Klassinen ›

Minusta on huvittavaa kun mediassa puhutaan koko ajan vain suomalaisten mahdollisesta urheilumenestyksestä niin kuin jonkun ampumahiihtäjän hyväkin sijoitus jossakin kilpailussa antaisi minulle minkäänlaisia emotionaalisia kokemuksia tai katharsista vaikka voittaisi koko kilpailun kuten sentään älylliseltä ja psyykkiseltä potentiaaliltaan huippusuorituksiin kykenevien henkistä kulttuuria edustavien säveltaiteilijoiden sinfoniat ja vaikka edustavatkin muiden taiteiden ohella parasta mitä suomi voi tarjota kansalaisilleen, ei uutisoida missään mediassa saati että olisivat edes levytetty vaan ne on löydettävä ja syväluodattava itse.
 
Minä mm. koin lähimenneisyydessä rintakehäni miltei musertuvan vanhempieni antiikkisen Chippendale parivuoteen sängynpatjaa vasten suomalaisen Kalervo Tuukkasen Meri sinfonian Myrsky osaa kuunnellessa ja johdin lumoutuneena kuin paraskin kapellimestari CD levyltä sen mielikuvituksellisen kaunista laajamittaista ja avaraa avausosaa impressionistisen pehmeässä aaltomaisessa melodiikassaan jota ei ole tuubissa eikä spotifyssa ja kuuntelin Jussi Jalaksen johtamana Melartinin 5. sinfoniaa pakahtuneena polte rinnassa.
 
Näiden musiikillisten kokemusten innostamana toivoisinkin levytettävän enemmän unohdettuja suomalaisia sinfonioita kansalle hengenravinnoksi tyydyttämään kulttuurin nälkää ja emotionaalisten kokemusten tarvetta koska urheilu on vain pelkkää ilmiötä joka ei koske olemusta sinänsä älyn pysähtyessä siinä vain olioiden välisiin suhteisiin, kykenemättä käsittämään olioiden puhtaasti objektiivista olemusta kuten teoreettisiin saavutuksiin taiteen alalla kykenevät nerot joiden tuotteisiin samaistumalla kykenemme kokemaan saman minkä he ovat älyn vapautumisen tuloksena luomisaktissa kokeneet.

Todellista paremmuutta kansakuntien välillä ei mitata pallopeleissä
vaan korkeakulttuuristen saavutusten saralla kuten esim. sinfoniamusiikissa jossa ratkeaa kansakunnan todelliset psyykkiset kyvyt ja älyllinen kapasiteetti vaikka onkin niin ettei suomessa historiallisten säveltäjien sinfonioita arvosteta yhtä paljon kuin esim. ruotsissa ja virossa ja siksi kansakuntamme psyykkiset suoritukset jäävät dokumentoimatta ja taltioimatta CD levylle siinä mittakaavassa kuin naapurimaissa emmekä pysty siten arvioimaan kansamme älyllistä kapasiteettia vaikka onkin selvä että melartin, tuukkanen, saikkola, fougstedt, aaltonen, karjalainen, pesonen, leiviskä, ranta, fordell voittavat ruotsalaiset kollegansa emotionaalisella voimalla ja syvyydellä mitattuna.

megatherium: Todellista paremmuutta kansakuntien välillä ei mitata pallopeleissä
vaan korkeakulttuuristen saavutusten saralla kuten esim. sinfoniamusiikissa jossa ratkeaa kansakunnan todelliset psyykkiset kyvyt ja älyllinen kapasiteetti vaikka onkin niin ettei suomessa historiallisten säveltäjien sinfonioita arvosteta yhtä paljon kuin esim. ruotsissa ja virossa ja siksi kansakuntamme psyykkiset suoritukset jäävät dokumentoimatta ja taltioimatta CD levylle siinä mittakaavassa kuin naapurimaissa emmekä pysty siten arvioimaan kansamme älyllistä kapasiteettia vaikka onkin selvä että melartin, tuukkanen, saikkola, fougstedt, aaltonen, karjalainen, pesonen, leiviskä, ranta, fordell voittavat ruotsalaiset kollegansa emotionaalisella voimalla ja syvyydellä mitattuna.
 
Tiede ja tekniikka ensin, sitten vasta korkeakulttuuri ja pesäpallo/paini/tractor-pulling.

Prophet: Tiede ja tekniikka ensin, sitten vasta korkeakulttuuri ja pesäpallo/paini/tractor-pulling.
 
Itse Beethoven on sanonut että vain taide ja tiede kohottavat meidät jumaluteen ja että musiikki on ylevämpää kuin kaikki viisaus ja filosofia. Mutta Schopenhauerin mielestä taiteilijat ovat todellisia neroja. Olioiden olemus yleensä, kokonaisuus ja yleinen puoli ovat nerouden työmaata kun taas lahjakkuuden työmaana olevissa erityistieteissä tutkitaan harvinaisia ja haettuja ilmiöitä ja tarkastelun kohteena voivat olla oikeastaan vain olioiden väliset suhteet, ei maailman yleinen puoli ja kokonaisuus niinkuin neroudessa. Neron äly on kuin aurinko joka ilmaisee maailman olemuksen kun taas normaali älyiselle se on lyhty joka valaisee hänen tietään. Tämän olen kokenut vahvasti kaikkien aikojen suurimpien nerojen Mozartin ja Beethovenin musiikista. joku Einstein jää kauaksi heistä.
 
Kun tieteen pääasiallinen tehtävä on tutkia ja selittää haettuja ja harvinaisia ilmiöitä lähtien niiden syistä ja johtaa syiden vaikutus luonnonlaeista, pyrkii olioiden metafyysistä olemusta ja tahdon, so. sydämen liikkeitä representoidessaan, heijastellessaan, ilmaistessaan ja ilmentäessään, kaunotaide, kuten musiikki ja muut ihnimillisen hengen aikaansaamat teoreettiset saavutukset millä alalla hyvänsä, erityistieteitä lukuunottamatta, ilmiön ulkopuolelle ilmentyvään, jona tunnemme tahdon, eli olioin sinänsä, joka on absoluuttisesti selittämätön, luonnovastainen, yksityisten toimintojen vapaus, radikaalina eroavaisuutena ilmiön ja olion sinänsä välillä, sisäisestä välttämättömyydestä ja tahdon palveluksesta läpikotaisin erottautuneen olioiden objektiivisesta käsityskyvystä luovan älyllisen voimansa ja energiansa itsetiedottomasti ammentavan taiteellisen luomistyön alkaessa siitä pisteestä, johon tieteellinen tutkimustyö päättyy viimeksi mainitun astumatta askeltakaan metafysiikkaan, josta yksin kumpuaa taiteiden syvin ja sisin olemus ja merkitys kiihdyttäessään älyn mukaisesti tahdonliikkeiden vastineita puhtaan mielteen alueelle heijastuneina, josta tahto on pois pelistä tiedoitsevan ollessa ideoiden käsittämisen edellytyksenä kauttaaltaan tiedoitsemisen puhdas subjekti fysikaalisen järjestyksen pohjalla olevan olioin sinänsä järjestyksen tajuamiseksi, joka muodostaa aitojen teosten todellisen ja selittämättömän ytimen. Kaikki muut ihmistuotteet tarkoittavatkin tieteellisten teorioiden käytännön sovelluksina vain olemassaolon helpottamista tai säilyttämistä. Vain taideteokset ovat olemassa tarkoituksetta oman itsensä vuoksi. Sen tähden niitä voikin pitää olemassaolon puhtaana kukkana tai tuloksena, joista sydämemme nauttiessa sukellamme ulos puutteen ahtaasta ilmapiiristä metafyysisten totuuksien raikkaaseen ja mieltä puhdistavaan ilmaan, saadessaan kuulijansa unohtamaan oman tilansa kurjuuden ollessaan tahdon ja sen hädän alainen, joka eksistentiaalifilosofian eksistenssin selvästi tajuttuaan käsittää tieteellisten teorioiden ja matemaattisen näpertelyn kykenemättömyyden ratkaista sielullisia pulmatilanteita tai elämäntuskaa, johon taide on parasta lääkettä. Loogisen empirismin omaksuman kannan mukaan vain substanssiton muoto esittää tieteellisissä teorioissa sen mitä tiedetään kaiken muun ollessa yhtä tilapäistä kuin muste jolla tieteellinen esitys kirjoitetaan paperille, oliot kun ovat a priori määriteltävissä mikäli ne kuuluvat yksin mielteeseen, pelkkään ilmiöön apriorisissa tieteissä logiikssa, aritmetiikassa, foronomiassa jne. ratkaisut ovat täysin selviä älymme puhtaina muotoina jolla ei ole empiiristä sisällystä, joka on aposteriorinen tahto, olio sinänsä, jossa on matefysiikan tähtäyspiste ja taiteiden syvin ja ainoa merkitys. Tiede on kylläki monin tavoin vahvistanut usko luonnonlakien pysyvyyteen eivätkä ne edellytä hypoteettisina mitään olemassaolevaa.

Tässä tuli kuin muistona mieleen Ahti "Patalakki" karjalaisen signeeraama LP levy jossa soi Kostiaisen sellokonserton ohella Karjalaisen 3. sinfonia alaotsikoltaan Sääski joka ei muodoltaan ja tematiikaltaan ensikuulemalta oikein auennut minulle ja luulin aluksi sen edustavan sävelkieleltään atonaalista musiikkia kunnes vasta useampien kuuntelukertojen jälkeen ihastuin teokseen ja oivalsin sen olevan tyyliltään pikemminkin uusklassinen ja ilmeisesti vapaatonaalinen kuten Karjalaisen toinenkin sinfonia, molemmat 1970 luvulta, -76 ja -78, mutta johonkin Einar Englundin edustamaan neuvostovaikutteiseen uusklassismiin verrattuna siinä on paitsi raikkaampaa keksintää niin sen avausosassa oli monia pakahduttavia ja tekisi mieli sanoa, bruckneriaanisia nousuja ja sääskiparven puhallinsurinaa ja taitavaa puhallinsatsin hallintaa tässä erityisesti vaskia ajatellen kirjoitetussa sinfoniassa joka alkaa Schubertin 9. sinfonian mieleen tuovilla muistaakseni juhlavilla vaskiaiheilla tai pasuunasoololla ja hitaassa puhallinpofyfonian sävyttämässä osassa kuuluu soitinnukseen myös nokkahuilu joka alleviivaa teoksen uusklassista luonnetta josta poikkeuksen tekee osan huippukohdissa kuultava suuri tsaikovskiaaninen melodia joistakin huumorintäyteisistä oivalluksista puhumattakaan puhallinsäestyksessä.
 
Karjalaisen sinfonian "löytyminen" valoi uskoa myös muiden suomalaissinfonioiden laadukkuuteen.
 
Yle klassisella taannoin soitetut karjalaisen sellokonsertto ja 1. viulukonsertto eivät häikäisseet kuten Sääskisinfonia mutta kenties karjalaisen 2. viulukonsertto lisänimeltään Pelimannikonsertto 1970 luvulta on 1. viulukonserttoa merkittävämpi teos.
 
Tajusin aikoinaan viiveellä miten hieno teos netistä tilaamani Ahti "Patalakki" Karjalaisen sinfonia no 3 "Sääski" opus 107 on kun aluksi en kyennyt millään hahmottamaan sen avausosan muotorakennetta ja tematiikkaa enkä saamaan siitä minkäänlaista otetta luullen sitä ensi alkuun atonaaliseksi musiikiksi kunnes vasta useamman kuuntelukerran jälkeen teos näyttäytyi minulle kaikessa musiikillisessa rikkaudessaan ja lumovoimassaan jolloin sängynlaidalla istuen hytkyin innosta sen vauhdikkaan humoristista finaalia kuunnellessani teoksen todistaessa että Karjalainen oli huomattava suomalainen säveltäjä joka suotta on jäänyt Sibeliuksen varjoon vaikka yle klassisella soitetut Karjalaisen 1. viulukonsertto ja sellokonsertto olivatkin paljon vaatimattomampaa ainesta säveltäjän saavuttaessa täyden kypsyytensä luultavasti vasta 1970 luvulla niin hieno kuin 1940 luvulla sävelletty tälle luonnonläheiselle humoristille luonteenomainen sarja oboelle ja orkesterille jo onkin madetojalaisista aiolisista paimenoodeistaan huolimatta.

Ahti karjalaisen 1. pasuunakonsertto laveasti laulavine diatonisine teemoineen harmonian edetessä kolmisointuina johon säveltäjä lisää mielellään sekstin, ääri-osien ollessa rondomuotoisia minkään niistä eksymättä kovin kauas omasta tonaliteetistaan ja siis varsin perinteistä tonaalista konserttomusiikkia tältä Sibeliusakatemian pasuunansoiton opettajalta joka oli Helsingin kaupungin orkesterin ykköspasunisti.
'
Konserttisarjassa fagotille ja orkesterille on uusklassisten tyylipiirteiden lisäksi 1800 luvun balettimusiikkiin assosioituvia piirteitä.

Sotamuistoja laukauksineen sisältävän 1. sinfonian romanttista juonnetta klassisessa muodonkäsittelyssään peittää pyrkimys polyfoniaan finaalin yhdistäessä edellisten osien teemat kontrapunktisesti käsitellen niitä yhtaikaa tilintekona tavallaan.
 
Karjalaisella on melko laaja tuotanto johon kuuluu myös useita sinfonisia runoja kuten Merikoski, Keski suomelle, Aamusta iltaan, Talvikuvia, Gratus sinfoninen kuva Oulusta, sarjoja orkesterille ja jo mainittujen konserttojen lisäksi kantelekonsertto, klarinettikonsertto, 2. pasuunakonsertto ja useita muita teoksia soolosoittimille ja orkesterille sekä useita kamarimusiikkiteoksia mm. puhaltimille kuten puhallinsekstetto ja puhallinkvintetto, jousikvartetto, puhallintrio ja 6 partitaa ym. sekä laaja kuorolaulutuotanto.
 
Säveltaiteen ja urheilun synteesiä ja symbioosia edustaa Lauri Saikkolan urheiluparodia 1500 metriä joka on palkittu sävellyskilpailussa suomen suurkisoissa v. 1947..

On totta että urheilulla on nykyään paljon suurempi näkyvyys ja rooli sähköisissä tiedotusvälineissä ja lehdissä verrattuna entisaikoihin ja korkeakulttuurin osuus vastaavasti pienentynyt kun se pitäisi olla päinvastoin mikä todistaa maailman ja ihmisten pinnallistumisesta. TV:n uutisetkin ovat täynnä triviaa kun keskiössä pitäisi olla suuret suomalaiset sinfoniat ja taide elämykset. Itse olen ollut intohimoinen urheilun seuraaja ja harrastaja mutta kyllä korkeakulttuuri vie siitä voiton ja on paljon tärkeämpää.

Minusta suomen yhteiskunnassa on demokratiasta huolimatta räikeitä epäkohtia kuten se että mediassa uutisoidaan täysin turhista ja triviaaleista asioista suurin otsikoin kuten siitä kuinka monta syöttöä joku pelaaja antoi jääkiekko ottelussa niin kuin kyse olisi jostakin kansallisista suurmiehistä(olkoonkin että olen itsekin innokas urheilun ystävä) samaan aikaan kun monien syyttä suotta unohdettujen ja hengen kulttuuria edustavien säveltäjämestariemme vaikuttavat mestariteokset, sinfoniat ym. lojuvat arkistojen kätköissä pölyyntymässä eikä kukaan tunnu olevan kiinnostunut niistä ja nostavan niitä unohduksen synkästä yöstä päivänvaloon, seikka mikä heijastelee laajemminkin yhteiskunnan arvomaailmassa tapahtuneita muutoksia kohti vääjäämätöntä arvojen pinnallistumista sitten hyvän 50 luvun tai peräti taiteen kultakauden, jolloin säveltäjänerojamme ei pidetty vakan alla vaan he saivat paikan kansakunnan kaapin päällä kaikkein korkeinta ja ylevintä arvostusta nauttien suomen lippu korkealla hulmuten.

Pallopeleissä kilpaillaan kansojen ja niitä edustavien joukkueiden välillä keskinäisestä paremmuudesta siinä kumpi näistä joukkueista kykenee tekemään enemmän maaleja vastustajan verkkoon, siis siitä kumpi joukkue kykenee toimittamaan pallon tai kiekon vastustan maalivahdin selän taakse useammin kuin toinen kun taas sinfonian säveltäminen mittaa korkeimpia henkisiä ja älyllisiä kykyjä ja on siinä mielessä paljon ruumiin kulttuuria edustavan kilpaurheilun yläpuolella joka ei mittaa oikeastaan muuta kuin fyysistä paremmuutta, ja jonkin verran myös teknistä taitoa pelivälineen käsittelyssä höystettynä ripauksella onnea kun taas kansakuntien välinen todellinen älyllinen etevämmyys ja paremmuus ratkaistaan luovan säveltaiteen alalla ja siksi monet unohdetutkin säveltäjämme ansaitsisivat tulla nostetuksi julkisuuden valokeilaan unohduksen synkästä yöstä edustaessaan kansakunnan valiona korkeimpia henkisiä ja kulttuurisia arvoja sävellystyön hedelmänä syntyneiden sinfonioidensa ansiosta joten voimme todeta että kansakuntien välistä paremmuutta ei ratkaista pelikentillä vaan säveltäjän työpöydällä tämän nerouden tuotteilla.
 
Tuskin suomi Itävallalle tai saksalle mahtaisi säveltaiteen kilpakentillä mitään kun Itävallalla ja saksalla on joukkueessaan ihmiskunnan historian suurimpiin neroihin kuuluvat säveltäjät kuten Mozart ja Beethoven ja sitä kautta myös ihmiskunnan ylivoimaisesti suurimpiin saavutuksiin kuuluvia sävelteoksia jolle mikään ei vedä vertoja vaikka ovathan myös mm. A Merikanto, Raitio, Klami, Ranta, Pingoud, Furuhjelm, Melartin, Launis, Härkönen, Pesola, Anderssen, von Törne, Ringbom, Pylkkänen ja Tuukkanen ja kumppanit Saikkola, Pesonen, Leiviskä, Aaltonen, Marttinen, ja Fordell kovia tekijöitä 1900 luvun musiikissa jossa kyllä pystymme kilpailemaan saksan kanssa vähintäänkin tasaveroisesti ellemme pistä jopa hieman paremmaksi jos ajatellaan että heiltä löytyy oikeastaan vain Richard Strauss neoklassissisine oopperoineen, Wetz, Georg ja Camillo Schumann, max von Schillings, Julius Weismann, Walter Braunfels, Reger, Hindemith, Graener, Henze ja Pfitzner ym. mutta tuskin niin laajaa sinfoniakirjallisuutta kun suomessa on sävelletty Sibeliuksen innoittamana koska saksalaiset modernistit kaihtoivat perinteisiä muotoja ja lajinimiä josta esim. Hans Werner Henze on poikkeus.
 
Täytynee kuitenkin myöntää että saksalaisen 1900 luvun alkupuolen musiikkikulttuurin säveltäjien kirjo oli paljon rikkaampi ja monipuolisempi kuin annan edellä ymmärtää.
 
Kansaa pitää ruokkia urheilumenestyksellä. On kova juttu kun suomalainen voittaa jossakin lajissa maailmanmestaruuden tai jopa tekee maalin NHL:ssä mutta ei näköjään silloin kun hän säveltää 10 sinfoniaa ja on säveltaiteessa oman alansa mestari ja huippu sillä viihdettä, vain viihdettä, pitää olla kansalle. Niin musiikissakin. Ketään kun ei näköjään suomessa kiinnosta tippaakaan jonkun suurelle yleisölle tuntemattomaksi jääneen ja ohjelmistosta kadonneen korkeataidetta edustavan Lauri Saikkolan, Erik Fordellin tai Erkki Aaltosen keskeisimpään tuotantoon kuuluvat sinfoniat ja muut orkesteriteokset oopperoista puhumattakaan vaikka ne kuuluisivat kansakuntamme taiteen suurimpiin saavutuksiin koska mistäpä he saisivat tietoa hänestä kun kukaan ei ole kertomassa heille kansakuntamme unohduksiin jääneiden suurmiestemme saavutuksista ja koska vain harvat ovat niin kiinnostuneita taiteesta ja kulttuurista että kaanonin katveeseen jääneitä suomalaissäveltäjiäkin osattaisiin arvostaa ja vaatia heidän rehabilitointiaan eikä sellaisen musiikin levyttäminen myöskään ole kannattavaa taloudellisen tappion pelossa eikä kapellimestareilla ole rohkeutta ottaa sellaista musiikkia uudelleen ohjelmistoon koska se ei ole kyllin myyvää musiikkia eikä kukaan ihme ja kumma koe sitä sydämenasiakseen vaan ajatellaan vain että on parempi vaieta asiasta ja tunnustaa säveltäjän tuotannon unohdus peruuttamattomaksi asiaksi jolle ei voi tehdä mitään samaan aikaan kun ruotsin ja baltian tuntemattomien säveltäjien sinfonioita levytetään urakalla.
 
Aivan samoin kuin eräs kriitikko kirjoitti Launiksesta että hänen oopperoidensa esittämättä ja levyttämättä jääminen ehti muodostua lähes kansalliseksi häpeäpilkuksi on sama tilanne monien muiden säveltäjien kohdalla edelleen tosiasia ja vaikka saamme lukea heistä ja heidän teoksistaan ja sinfonioistaan musiikin historian kirjoista emme tunne siitä nuottiakaan mikä olisi tärkeintä ja oleellisinta saada kuulla tätä musiikkia jota ei ole lainkaan levytetty.