Rock, pop, alternative ›

lifer: Allekirjoitan tämän. Mitä lauluihin tulee, niin tokihan niissäkin on oltava se spontaani fiilis muun bändin jammaillessa. Hyvä tästä vielä tulee ja tämä titaani säilyttää paikkansa korkealla. Samalla tavalla aikanaan By The Way tuntui pahalta mutta kasvoi tosi paljon.
 
Mulle By the Way oli aikanaan hirveä pettymys timanttisen Californicationin jälkeen, eikä ole siitä juurikaan parantunut. Vaikka olenkin tuota edellä mainittua BSSM-sukupolvea, niin Californication on aina ollut mulle ehkä vielä kovempi albumi.

En ite ihan oo bdsm sukupolvea mutta kyllä sekin kolahteli sit jälkijättöisesti. Ehem juu. (Olinko muka eka, joka tän heitti...)
Oma jörjestys:
Californication paras, tasoissa bssm ja by the way ja sit Stadium arcadium. Muita levyjä nää ei omissa kirjoissa oo edes tehnyt.

-Spade-: Mulle By the Way oli aikanaan hirveä pettymys timanttisen Californicationin jälkeen, eikä ole siitä juurikaan parantunut. Vaikka olenkin tuota edellä mainittua BSSM-sukupolvea, niin Californication on aina ollut mulle ehkä vielä kovempi albumi.
 
Samat ajatukset By The Waysta. Pettymys oli melkoinen kun ei vetänytkään vertoja Californicationille. Stadium Arcadium avautui myös aika hitaasti, osittain ehkä siksi että kuunneltavaa riittää. Uusi levy ei ole oikein tarttunut. Ehkä tuohonkin pääsee sisälle kun rauhassa kuuntelee ja bongaa youtubesta jonkun mielenkiintoisen livevedon.

Californication oli ilmestyessään vitummoinen. Sen vuoksi tuli hankittua myös What Hits!? -kokoelma, mutta melko huonosti sen parissa viihdyin. Myöhemminkin olen yrittänyt palata noitten uran alkupään levyjen ja biisien pariin, mutta ei vaan lähe. Sama tosin pätee myös Californicationin jälkeen tulleisiin levyihin.

BSSM iski ilmestyessään todella kovaa jonka myötä sit alko kuuntelee myös paljon Mother's Milkiä mutta sitä edeltäneet ei oikeen koskaan oo iskeny. One Hot Minute taas oli aivan järjetön pettymys eikä sitä jaksa yhtään edelleenkään. Californication onneks palautti kiinnostuksen mutta täytyy myöntää ettei By The Wayn ja Stadium Arcadiumin jälkeen oo tullu varmaan kertaakaan kuunneltua yhtäkään kokonaan kerralla läpi. Sama se tässä uudellaki tuntuu olevan, muutamia todella hyviä biisejä mutta kokonaisuutena tökkii

Californication on mullekin se RHCP levy, vaikken yhtyeen suureksi faniksi tunnustaudukaan. Levy, ja varsinkin sen nimibiisin musiikkivideo, teki nuoreen poikaan vaikutuksen, kun muutettiin juuri niihin aikoihin maalta kaupunkiin ja yhtäkkiä telkkarissa näkyi myös Music Television. Maalla asuessa meillä näkyi vain TV1, TV2 ja MTV3. Bumstibum oli varmaan noiden kanavien kovinta musatarjontaa silloin. Oli se jännää aikaa se.

I'm with You on itselle ainoa selkeä huti BSSM:n jälkeisistä levyistä, kaikkia muita kuuntelee pääosin mielikseen. Joshin viimeiseksi jäänyt The Getaway on myös oikein solidi kokonaisuus, korkeintaan kaksi vikaa biisiä voisi tipauttaa pois.

Henri Henri Olavi: Kelasin eka että nyt on tullut joku virhe, mutta taitaahan tuo levy tosiaan olla niin vanha, että silloin oli vielä oikea MTV.
 
Kyllä, ja tosiaan tuohon aikaan MTV:ltä tuli RHCP:tä ihan urakalla, Californicationilta pläjäytettiin pihalle viisi musavideoo.

Coran: I'm with You on itselle ainoa selkeä huti BSSM:n jälkeisistä levyistä, kaikkia muita kuuntelee pääosin mielikseen. Joshin viimeiseksi jäänyt The Getaway on myös oikein solidi kokonaisuus, korkeintaan kaksi vikaa biisiä voisi tipauttaa pois.
 
Mun mielestä Im with you oli yllättävän onnistunut comeback ilman Johnia. Hyviä biisejä ja tosi vähän mitään b-puolitasoista ylijäämäkamaa, ehkä pari biisiä. Ainoat miinukset Joshin näkymättömyydestä sovitus ja miksauspuolella. Hyvin samankuuloinen levy kuin tämä uusin: ylidominoivat bassokuviot, jotka jättää kitaralle tosi vähän tilaa...
 
Olisi kiva tietää, kuinka erilainen tämä uusin levy olisi ollut, jos Flea olisi vähän enemmän ottanut säestäjän roolin ja antanut Johnin viedä. Nythän Unlimited love on huikeaa basson ilotulitusta kauttaaltaan, varmaan Flean parasta tekemistä koskaan. Eri asia, kuinka paljon se tukee noita biisejä ja levyä.

McLeach: Mun mielestä Im with you oli yllättävän onnistunut comeback ilman Johnia. Hyviä biisejä ja tosi vähän mitään b-puolitasoista ylijäämäkamaa, ehkä pari biisiä. Ainoat miinukset Joshin näkymättömyydestä sovitus ja miksauspuolella. Hyvin samankuuloinen levy kuin tämä uusin: ylidominoivat bassokuviot, jotka jättää kitaralle tosi vähän tilaa...
 
Olisi kiva tietää, kuinka erilainen tämä uusin levy olisi ollut, jos Flea olisi vähän enemmän ottanut säestäjän roolin ja antanut Johnin viedä. Nythän Unlimited love on huikeaa basson ilotulitusta kauttaaltaan, varmaan Flean parasta tekemistä koskaan. Eri asia, kuinka paljon se tukee noita biisejä ja levyä.onkos Flea koskaan soittanut suoria kasiosia ??.

badcompany: onkos Flea koskaan soittanut suoria kasiosia ??.
 
Esim. Rolling Sly Stonessa pompotellaan: https://www.youtube.com/watch?v=hMBMuulCW-0

badcompany: onkos Flea koskaan soittanut suoria kasiosia ??.
 
Aika harvoin, mutta nyt viimeisillä kolmella levyllä soitto on muuttunut huomattavan melodiseksi.

Mulle on ollut vähän hankalaa innostua BSSM:n ja Californicationin jälkeen uudemmista ja jäänyt todella vähälle kuuntelulle uudemmat.
Nyt päätin kuitenkin pyöritellä tätä uutta korvanapeissa duunin ohella muutaman päivän ennenkuin alan dumaamaan.
Mutta piru vie, kyllähän tää alkaa toiminaan ihan hyvin. Paranee vaan joka kuuntelulla.
Vähän tätä vaivaa sellainen kunnon hittien puute joita tästä ei löydy yhtään, mutta kokonaisuutena todella hienoa trio-soittelua ja dikkaan aina kun basso on musassa isossa roolissa, vaikkei mitään tykitystä olekaan niin hienoja melodioita kautta linjan.
 
En ois uskonut että tulen tästä tykkäämään enkä ihmettele jos jengi kertakuuntelun jälkeen julistaa tän skeidalsi. Tarvii monta kertaa ennenku alkaa aukeamaan.
Itseäni ei ole Kiediksen laulutapa ikinä häirinnyt vaikkei mikään Pavarotti olekaan. Sen verran leimallinen saundi ettei kukaan muukaan noita voisi vetää.
Ihan sama kuin jossain Epuissa, ei se Marttikaan kummoinen laulaja ole mutta istuu bändiin kuin nenä päähän.

John Frusciante kertoi Total Guitarin haastattelussa, että parhaat jutut säästettiin seuraavalle levylle, koska bändillä oli lähes 50 biisiä mistä valita.
 
"We went in with about 45, and then a few songs got written while we were recording the basic tracks, or while we were in pre-production. I was ready to stop when we had like 20 I felt like that was good enough. And there were actually three points during the writing process where I thought, 'We've got enough songs; I'm gonna stop writing songs now.
 
For Stadium Arcadium, we wrote 33 songs or something like that. So it was quite a bit more than we'd ever done before. I definitely feel like we saved a lot of some of the best stuff for the potential next album, so I'm excited about putting that into a shape.
 
We're still mixing the rest of it, so there is no concrete album. But we really love this stuff, so we can't help but think of it that way in our heads. But you know, Im still working on it!"
 
https://ultimateclassicrock.com/joh … -red-hot-chili-peppers-extra-songs/

Ei kyl lähtenyt toi uusin albumi millään tasolla. Varmaan tota pitäis kuunnella useempaan kertaan, että alkaa aukemaan, mutta kun ei jaksais. Mikään biisi ei oikee puhuttele mikä on sinänsä ihme kun kaikilta aiemmilta levyiltä mitä oon kuunnellu on löytynyt jotain hyvää matskua. Varmaan tässäkin on hyvää matskua muttei ilmeisesti mulle.

Pikku hiljaa alkaa erottumaan jyvät akanoista. Oisin vaan toivonut biisien erottuvan edukseen sävellysten ja kitaroiden vuoksi, mutta ei tällä kertaa sitten. Lähinnä nuo Kiedisin onnistuneimmat vedot alkaa nousemaan muiden yli, eli Pillow chairs, Shes a lover ja Its only natural.
 
Niistä löytyy hyvät laulumelodiat ja osuudet sekä muutenkin klassista hyvin rullaavaa Kiedistä. Pari muutakin ihan hyvää biisiä löytyy, mutta nuo aiemmat ovat kyllä ittelle ne selkeesti onnistuneimmat.

Hesan reissulla piti sitten käydä kivijalasta tämä poistamassa. Levy korkattiin lauantaina auringonlaskun ja oluen kanssa joten kieltämättä se onnistui saamaan heti kärkeen ekstrapojoja tunnelmallisessa olotilassa. No, tunnelman onnistuneesti tiivistyessä biisit 11-15 (sic, 16-17 piti kuunnella) jäivät silloin väliin (kun piti siirtyä Comeback Kidiin). Eli levyn pituus aiheutti kyllä heti ongelman myös. Mutta jäi hyvä fiilis.
Nyt menossa kolmas kierros. Toimii, ei voi muuta sanoa. Ei mitään ihan tajutonta, mutta lupaava. Hyvää jamihenkeä todellakin ja nykymittarilla ihanan autenttinen tuotanto. Biiseistä selvästi yli puolet* on sellaisia, jotka heti miellyttivät ja ovat mieleen jääviä ja joissa on jotain omalaatuista. Enemmällä kuuntelulla varmasti nostaa arvosanaansa tämän hetken kasista.
Kiedisin osuuksien väitetty keskeneräisyys ei ainakaan itselleni välity, päinvastoin tietty vapaus tulkinnassa vain lisää rentoutta, joka olikin muinoin yksi bändin vahvuuksista (tjeu One Way Traffic). Hyvä tästä tulee.
 
*Black Summer, Aquatic Mouth Dance, Poster Child, She's A Lover, These Are The Ways, Whatchu Thinkin', One Way Traffic, Let 'Em Cry, Heavy Wing, Tangelo.

Yksinkertaistettuna levy on vitun hyvä vaikkei siinä ole yhtään hyvää biisiä.

Sellanen levy, joka ei yritä todistella mitään. Ihan pepperssien makuista. Tykkään.