Keskustelua raskaammasta musiikista ›

Mä kuuntelin levyn nyt ekan kerran läpi. Avausraita tosiaan yllättää positiivisesti, selkeästi plusmerkkistä. Mutta heti perään laitetaan levyn tylsin biisi, joka on eittämättä levyn kakkossinglenä radiohitiksi ajateltu "perustylsä, perusvarma", jonka musavideo on yhtä lattea ja harmaa kuin biisikin. Valitettavasti.
 
Kolmas raita oli se ensimmäinen sinkkulohkaisu The Moon ja se on ihan hyvää keskitasoa. Keskitempon Amo-poljentoa, niin hyvässä kuin pahassa. Peukku jää kellumaan siihen +-0 asteikolle. Levy onneksi palaa taas avausraidan laadukkaampaan biisimateriaaliin heti Windmane-raidalla. Ja A New Land sisältää mielenkiintoisia väliosuuksia sekin. Johonkin lead-kitaran ja nostatuksen jälkeiseen olisi jopa toiminut blastbeat, mutta sitä ilmeisesti Amorphis tai tuotanto ei halua käyttää. Ehkä se on liian raju rytmillinen ilmaisu ja saattaisi rikkoa b(r)ändiä tai kaavoja liikaa. Joka tapauksessa nämä kaksi raitaa selvästi peukku ylöspäin.
 
When The Gods Came tarjoilee taas sitä sataan kertaan kuultua Amorphisiä ja biisihän hautautuisi taustamusiikiksi ilman 3min kohdalla tulevaa väliosuutta ja kitarasooloa. Heti soolon jälkeen palataan kuitenkin mukamas raskaaseen keskitempopoljentoon jota on nyt kuultu mielestäni ihan riittävästi. Pakko kääntää peukku Caesarin tavoin alas.
 
Seven Roadsin intro pelottelee jo sillä, että jatkuuko tuo When the Gods Came -meininki, mutta onneksi pieni rytmillinen muutos siihen tavanomaiseen rikkoo tutuksi käynyttä kaavaa. Itämaisuutta kuten A New Landillakin. Joutsenen murahtelu on tässä jotenkin hyvin kotona. Ei levyn timanttisin raita, mutta selkeästi peukku ylöspäin.
 
War menee taas siihen huttuosastoon. Aivan liian pitkä raita pelkkää muniinpuhaltelua. Jotenkin biisin nimestä olisi voinut odottaa rankempaa kannanottoa. Nähtävästi väliosuudet ovat tässäkin biisissä parasta antia siinä missä säkeistö ja kertsi valuvat siihen kymmeniä kertoja bändin levyttäneisiin ja jo-kuultuihin. Peukku lievästi alaspäin.
 
Sitten levyn nimikkoraita Halo. Tässä kuulee ehkä eniten linkkejä siihen Holopaisen Esan Silver Lake "soolomateriaaliin". Käytännössä ihan poppia jota ryyditetään naislaululla. Biisi ei sinänsä ole huono, mutta vähän irtonainen osa albumia. Hämmentävää kun se on kuitenkin levyn nimibiisi. Tämäkin taatusti soi Radio Rockilla, koska tämähän on ihan puhdasta radiokelpoista siloiteltua populääriheviä. Todennäköisesti tästä leikataan se hempein väliosuus pois, jotta biisi saadaan puristettua alle 4min kikkareeksi. Olisipa tämä tehty oikeasti slowariksi... ilman tuota Snoopin midtempo rumpalointia. Kasarin Pekka olisi osannut soittaa tämän Elegyn tavoin romanttisesti rummuilla. Minne on slowarit kadonneet hevilevyiltä? Emmä tiedä, peukku semisti alaspäin. Olisin itse valinnut tosiaan erilaisen tuotannon tälle.
 
The Wolf on mukavan suoraviivainen ja kitarariffissä on ihan aavistus skandinaavista äärimetallia. Kertissä mennään kuitenkin rytmillisesti sieltä mistä aita on matalin. Vähän tasapaksua tuplabasaria ja Joutsenen puhtaita vokaaleja. Niistä on ns. MTV-hevi tehty. Annan silti peukun ylöspäin koska biisissä on dynamiikkaa ja ajatusta.
 
My Name Is Night päättää levyn ja olihan siellä se oikeakin slowari. En tykkää kertsistä mutta säkeistö ja kaikki muu toimii. Hyvä ja hieno tapa päättää muutoin melkon tuhti levy. Tuhti siis siksi, että se on soundillisesti aika monotoninen ja tasapaksu. Kyllä tällekin voi peukun antaa ylöspäin.
 
Bonus-raita The River Song on sekin tuttua ja turvallista Amorphisiä. Vähän tulee mieleen Joutsenen Amo-aikojen alku ja Eclipse-levy jossa yksi levyn kovimmista biiseistä "Stone Woman" oli laitettu bonusraidaksi. Ei tämä River Song levyn paras raita ole, mutta mun mielestä erinomainen ja raskas. Tässä on jotain Tales-henkistä yhdistettynä uudempaan Amoon. Siksi ehdottomasti peukkua ylöspäin tälle.
 
- - - - -
 
Keskiarvoksi levy taitaa kääntyä plussalle. Sanotaanko että 8/10. Ei lainkaan hullumpi tekele ja Joutsen tosiaan taitaa käyttää aavistuksen enemmän murinaa ja örinää. On toki puhtaitakin mutta selkeästi vahvempaa ilmaisua haettu tuolla vokaalityöskentelyllä.
 
Samoin todella upea nähdä Esan kunnostautuvan lead-kitaristina, mukana muutama todella hieno kitarasoolo. Silläkin osastolla bändi mennyt siis eteenpäin. Yeah!
 
Sanden rooli on selkeä, eli toimia introissa, väliosuuksissa ja leadeissa sahalaita ja muine toimivine kiipparisoundeineen, mutta yllättävän vähän sellaista selkeää roolia muuten biiseissä. Kaksi kitaraa dominoivat selkeästi bändin yleissoundia. Ei olisi mitenkään huono juttu käyttää sitä Hammond+säristin+Leslie yhdistelmää osana tukevoittamassa kitaratyöskentelyä. Miten olisi jos Koippis ja Esa hyödyntäisivät kahden kitaran harmonioita ja kiipparit hoitaisikin sen "rytmikitaran tontin"? En voi välttyä tätä ajatukselta joitain levyn biisejä kuunnellessa.
 
Rumputyöskentely on ihan ok. Ei mitään yllätyksellistä. Ei mitään ilotulitusta. Snoopin tuplabasarit polkee midtempossa ja fillit toistavat toinen toistaan biisistä toiseen. En tiedä onko syy tuottajassa vai soittajassa, mutta sille puolelle kaipaisi jotain pientä kehitystä. Eihän tuossa nyt mitään suoranaista vikaa ole koska homma toimii, mutta jotain sellaista pientä mikä poikkeaisi siitä, mitä on nyt saatu kuunnella Eclipseltä vuodesta 2006 lähtien.
 
Oppua mä en valitettavasti kauheasti kuullut. En tällä ekalla kerralla kiinnittänyt huomiota bassolinjoihin. En tiedä onko se hyvä vai huono asia. Kuuntelen myöhemmin levyn toistamiseen ja koitan kiinnittää siihen enemmän huomiota. Aika usein näissä hommissa basso kuitenkin toistaa unisonossa samaa mitä komppikitara. Onneksi poikkeuksiakin on, kuten vaikkapa Markus Grosskopf ja Helloween.
 
Sellasta.