisuuttani ja huvikseen uudelleen levyä ja sen sisältämää pianokonserttoa c molli kuunneltuani yllätinkin itseni positiivisesti löytäessäni itseni ihastelemassa sen herkän vivahteikasta, kylläkin rapsodista mutta sointiväripaletissaan hillityn herkkää sävelkieltä joka lumosi minut ja iski tajuntaani minulle aiemmin tuntemattomalla sensitiivisyydellään ja aistillisen harmonisen kielen epätavallisella kauneudellaan joka oli jotakin uutta jota tarvitsin vanhojen klassikoiden pölyjen pudisteluun ja niin löytöretkeni Deliuksen kiehtovaan sävelmaailmaan alkoi hankkiessani läjäpäin hänen musiikkiaan kokoelmiini oopperoita ja orkesteri-ja kamarimusiikkia myöten.
 
Juuri nyt en kykene muistamaan sitä sainko tarpeekseni ja hylkäsin Sibeliuksen musiikin jonka levyjä olin haalinut kokoelmiini melkoisen läjän Deliuksen musiikkiin kiintymisen ja ihastumisen vuoksi mutta jos Delius ei välittömästi tai suoranaisesti syrjäyttänyt Sibeliusta niin hänen taiteensa teki Sibeliuksen joka tapuksessa tarpeettomaksi ja havahduin siihen kun oivalsin että Beechamin rakkauden viimeiseksi apostoliksi kutsuman Deliuksen musiikissa oli jotakin mitä olin jo pitkään kaivannut ja jota Sibelius ei epäemotionaalisessa tunnekylmyydessään pystynyt tarjoamaan, nimittäin emotionaalista voimaa ja hehkua ja postromanttista tunteen paloa tai näin ainakin kuvittelin ja näin minusta sukeutui Sibeliuksen opponentti.
 
Minulle esim. Deliuksen kypsä ja haltioitunut viulukonsertto vain ja ainoastaan Beechamin johtamana tulkintana on paljon rakkaampi ja läheisempi teos kuin sovinnaistaiturillista rihkamaa avausosassaan sisältävä Sibeliuksen vastaava päättymättömässä harmaassa erämaassaan jälkimmäisen nauttimasta populariteetista huolimatta. Juuri nyt kuuntelen Deliuksen viulukonserttoa kuitenkin Sir charles Mackerrasin johtamana mikä menettelee tulkintana sekin vaikka hidas osa kuulostaa väljähtäneemmältä eikä niin unenomaisesti soljuvalta kuin Beechamin hyppysissä..
 
""Menestys on kasvanut koko ajan ja oli melko valtava, kun viulukonsertto esitettiin." Delius kirjoitti innokkaasti ystävälleen vuonna 1919 sen jälkeen, kun sen omistautunut Albert Sammons esitti tämän teoksen ensi-illan nuoren Adrian Boultin kanssa. Konsertto kirjoitettiin alun perin vuonna 1916, mutta ensiesitys viivästyi sodan vuoksi. Juuri viulun ja sellon kaksoiskonserton jälkeen Deliuksen äänimaailma laajeni edelleen hänen jousikirjoituksessaan. Deliuksen vaimo Jelka totesi: "Fredin työ sujuu niin hyvin". Vuosi oli yksi hänen elämänsä hedelmällisimmistä ja onnellisimmista vuosista, ja hänen tuotantonsa keskittyi erityisesti jousiin: sellosonaattiin, jousikvartettoon ja viulukonsertoon.
 
Delius tapasi Albert Sammonsin vuonna 1915, ja heidän ensimmäisestä tapaamisestaan lähtien oli selvää, että heidän kumppanuutensa johtaisi johonkin hyvin erityiseen. Sammons, silloinen englantilaisen musiikin keskiössä aktiivinen tunnettu viulisti, työskenteli yhdessä Deliuksen kanssa sooloviulun osan loppuun saattamiseksi. Sammonsin panos tähän teokseen näkyy hänen omassa kopiossaan soolo-osasta, jossa hän kirjoitti jokaisen muistiinpanon käsikirjoitukseen, täydentäen lukuisia sormitus-, soitto- ja lausemerkintöjä. Deliuksen on täytynyt olla tyytyväinen Sammonsin ehdotuksiin, sillä kun hän näki sen, hän yksinkertaisesti allekirjoitti etukannen! Näillä sivuilla kirjoitetut huolelliset ideat, joista suurin osa ei sisälly julkaistuun soolo-osaan, antavat erilaisia vihjeitä sekä teknisten että musiikillisten näkökohtien suhteen.
 
Vaikka Delius opiskeli viulua nuoruudessaan ja varmasti tämä oli hänen tutuin instrumenttinsa (hän jopa esitti Mendelssohnin viulukonserton), on aivan selvää, että hän ei aikonut kirjoittaa "viulistista" konserttoa, kuten perinteisessä muodossa voisi odottaa. Yhdessä osassa, jossa on kolme osaa, tämä on kertomus, joka johtaa tietä avauslauseen orgaanisen kehityksen läpi. Lähes kaikki myöhemmät aiheet voidaan jäljittää tähän alkuun lyyrisestä kromaattisesta linjasta rytmikkääseen motiiviin, joka korostaa toista lyöntiä. Keskiosassa kuultu "skottilainen snap" -melodia on Delianin sormenjälki tämä kulkee soolo-osan ja orkesterin välillä, ja ikään kuin kamarimusiikissa soitetaan, vastakohta luo intiimin tekstuurin. Sitä vastoin viimeinen osa kipinöi virtuoottisella tanssimaisella aiheella (joka muistuttaa edelleen kromaattista linjaa teoksen alussa), ja kun se värähtelee ensimmäisen lauseen kertauksen välillä, musiikki luonnollisesti päättyy. Myös tyypillinen piirre Deliuksen muiden viuluteosten, kuten Légenden tai Viulusonaatin nro 3, loppuissa, tämä asteittainen siirtyminen todellisuudesta unenomaiseen ilmapiiriin tuntuu erityisen ainutlaatuiselta Deliuksen äänimaailmalle ja on yksinkertaisesti maaginen."
 
Jostakin olen lukenut että englantilaiset runoilijat Shelley ja Keats eivät olisi kyenneet paremmin loihtimaan englantilaisen maiseman lumousta kuin Delius. Tällainen kappale on mm. Walk to the paradise garden oopperasta Maalaiskylän Romeo ja Julia jota kuuntelin sir john Barbirollin johtamana haltioituneena.

Itse kuuntelin pienenä suomalaista iskelmämusiikkia mutta klassinen musiikki kolahti siinä viimeistään 14 vanhana kuullessani sitä ensin esim. koulussa musiikintunneilla ja joitakin meiltä entuudestaan löytyneitä levyjä vaikka tietenkin äitinikin soitti pianolla klassisia kappaleita kunnes aloin itse tietoisesti kartuttamaan levykokoelmaani klassisella musiikilla, etunenässä Mozartilla, Haydnilla, Schubertilla ja Beethovenilla.

Se mitä vielä tähän tuttuuteen tulee musiikissa niin minusta tuntuu perin oudolta ja käsittämättömältä, suoraan sanoen pöljältä, että esim. konserteissa yhä esitetään niitä täsmälleen samoja teoksia joita voi kuunnella vaikka satoina eri tulkintoina levyltä, tuubista, spotifysta tai vaikka areenasta ja ylen radio 1:stä ja Yle klassiselta sen sijaan että esitettäisiin sellaista ohjelmistoa mitä yleisö ei entuudestaan tunne ja jota ei ole lainkaan levytetty ja ammennettaisiin esim. suomen sinfoniakirjallisuuden ehtymättömästä kaanonista teoksia jotka ansaitsisivat tulla uudelleen arvioiduksi ja tarjoaisivat uusia elämyksiä kuulijoille puhki soitettujen ja tuiki tuttujen teosten sijasta joita nytkin kuultiin eilisessä HKO:n konsertissa vaikka Tsekkoslovakian armeijan kunniaksi sävelletyssä ja sille omistetussa Janacekin sinfonietassa pari hyvää ja fanfaarimaista osaa onkin. Voitaisiin vaikka perustaa orkesteri joka esittäisi vain unohdettujen säveltäjien musiikkia jota ei voi kuunnella levyltä ja jota yleisö ei entuudestaan tunne lainkaan.
 
Hieman ärsyttää kun radiossa HKO:n konsertin väliajalla puhuttiin Leos Janacekin sinfonietasta niin minulle muodostui keskustelijoiden puheesta sellainen käsitys että yleensä sinfonietat ovat mittasuhteiltaan pieniä sinfonioita mutta eivät sellaisia puolituntisia järkäleitä kuten vaikka Janacekin Tsekkoslovakian armeijalla omistettu sinfonietta jossa sinfonietta sana on vitsi mutta voin oikaista tuon väärän tiedon sinfoniettojen kestoa koskien sikäli että myös mm. Lauri Saikkolan sinfonietta no 12 on järkälemäinen puolituntinen teos eivätkä muutkaan hänen sinfoniettansa paljon sen lyhyempiä ole mutta mikä surullista, niitä ei esitetä koskaan. Ilmeisesti tsekki on suomalaisellekin musiikkiväelle rakkaampi maa kuin suomi. HKO:kin esittää konserteissa tätä nykyä slaavilaista musiikkia ja Ondine levyttää balttilaista musiikkia mutta kuka esittää suomalaista musiikkia, kysyn minä vain? Itse olen kuten aiemminkin on tullut esille vankkumaton ja vannoutunut suomalaisen musiikin kannattaja jonka spesialiteettina ovat unohdetut ja kaanonin katveeseen jääneet säveltäjät jotka kuitenkin, sen vannon, ylittävät Sibban sinfonioiden sangen vaatimattoman laatutason.

megatherium: Itse kuuntelin pienenä suomalaista iskelmämusiikkia mutta klassinen musiikki kolahti siinä viimeistään 14 vanhana kuullessani sitä ensin esim. koulussa musiikintunneilla ja joitakin meiltä entuudestaan löytyneitä levyjä vaikka tietenkin äitinikin soitti pianolla klassisia kappaleita kunnes aloin itse tietoisesti kartuttamaan levykokoelmaani klassisella musiikilla, etunenässä Mozartilla, Haydnilla, Schubertilla ja Beethovenilla.
 
Eikö olisi ollut nautinto alkaa itse soittamaan klassista pianolla Aaronin pianokoulujen kautta?

Prophet: Eikö olisi ollut nautinto alkaa itse soittamaan klassista pianolla Aaronin pianokoulujen kautta?
 
Olisi kai. Äitini vei minut tutulle pianonsoiton opettajalle kylään ja tarkoituksena olisi ollut myös aloittaa piano opinnot hänen johdollaan mutten sitten ollutkaan riittävän innostunut aloittamaan soitto opintoja ja hanke kuivui kokoon mutta joskus myöhemmin pimputtelin itsekseni ja improvisoin olohuoneen pystypianolla mitä mieleeni juolahti.

Tuttuushan määrittelee pitkälti niin sinfoniaorkestereiden kuin henkilökohtaisenkin musiikkiohjelmistomme ja makumme taidemusiikin genressä vaikka niiden kesken saattaa olla paljonkin eroa ja vaikka suuri osa siitä musiikista joka on unohtunut arkistojen kätköihin lienee usein jopa emotionaalisesti vaikuttavampaa ja siten laadukkaampaa ja merkittävämpää kuin se kaikkein tutuin sinfoniaorkestereiden suomalainen repertoaari joka ei ole valikoitunut ja vakiintunut ohjelmistoon niinkään musiikillisen substanssin kuin historiallisten syiden ja vääristymien takia sattuman oikusta ja kun monet postromanttiset ja nyttemmin jo unohdetut mutta musiikillisilta kvaliteeteiltaan elinvoimaiset säveltäjät eivät ole kyenneet vakiinnuttamaan ja lunastamaan paikkaansa ohjelmistossa moderniin aikakauteen nähden anakronistisina säveltäjinä ja syrjäyttämään sieltä konservatiivisempaa ja emotionaalisesti vähemmän vaikuttavaa ainesta edustavaa ohjelmistoa vaan on itse tullut syrjäytetyksi kohutun uuden modernistisen säveltaiteen toimesta on kaanoniin ja ohjelmistoon muodostunut hyvin hämmentävä ja ristiriitainen koostumus ja asetelma kaikkein konservatiivisimman ja stereotyyppisimmän kansallisromantiikan ja toisaalta kaikkein radikaaleimman modernismin muodossa.