Kitarat: kitarakamat ›

KaRa: Relikkiä voi ostaa sellasella romuralli -asenteella. Että ei tarvitse varoa kun on jo valmiiksi sisäänajetun näköinen.
 
Enpä tiedä. Jos nyt vaikka kymppitonnin maksava 60-luvun rock-jumalan hien kyllästämältä näyttävä lakkapinnaltaan hilseilevä Murphys Labin lespa putoaa kivilattialle. Siitä sitten kaula murtuu ja bodyyn tulee sellaisia koloja ja lohkeamia mitä putoamisesta nyt tosielämässä tapaa tulemaan. Ei se ole kivaa.
 
En ole tainnut vielä tähän ketjuun itkeä relikoinnin tarpeettomuudesta, niin sanotaan kertaukseksi. Ostaa vaan +10 vuotta vanhan nitrolakatun kitaran, niin se on jo valmiiksi siipeensä saaneen näköinen tai sitten soittelee sillä hetken aikaa mikäli kitara on ollut vähällä käytöllä. Itse en kolhi kitaroita koskaan, mutta soittotekniikka ja ehkä runsaahkokin hikoilu naarmuttaa ja vie kiillon kitaroiden pinnasta turhankin nopeaan. Tämä siis pätee lähinnä nitrolakattuihin kitaroihin.

The Jack: En ole tainnut vielä tähän ketjuun itkeä relikoinnin tarpeettomuudesta, niin sanotaan kertaukseksi. Ostaa vaan +10 vuotta vanhan nitrolakatun kitaran, niin se on jo valmiiksi siipeensä saaneen näköinen... .
 
Niin? Eli relikki.
Onko se niin justiinsa onko relikoitunut tarkoituksella vai tarkoituksettomasti. Ihan sama.

Henk.koht riippuu kitarasta miten siihen suhtaudun. Jotain kiiltävää ja naarmutonta puoliakustista jazzkitaraa katson vähän tarkemmin miten ja minne laitan nojaamaan. Paitsi jos vahinkojen kumuloituessa se alkaa saamaan väkivallan jälkiä enemmän niin välinpitämättömyys kasvaa ja luonne ja suhtautuminen muuttuu enemmän rebeliyden suuntaan. Mut lähtökohtasesti taas jotkut stratocasterit on mulle vasaroita jotka lojuu miten sattuu ja niillä hakataan ja tehdään duunit rasvalenkkarin mentaliteetilla.
Se suhtautuminen näkyy soitossakin, mitä ja miten soittaa. Jotain hienovireistä jazzia kun soitetaan "vähän" eritavalla ja eri asenteella kun rokkiröytämistä. Liittyy siihe miten suhtautuu soittimeen.

KaRa: Relikkiä voi ostaa sellasella romuralli -asenteella. Että ei tarvitse varoa kun on jo valmiiksi sisäänajetun näköinen.
 
Eipä tule kyllä varottua tai soitettua romuralliasenteella riippumatta siitä, onko kitara relikoitua vai uutuuttaan kimalteleva relikoimaton.

Suosittelen romuralli asennetta. Yrittäminen jää yrittämiseksi. Flow vaatii heittäytymistä ja heittäytyminen vaatii romurallia ;--)

Listen to the master... :-)
 
https://youtu.be/ireVYvgKZv4?t=164

Onneksi ei tarvitse kysyä lupaa miltään mestarilta sen suhteen, että voinko tehdä tai ostaa mieleisen kitaran ihan vain omien mieltymysteni mukaan - olipa kyseinen kitara sitten relikoitu tai ei.
 
Dusty Hill ja Billy Gibbons menivät jopa niin pitkälle, että soittelivat kitaroilla, joiden reliikki-look oli näppärästi vain printattu muovikalvoon. Mahtaa siinä mestarit olla ihmeissään ja polttaa roviolla tuollaiset keretiläiset.

No mä sanoisin, että kitaralla pitää rallata, mutta romurallata... no ei. Tulee niitä dingejä ja skraaduja muutenkin jos pitseriannurkkaan menet vetämään, joten minkä ihmeen takia niitä pitäisi sitten ehdoin tahdoin hankkia vielä lisää? Niin ja itse olen muutenkin nykyään sillä linjalla, että vintaaki-vanhukset jätetään joka tapauksessa kotiin ja sinne rymybaariin mennään vetämään uudemmilla, mutta mähän nyt toisaalta olenkin tämmönen pahainen muniinpuhalteleva hienohelma :D
 
Mutta joo, on mulla yksi relikoitukin, eli vm. 2009 MIM FSR Roadworn Olympic White Tele Deluxe, ja sepä onkin ihan helvetin hyvä ja edellisten omistajien toimesta vähän soitettu skitta (ja harvinainenkin, tekivät kuulemma näitä 72:n kappaleen erän). Keinovanhennukset eivät kylläkään sinänsä kiinnosta, mutta aika jännästi ovat onnistuneet siitä kuitenkin tekemään jo tehtaalla sisäänajetun! Ohut sellumaali näyttää kivalta ja takaa lakaton kaula 12" radiuksella ja jumboilla on yksi nopeimpia soittaa mitä mulla on ollut, joten onhan näissä kyllä tiettyä ideaakin...

Mikko1978: Onneksi ei tarvitse kysyä lupaa miltään mestarilta sen suhteen, että voinko tehdä tai ostaa mieleisen kitaran ihan vain omien mieltymysteni mukaan - olipa kyseinen kitara sitten relikoitu tai ei.
 
Jeps! Vapaa maailma, jokainen saa ostaa ja käyttää ihan mitä tykkää. Itse olen vähän tuota Walter Troutin koulukuntaa, luonnollisen kuluminen on jees, tehdastekoinen... no feikkiä.
 
Sitä en ainakaan ymmärrä, että niiden relikoitujen hinnat on niin korkeita feikkaamattomiin nähden. Että luonnollinen pieni kuluminen yleensä laskee hintaa, mutta jos se on keinotekoista ja enemmän, niin se nostaa hintaa. Missä kohtaa se kääntyy arvoa alentavasta arvoa nostavaksi?
 
Eli juu, varsinaiseen kysymykseen... voisin ostaa relikoidun kitaran, jos se olisi hyvä eikä maksaisi maltaita. En sitä säiky, mutta relikointi itsessään ei ole myöskään syy ostaa jotain kitaraa.

En osta relikoituja koska en osta valmiiksi rikkinäisiä farkkujakaan

jkiva: Sitä en ainakaan ymmärrä, että niiden relikoitujen hinnat on niin korkeita feikkaamattomiin nähden. Että luonnollinen pieni kuluminen yleensä laskee hintaa, mutta jos se on keinotekoista ja enemmän, niin se nostaa hintaa. Missä kohtaa se kääntyy arvoa alentavasta arvoa nostavaksi?
 
Kannattaa katsoa muutama hyvä relikointivideo YouTubesta, niin on helpompi ymmärtää, miksi laadukas relikointi maksaa ja miten yksityiskohtaista ja vaikeaa se on. Lisätyötä voi olla moninkertainen määrä uuden kitaran tekemiseen verrattuna.
 
Itse arvioin relikoinnin tasoa ensisijaisesti sen perusteella, miltä se tuntuu käteen ja näyttääkö kitara aidosti käytössä kuluneelta vai ei - ja näyttääkö se yleensäkään hyvältä. Ja siinäkin on eroa, miltä kitara näyttää läheltä omassa kädessä katsoen ja miltä se näyttää kauempaa tarkasteltuna. Hyvä relikointi on tehty perusteellisesti pienintäkin yksityiskohtaa myöten. Pelkkä uuden kitaran kolhiminen tai naarmuttaminen ei mielestäni ole relikointia. Relikointi on ajatuksellisesti lähempänä restaurointia (entisöintiä), rekonstruktiota (vanhan kaltaisen tekemistä) ja reproduktiota (jäljentämistä tai kopion tekemistä).
 
Itse olin todella pitkään relikointeja vastaan, mutta mieli muuttui. Pakko oli lopulta myöntää, että hienot relikoinnit ovat hienoja - ja hankkia yksi.
 
Fenderin reliikkitasot
https://youtu.be/vihsGJZGQbk

Hyvällä maulla ja hyvin tehty relikointi näyttää hyvälle, mutta ei se itse soitinta paranna, eikä ole ainakaan mulle syy maksaa ylimääräistä.
 
Fendereistä on eniten kokemusta, yleensä CS-kama on tehty tyylillä ja maltilla. Joitakin ärsyttäväksi käyviä maneerejakin on, vaikka lavan dekaalin överi tummentuma. Se on mahdollinen, mutta ei erityisen yleinen aidoissa asioissa. Onneksi tupakanpolttamaa ei lavassa enää ole oletusarvoisesti ;/
 
Aidossa vanhassa 50+ ikäisessä soittimessa on käytännössä aina jotain jälkiä jostain "luonnottomasta" kulumisesta ja käyttäjän/huoltajan typeryydestä, jota haukuttaisiin epäaidoksi relicissä. Esimekiksi pyyhkäisty nitrolakkapintaa liian kovalla puhdistusaineella tai jotain vastaavaa, ei sen aina tarvitse olla ylimääräinen routtaus....
 
Mun mielipide on siis aika neutraali, ei (hyvä) relikointi ole syy ostaa tai olla ostamatta. Sellaisen voi ostaa, jos asiat on muuten kohdallaan.

Mut sinänsä ihan mielenkiintonen ilmiö kuinka paljon tunteita tai mielipiteitä ylipäätään herättää se onko kitarassa naarmu tekemällä tehty vai vahingossa tullut. Uskottavuus on joku kummallinen meriitti-asia. Videon papparainenkin selittää sellaseen sävyyn ikäänkuin soittaja ei ole soittaja jos kitaran naarmu ei ole tullut vahingossa ja samaan aikaan kuitenkin puhuu että naarmut pitää "ansaita" ikäänku se olis tarkoituksenmukaista sitten kuitenkin.

phiit: en osta valmiiksi rikkinäisiä farkkujakaan
 
Sama. Mulla ne tuntuvat relikoituvan ihan itsestään, puntit rispaantuvat ja jopa merkkifarkut ratkeavat haaroista noin vuodessa.

Jos on useampia nitrolla viimeisteltyjä soittimia, niin onnea niiden luonnollisen kulumisen kanssa jos kaikkia siis soittaa ja haluaa tollasen kuluneen lookin tai tatsin. Sitä yhtäkin soitinta pitää soittaa ainakin 10 vuotta himassa useita tunteja päivässä, että saadaan halutunlainen tulos. Siinä voi olla ettei yhdellä ihmiselämällä ehi saamaan ajettua kaikkiin soittimiin tollasta jos niitä on enemmän, jolloin pitää relicin puoleen kääntyä. Hyvä esimerkki on mun tän hetken ykkösbasso jolla on veivattu ihan kiitettävä määrä kotioloissa ja reeniksellä, eikä siinä ole sellaista luonnollista kulumista käytännössä syntynyt yhtään. Bodyssa oli jo ostovaiheessa sellanen pieni relic. Pari skraadua saanut aikaan siihen kokoomisvaiheessa kun oli jotain roskaa bodyn alla ja vedin sitä pöytää vasten jostain syystä, hieman vitutti silloin :D

Uusi villitys on tämä Jacksonien kasarikeppien karhennus:
 
https://www.thomann.de/fi/jackson_80s_soloist_swp_relic_usa.htm
 
Oma valkoinen 1988 ei ole pahemmin väriä menettänyt tänä aikana ja polyviimeistely tuskin kuluu tuollaiseksi ilman mielenkiintoisia rannekoruja

Ja tosta sit yheksändonaa? Juu ei kiitos.

Viimeisin peli, tästä oon tykänt, Nocaster Journeyman relic, yhden palan saarnibody, painoa karvan alle 3 kiloa:
 
https://muusikoiden.net/dyn/users/173982.jpg

Kliffa Tele, kelpais mullekin. HNGD!