Klassinen ›

Pallopeleissä kilpaillaan kansojen ja niitä edustavien joukkueiden välillä keskinäisestä paremmuudesta siinä kumpi näistä joukkueista kykenee tekemään enemmän maaleja vastustajan verkkoon, siis siitä kumpi joukkue kykenee toimittamaan pallon tai kiekon vastustan maalivahdin selän taakse useammin kuin toinen kun taas sinfonian säveltäminen mittaa korkeimpia henkisiä ja älyllisiä kykyjä ja on siinä mielessä paljon ruumiin kulttuuria edustavan kilpaurheilun yläpuolella joka ei mittaa oikeastaan muuta kuin fyysistä paremmuutta, ja jonkin verran myös teknistä taitoa pelivälineen käsittelyssä höystettynä ripauksella onnea kun taas kansakuntien välinen todellinen älyllinen etevämmyys ja paremmuus ratkaistaan luovan säveltaiteen alalla ja siksi monet unohdetutkin säveltäjämme ansaitsisivat tulla nostetuksi julkisuuden valokeilaan unohduksen synkästä yöstä edustaessaan kansakunnan valiona korkeimpia henkisiä ja kulttuurisia arvoja sävellystyön hedelmänä syntyneiden sinfonioidensa ansiosta joten voimme todeta että kansakuntien välistä paremmuutta ei ratkaista pelikentillä vaan säveltäjän työpöydällä tämän nerouden tuotteilla.
 
Tuskin suomi Itävallalle tai saksalle mahtaisi säveltaiteen kilpakentillä mitään kun Itävallalla ja saksalla on joukkueessaan ihmiskunnan historian suurimpiin neroihin kuuluvat säveltäjät kuten Mozart ja Beethoven ja sitä kautta myös ihmiskunnan ylivoimaisesti suurimpiin saavutuksiin kuuluvia sävelteoksia jolle mikään ei vedä vertoja vaikka ovathan myös mm. A Merikanto, Raitio, Klami, Ranta, Pingoud, Furuhjelm, Melartin, Launis, Härkönen, Pesola, Anderssen, von Törne, Ringbom, Pylkkänen ja Tuukkanen ja kumppanit Saikkola, Pesonen, Leiviskä, Aaltonen, Marttinen, ja Fordell kovia tekijöitä 1900 luvun musiikissa jossa kyllä pystymme kilpailemaan saksan kanssa vähintäänkin tasaveroisesti ellemme pistä jopa hieman paremmaksi jos ajatellaan että heiltä löytyy oikeastaan vain Richard Strauss neoklassissisine oopperoineen, Wetz, Georg ja Camillo Schumann, max von Schillings, Julius Weismann, Walter Braunfels, Reger, Hindemith, Graener, Henze ja Pfitzner ym. mutta tuskin niin laajaa sinfoniakirjallisuutta kun suomessa on sävelletty Sibeliuksen innoittamana koska saksalaiset modernistit kaihtoivat perinteisiä muotoja ja lajinimiä josta esim. Hans Werner Henze on poikkeus.
 
Täytynee kuitenkin myöntää että saksalaisen 1900 luvun alkupuolen musiikkikulttuurin säveltäjien kirjo oli paljon rikkaampi ja monipuolisempi kuin annan edellä ymmärtää.
 
Kansaa pitää ruokkia urheilumenestyksellä. On kova juttu kun suomalainen voittaa jossakin lajissa maailmanmestaruuden tai jopa tekee maalin NHL:ssä mutta ei näköjään silloin kun hän säveltää 10 sinfoniaa ja on säveltaiteessa oman alansa mestari ja huippu sillä viihdettä, vain viihdettä, pitää olla kansalle. Niin musiikissakin. Ketään kun ei näköjään suomessa kiinnosta tippaakaan jonkun suurelle yleisölle tuntemattomaksi jääneen ja ohjelmistosta kadonneen korkeataidetta edustavan Lauri Saikkolan, Erik Fordellin tai Erkki Aaltosen keskeisimpään tuotantoon kuuluvat sinfoniat ja muut orkesteriteokset oopperoista puhumattakaan vaikka ne kuuluisivat kansakuntamme taiteen suurimpiin saavutuksiin koska mistäpä he saisivat tietoa hänestä kun kukaan ei ole kertomassa heille kansakuntamme unohduksiin jääneiden suurmiestemme saavutuksista ja koska vain harvat ovat niin kiinnostuneita taiteesta ja kulttuurista että kaanonin katveeseen jääneitä suomalaissäveltäjiäkin osattaisiin arvostaa ja vaatia heidän rehabilitointiaan eikä sellaisen musiikin levyttäminen myöskään ole kannattavaa taloudellisen tappion pelossa eikä kapellimestareilla ole rohkeutta ottaa sellaista musiikkia uudelleen ohjelmistoon koska se ei ole kyllin myyvää musiikkia eikä kukaan ihme ja kumma koe sitä sydämenasiakseen vaan ajatellaan vain että on parempi vaieta asiasta ja tunnustaa säveltäjän tuotannon unohdus peruuttamattomaksi asiaksi jolle ei voi tehdä mitään samaan aikaan kun ruotsin ja baltian tuntemattomien säveltäjien sinfonioita levytetään urakalla.
 
Aivan samoin kuin eräs kriitikko kirjoitti Launiksesta että hänen oopperoidensa esittämättä ja levyttämättä jääminen ehti muodostua lähes kansalliseksi häpeäpilkuksi on sama tilanne monien muiden säveltäjien kohdalla edelleen tosiasia ja vaikka saamme lukea heistä ja heidän teoksistaan ja sinfonioistaan musiikin historian kirjoista emme tunne siitä nuottiakaan mikä olisi tärkeintä ja oleellisinta saada kuulla tätä musiikkia jota ei ole lainkaan levytetty.