Klassinen ›

Vaikka kyse onkin subjektiivisesta kokemuksesta ihmettelen miksi niin harvoin musiikista ja säveltäjistä kirjoittavat musiikkitieteilijät kirjoittavat musiikista saamistaan emotionaalisista kokemuksista muun toisarvoisen löpinän ohessa mikä rikastuttaisi ja syventäisi entisestään kerrontaa, tekisi tekstistä mielenkiintoisemman ja monikerroksisemman ja avaisi uusia ja kiehtovia näkymiä musiikkiin? On tietenkin selvä että subjektiivisten kokemusten kirjaaminen ei sovi asiapitoiseen tai tieteellisluonteiseen tekstiin mutta kirjallisen kerronnan lajeja on paljon muitakln. Tulee mieleen ensimmäinen suomalainen Mozart kirja, Vihisen Minä ja Mozart joka on kirjoitettu rock asenteella vaikka en ole sitä lukenutkaan.

Goldschmitt tosin väittää Mozartin musiikin olevan jumalallista ilmestystä joka menee sielun viimeisiin sopukoihin asti ja Hildesheimer kirjoittaa milloinkaan hellittämättömistä Mozart kokemuksista ja katharsiksesta ja myös muut häntä varhaisemmat saksalaiset musiikkitieteilijät, Alfred Einstein tai Hermann Abert jotka puhuvat Mozartin g molli kvinteton Adagion kohdalla viiltävästä kivusta ja Maestro kirjassa Vladimir Ashkenazy puhuu korkeimmanasteisista psykofyysisistä tiloista etc. mutta mielestäni suomalaisessa musiikkikirjallisuudessa omien kokemusten esille tuominen loistaa poissaolollaan joidenkin musiikista kirjoittavien kirjallisista tuotteista vaikka esim. Turtola saattaa kirjoittaa kirjassaan Rakastan Sibeliusta ja muita musiikillisia tunnustuksia kuinka lähtemättömän vaikutuksen häneen teki se kun hän ensimmäistä kertaa kuuli orkesterin soittavan Sibeliuksen Myrsky musiikkia. yleensä tunnutaan vain luonnehdittavan käsiteltävänä olevien teosten laadullisia ominaisuuksia kuten niiden mestarillisuutta tai heikkoutta ja merkityksettömyyttä ja analysoidaan tärkeimpien teosten rakenne muttei pukahdetakaan niiden syvällisestä emotionaalisesta vaikutuksesta kuulijaan kuten ei Erkki Salmenhaarakaan suomen musiikin historiaa käsittelevässä kirjasarjassaan tai Sibelius kirjassaan.

Jos säveltäjistä kirjoittaminen on vain elämänkerrallisten tosiasioiden luettelointia tai säveltäjien musiikin heikon tilan voivottelua suomalaisessa klassisen musiikin kentässä ei itse musiikista anneta lukijalle riittävän syväluotaavaa kuvaa musiikin emotionaalista syvyysperspektiiviä raottaen joka perustelisi ja oikeuttaisi säveltäjän musiikin esillepanon ja toisi ilmi sen korkeimman metafyysisen merkityksen.

Prophet: Tokihan olet nämäkin huolellisesti lukenut:
 
https://fi.wikipedia.org/wiki/Erik_Tawaststjerna#Julkaisuja
 
En ole varsinaisesti lukenut mutta selaillut vain sieltä täältä koskapa Sibeliuksen musiikki ei satu järin kiinnostamaan sinfonioidensa emotionaalisen köyhyyden ja tematiikan triviaalisuuden vuoksi. Mutta olen lukenut myös mm. Sulho Rannan kirjoittaman Sävelten mestareita ja 1933 luvulla painetun lyhyen musiikinhistorian, Orkesterimusiikkioppaan, Maasalon kirjoittaman suuri sinfoniamusiikki kirjan, pienimuotoiset Mozart, Bach ja Beethoven biografiat, Alfred Einsteinin Schubert biografian, Lionel Salterin Suuria säveltäjiä, Tammen musiikkitietosanakirjan, Eduard Möriken Mozartin matka Pragiin novellin, Tuomi Elmgren Heinosen kirjoittaman Toivo Kuulan biografian ja Aarre merikanto biografian sekä Mätämunan muistelmat osittain etc etc.

Erään nimeltä mainitsemattoman klassisen musiikin asiantuntijaksi tituleeratun kirjoittajan ohuessa Mozart kirjassa esiintyy minun mielestäni joitakin käsittämättömän outoja väitteitä, joista eräänä käsittämättömimpänä lienee se, että Mozartin ns. Postitorviserenadi, Gran partita ja tuolta ajalta peräisin oleva divertimento ovat kirjoittajan mielestä muka "puhtaasti viihteellisiä sävellyksiä", jollei kyseinen sanamuoto mene käännösvirheen piikkiin, tai ole ymmärrettävissä aikakauden taustaa ja teosten alkuperäistä tarkoitusta vasten.
 
Sillä kullakin näistä teoksista on pienemmät taikka suuremmat taiteelliset ansionsa ja jopa tuon vaikuttavan muunnelmaosan sisältävän, mutta kieltämättä osin vasemman käden rutiinilla sävelletyn divertimenton rondoa eräässä toisessa Mozart kirjassa luonnehditaan sanomalla, että rondo osan aiheiden alkuperäisyys kohottavat teoksen kauas divertimento-tyylin yläpuolelle.
 
Myöhemmin kirjan orkesterimusiikki kohdassa tuo viihteellinen sana esiintyy tosin sitaateissa kirjoittajan käsitellessä serenadi ja divertimento tyyppisiä teoksia.
 
Postitorviserenadi on hyvin kaunopuheinen ja laajan tunneasteikon omaava teos. Gran partitassa Mozart erään toisen kirjoittajan mukaan yhdistää majesteetillisen ja juhlavan raskaan puhallinmusiikin kaikkein hellimpään divertimentomusiikkiin.
 
Esim. Tammen musiikkitietosanakirjan Mozart artikkelissa todetaan, että serenadi Gran partita on kamarimusiikillisesti huipputasoinen teos. Ei siis mitään silkkaa aikansa viihdemusiikkia.
 
Tarkkaan ottaen kyseiset teokset eivät edes kuulu samaan sävellysajankohtaan, vaan postitorviserenadi ja divertimento ovat syntyneet jopa huomattavasti aikaisemmin kuin Gran partita, mutta jostain syystä kirjoittaja on niputtanut ne yhteen.
 
Mutta kirjoittaja sentään pitää divertimenton ensimmäistä menuettia eräänä Mozartin kaikkein suosituimpana teoksena.
 
Lisäksi joitakin kyseiseltä ja viimeiseltä Salzburgin kaudelta peräisin olevia ja jo melko kypsiä sinfonioita kirjoittaja kutsuu "Mozartin sinfonioina keskinkertaisiksi" teoksiksi, mikä kuulostaa käsittämättömältä väitteeltä, jos sitä vaikka vertaa musiikkitieteilijöiden kyseisistä teoksista tekemiin arvioihin, jotka ovat poikkeuksetta myönteisiä ja jopa ylistäviä.
 
Kai Maasalo mm. kutsuu Mozartin 33. sinfonian avausosaa "kirkkaaksi mestariteokseksi" ja hidasta osaa "runolliseksi helmeksi". Maasalon mukaan "Loistavassa" ja "bakkantissa" finaalin pääteemassa on yhtymäkohtia Beethovenin 8. sinfonian finaaliin.
 
Lisäksi kirjoittaja väittää, että mitään Mozartin viulukonserttoa ei pidetä yhtä "tärkeinä" kuin säveltäjän pianokonserttoja, mikä ei tarkkaan ottaen pidä lainkaan paikkaansa, jos ajattelee esim. Mozartin Salzburgissa säveltämiä galantteja pianokonserttoja, kuten tuota kreivitär Lützowille sävellettyä melko pinnallista Lützow konserttoa, joka ei kohoa merkitykseltään Mozartin kypsimpien viulukonserttojen tasolle, vaikka on syntynyt näitä myöhemmin.
 
Kirjassa on myös suoranaisia asiavirheitä. Kirjassa mm. väitetään, että Idomeneo ja Titus ovat "ainoat" Mozartin säveltämät opera seriat, vaikka Mozart sävelsi nuoruudessaan lukuisia serioita ja joista Mithridatea kirjoittaja kutsuu sentään merkkiteokseksi.
 
Myös väite, ettei Mozartin anti kirkkomusiikille ole yhtä merkittävä kuin Joseph Haydnin on varsin tulkinnan varainen ellei suorastaan perätön, sillä papa ei saavuttanut tuotannossaan milloinkaan Mozartin musiikille ominaista emotionaalista syvyyttä, vaikka hänen kypsimmät sinfoniset messunsa merkittäviä lajityyppinsä edustajia ovatkin, joista mainittakoon Nelson ja Patarumpu messu.
 
Kirjoittaja väittää myös, ettei Mozart säveltänyt yhtään sellokonserttoa, mutta tosiasiassa on olemassa välillisiä viitteitä siitä, että sellainen on ollut olemassa, mutta se on kadonnut, kuten lukuisat fagottikonsertot ja trumpettikonserttokin. On mahdollista, että Mozart sävelsi viisi fagottikonserttoa, joista vain yksi on säilynyt.
 
Kirjassa esiintyy myös erikoinen sanamuoto, joka saattaa olla myös käännöskukkanen, ja sen mukaan Mozart kirjoitti muka uudelleen 20 vuotiaana säveltämänsä F duuri kaksoiskonserttonsa Es duurissa ja omisti sen muka Josepha Auernhammerille, vaikka tuo ensin mainittu konsertto on sävelletty kreivitär Lodronille ja tämän tyttärille alun perin kolmoiskonsertoksi ja Es duui konsertto on sävelletty Mozartille itselleen ja sisarelleen Nannerlille ja kyseessä on täysin eri teos.
 
Mielestäni kyseisen Mozart kirjan ilmiselviin heikkouksiin ja puutteisiin kuuluu myös mm. se, että ennen Mozartin Pariisin matkaa sävelletyistä kirkkomusiikkiteoksista ei ole kirjassa minkäänlaista mainintaa, vaikka eräät Mozartin merkittävimmistä kirkkomusiikkiteoksista, kuten mm. aikanaan hyvin suosituksi tullut viimeinen Sakramentti litania, tietyt messut sekä jälkimmäinen Loretan litania, jotka sisältyvät tuohon luomiskauteen, on jätetty vailla mainintaa ja mm. musiikillisesti sitä heikompaa sielunmessua käsitellään laajemmassa analyysissä, mikä seikan voi tietysti ymmärtää sen osakseen saaman suuren suosion takia.
 
Vaikka kirjassa aivan oikein todetaan, etteivät Mozartin huilukonsertot kuulu säveltäjänsä merkittävimpiin saavutuksiin tämän omassa konserttotuotannossa, kirjoittaja väittää niiden olevan silti merkittävimpiä milloinkaan sävellettyjä kyseistä lajityyppiä edustavia teoksia.
 
Kirjaan sisältyy lisäksi täysin käsittämätön väite, jonka mukaan Mozartin ns. Serenata notturna, eräät divertimentot ja ns. Haffner serenadi ovat säveltäjänsä tämän kauden tärkeimmät "uskonnolliset teokset".

Eihän kyseisessä väitteessä ole mitään mieltä ja herää epäilys, että kyseessä on joko kirjoittajan täydellinen nukahdus, painovirhepaholainen tai käännöskukkanen. Uskon, että kirjoittaja on ilmeisesti tarkoittanut maallisia teoksia, mutta suomentaja on käsittänyt secular sanan väärin.
 
Hildesheimerin mukaan meistä vaikuttaa Mozartin kirkkomusiikkiteoksia kuunnellessamme usein siltä kuin hän ei olisi oikein lämmennyt asialle, lukuun ottamatta joitakin sanallisia käänteitä, jotka ovat saattaneet koskettaa hänen sieluaan ohi liturgisen elementin, sikäli kun uskontunnustuksen luovaa ilmaisua voi nimittää asiaksi. Joskus sen sijaan tuntuu kuin teksti olisi innoittanut häntä mitä suurimmassa määrin. Jokaisella on tällaisesta elämyksestä omat todisteensa. Hildesheimerin mielestä henkeäsalpaavia jaksoja ovat c molli messun Qui tolliksen polyfoniakudoksen modulaatio g mollista Es duuriin tai sielunmessun Rex Tremendae osan hiljainen "Salva me" jakso. Hildesheimer sanoo ottavansa itselleen ammattikuntaan kuulumattomana oikeuden joutua kauniiden kohtien valtaan.
 
Itse en allekirjoita täysin Hildesheimerin väitteitä, vaan katson, että Mozart innoittui tästä uskontunnustuksen ilmaisusta siinä määrin, että kykeni Colloredon kirkkomusiikille asettamista rajoituksistakin huolimatta luomaan ajattomia mestariteoksia Salzburgissa myös kirkkomusiikin alalla,
 
Joskus nuorena luulin joitakin Mozartin messuja huomattavasti heikommiksi ja surkeammiksi teoksiksi kuin ne ehkä ovatkaan ja joidenkin niistä tehtyjen surkeimpien ja parhaimpien levytysten välillä on suorastaan huima ero ja silloin aikanaan kun sitten tutustuin niistä tehtyihin laadukkaampiin ja jopa loistokkaisiin levytyksiin, opin jopa pitämään joistakin niistä, jotka eivät alun perin kuulostaneet hääppöisiltäkään teoksilta, vaan varsin surkeilta ja rutiininomaisilta tekeleiltä.
 
Onkin sitten aivan eri juttu onko niissä emotionaalista sisältöä, sillä sen luotaaminen ei ole aivan yksinkertainen juttu. Pitäisi tietenkin puhua Mozart kokemuksesta, sillä niinhän Hildesheimerkin puhuu. Mutta mm. Spaur messu on hieno teos myös Alfred Einsteinin mielestä.
 
Sanottakoon, että eräistä messuista LP:lle tehtyjä kaikkein huonoimpia levytyksiä ei voi musiikkipalvelimilta edes kuunnellakaan, joita äiti toi joskus wienistä, kun olin nuori. Taidemusiikin herkkää luonnetta kuvaa erinomaisesti se, että tulkintojen taso ratkaisee hyvin paljon äänitteen mahdollisen laadukkuuden ja sen millaisen kuvan se teoksesta antaa.