Keskustelua raskaammasta musiikista ›

Virtual levy munst ihan kuunneltava lukuun ottamatta sinkkua Angels... Mutta futureal on melkeen paras maiden aloitusbiisi be quickin lisäks. Mielestäni vähän samaa siinä haettu.

Nyt viitisen kertaa kuunnellut tämän uuden. Kyllä tämä esim. The Number Of The Beast -levyn pieksee helposti. Fear Of The Darkin jälkeisistä paras tekele. Ainakin kaksi kovaa biisiä. TNOTB:illä on kolme kovaa biisiä, mutta niiden yhteiskesto on vähemmän kuin tämän uuden levyn kahden kovan biisin. En kuitenkaan usko tätä uutta kuuntelevani enää. TNOTB on yksi Maidenin heikoimmista levyistä. Joka on outoa, koska sitä edelsi kaksi niin rautaista tekelettä. Olisiko ollut jotain miehistön vaihtumiseen ja myös tyylin vaihtumiseen liittyvää tuskailua.

Tämä uusin on kyllä erinomainen unilääke. Ankiaa läpsyttelyä, alkuinnostus lässähti muutaman kuuntelun jälkeen. Oikeastaan vaan sinkkubiisit ja Hell on earthin jaksaa kuunnella. Ja nekin on sellaisia että ei ole mitään, mitä ei olisi aiemmin kuultu. 5/10.

Tympee Huttunen: En ymmärrä, miten biisijärjestystä voisi noiden suhteen muuttaa.
 
Jep, sanoituksia kun katsoo niin järjestyksen täytyy olla se mikä se on. Harmi, että Senjutsu on niin paska biisi, levyn huonoin.

Henri Henri Olavi:TNOTB on yksi Maidenin heikoimmista levyistä. Joka on outoa, koska sitä edelsi kaksi niin rautaista tekelettä. Olisiko ollut jotain miehistön vaihtumiseen ja myös tyylin vaihtumiseen liittyvää tuskailua.
 
Musadiggailussa ihan parasta on myös minun mielestäni olla oman elämänsä individualisti ja eri mieltä miljoonien kanssa -tajuta asioita mitä tyhmemmät ei ymmärrä.

volvo240: Musadiggailussa ihan parasta on myös minun mielestäni olla oman elämänsä individualisti ja eri mieltä miljoonien kanssa -tajuta asioita mitä tyhmemmät ei ymmärrä.
 
Niin on, mutta miksi kukaan olisi toista tyhmempi vain siksi että diggaa eri levyistä tai musiikista? Mielestäni hyvin typerä näkemys. Jos musiikki on tosi hitsattu identiteettikysymys, niin tällaisia näkemyksiä voi varmaa ilmetä. Outoa silti.

Flash: Jep, sanoituksia kun katsoo niin järjestyksen täytyy olla se mikä se on. Harmi, että Senjutsu on niin paska biisi, levyn huonoin.
 
Kyllähän Senjutsu nyt Strategon voittaa heittämällä.

Avauduin levystä Imperiumin Messulaudalla. Runtataan vielä tännekin, että truufanit voivat vetää lättyyn.
 
Pidettiin kaverin kanssa mökkeillessä oikein viimeisen päälle loistava kuuntelusessio, jossa ihan ajatuksen kanssa ruodittiin uuden levyn biisit läpi. Homma tosin piti jakaa kahdelle päivälle, kun alkoi puolessa välissä vähän liian raskas kokonaisuus paljastua. Kuunneltiin aina biisi kerrallaan läpi ilman välikommentteja ja kirjailtiin plussat ja miinukset biiseistä ja sitten purettiin kommentit auki. Kumpikaan ei ollut levyn arvioita lukenut ja ainoastaan minä olin Writing on the Wallin videon nähnyt (ihan cooli video, ihan OK biisi).
 
*****
DISCLAIMER:
- Kuuntelin levyn vielä toistamiseen kokonaisuudessaan ajatuksella, joten yhden kuuntelun varassa ei olla.
- 2000-luvun Maiden ei ole kolissut (yrityksistä huolimatta) ja voin laskea yhden käden sormilla itseä miellyttävät biisit, mutta SILTI jokaisen Maiden-levyn julkaisu on iso juttu ja fanipoikamaisesti odottaa, että josko nyt tulisi täysosuma...
****
 
Random-pohdintoja:
+ Levyltä löytyy pari ihan OK biisiä, jotka vielä joskus otan uudelleen kuunteluun. Kun levyn kuuntelun jälkeen aloimme katsoa biisilistausta tekijänimineen, niin (vähemmän yllättävästi) ko. biisit eivät ole Harrisin kynäilemiä tai kestoltaan yli kymmenminuuttisia. Smith/Dickinson-rallit tuntuvat olevan levyn parasta antia ja niissä Dickinsonkin tuntuu antavan lähemmäs 100%-suoritusta ja Smith pyöräyttelee levyn parhaita soolojaan.
+ Janick lienee vastuussa levyn ainoasta tarttuvasta hittihevikertsistä ja introriffistä Strategon tapauksessa. Biisi on silti varsin keskinkertainen ja siinä on surkeiten taimissa olevaa rummutusta, jota olen hetkeen "oikealla" levyllä kuullut (kaveri oli omissa kommenteissaan pannut täsmälleen saman merkille).
+ Levyllä on useita tosi tunnelmallisia introja (ja outroja), jotka ovat lähes epämaidenmäisiä ja soundaavat hyvälle. Parissa tapauksessa fiilis ottaa takapakkia, kun lähes puskista alkaa särökitaraosuus ja fiilistely loppuu kuin seinään.
+ Adrianilta irtoaa edelleen ihan mehukkaita sooloja ja hän tuntuu olevan kitaristeista ainoa, jolla on vielä jotain ammattiylpeyttä. Hänen sooloista paistaa, että niitä on ainakin useimmissa tapauksessa edes vähän sävelletty etukäteen ja kaikesta saa selvää. Dave ja Janick eivät tunnu enää edes yrittävän, vaikkeivat mitään ihan pohjanoteerauksia heitäkään.
+ Nicko soittaa monipuolisemmin kuin pariin vuosikymmeneen ja levyllä on useita hyviä rumpukomppiratkaisuja. Nickon vakio ridekellorumpubiitti loistaa poissaolollaan (vai kerrankohan jossain bongasin).
 
- Levyn syntikkasoundit ovat aivan karmeaa paskaa ja syntikoita on biiseissä ja kohdissa, jossa niitä ei tarvita! Syntikkasoundeja tuntuu olevat about kolme erilaista (tai yksi, jota on hieman modailtu): Markan jouset, Kahden markan joulusyntikka ja Dingon Autiotalo-syntikka (kirpputoriversio). Ne myös puskevat ärsyttävän pintaan ja ihmetyttää, että eikö kolmella kitaralla ja bassolla saada tarpeeksi luotua äänimattoa.
- INHOAN Maidenin nykyistä tapaa soittaa säkeistön laulun alla "apumelodiaa", joka mukailee laulua. Ratkaisuna tämä on aivan käsittämätön. Joko biiseihin on jätetty jonkinsortin apuraita, että Bruce muistaa mitä 10 minuutin eeposta hän on laulamassa tällä kertaa tai kitaristeille pitää keksiä tekemistä, ettei kolme kitaraa soittamassa samaa vitossointua käy liian tylsäksi. Samat pierumelodiat vaivaavat myös monen biisin introa ja ovat luokaa "my first guitar riff"-osastoa.
- Levyä vaivaa edelleen sama mammuttitauti kuin muita 2000-luvun edeltäjiään. Tällä kertaa ehkä vieläkin pahempana. Biiseissä on aivan liikaa kestoa sisältöön nähden. Minulla ei ole mitään ongelmaa kuunnella 20 minuutin proge-eeposta, jos siinä on jotain asiaa, mutta Maidenin tapauksessa sitä vain ei ole. Erityisesti levyn päättävä biisikolmikko on aivan järkyttävää tuubaa ja sama kaavaa toistuu kaikissa. Jokaisen em. biiseistä voisi tiivistää viiteen minuuttiin ilman, että mitään menetettäisiin sisällöllisesti.
 
Iron Maiden eepos perusrakenne:
Basso/akustinen intro yleensä höystettynä tosi käppäisellä neljän sävelen melodialla pierusoundeilla (2,5 min) -> Biisi räjähtää käyntiin särökitaralla, joka on kuin täysin eri biisistä revitty (30 s) -> Säkeistö, jossa Bruce vetää rekisterinsä äärilaidassa ähkien kuin pappa-Simpson. Säkeistöjen kesto on yleensä myös tuplasti sen, mitä niiden olettaisi/toivoisi olevan. (2 min) -> Hoetaan kertosäettä (1 min) -> Välimelodia, joka on väännös intromelodiasta, mahdollisesti vielä toinen variaatio perään mahdollisesti kiihdytettnä versiona (1.5 min), 2-4 sooloa, joissa ei ole mitään punaista lankaa (1.5 min) -> Hoetaan kertosäettä (1 minuutti) -> Intro/Outro fade outilla (2 min) = 10 minuuttia ja risat = TYLSÄÄ!
 
- Bruce ei ole oikein vedossa. Laulamisen riemu välittyy lähinnä alkuintroissa tai kohdissa, jossa hän saa laulaa matalammalta ja fiilistellä tarinankertojan roolissa. Yleisesti laulu tuntuu kuin olevan "pakotettu" Brucen äänialan rajattuun osaan, jolloin hän joutuu kähisemään vaivalloisesti. Kaikki omat sankarit vanhenevat, mutta tätä on jo lähes surullista kuunnella.
 
Lopputulema:
* En saanut levystä oikein mitään irti kummallakaan kuuntelulla, eikä sen kummemmin kaverikaan, joka ei ole Maideniä kuunnellut sitten Fear of the Darkin.
* En muista kahden kuuntelun jälkeen kuin Writing on the Wallin ja Strategon kertsit (jotakuinkin...).
* Soundit ovat ihan OK (biisit ne lopulta 95% ratkaisevat), rummut kuulostivat vähän "muovisilta" parissa biisissä, mutta eivät häirinneet.
* Muutama keskinkertainen biisi ei levyä pelasta, kun levyn toinen puolisko on täysin kuuntelukelvotonta "improvisoidaan treeniksellä ensiyrityksellä Maiden-biisi purkkiin ja venytetään biisin 10 minuuttiin"-soopaa. Kamalinta on se, että Maiden käytännössä parodioi itseään. En osaa päättää, onko Death of the Celts vai The Parchment tylsin biisi, jonka olen kuullut vuosiin. Hell on Earthissä oli sentään vähän jotain yritystä melodiapuolella laulussa.
* Levyllä on muutamia kivoja soundeja, Brucen tulkintaa paikoittain, Adrianin sooloja ja Nickokin tuntuu heränneen koomastaan. Steve on lopullisesti uponnut suohon.
* Päästyäni tähän vaiheeseen kirjoitelmaa, kävin katsomassa arvioita levystä: 9/10 Metal Hammer, 4/5 Kerrang, 98% Spotify listeners recommend... Joko olen kuunnellut täysin eri levyä kuin muut, tai Iron Maiden on saavuttanut tason, jossa se on arvioinnin yläpuolella.
* Oma arvio 2/10 yleisesti, Maiden levynä 3/10.
 
Jos joku voi argumentoida jonkun tämän levyn biisin puolesta ja kertoa, miksi se koskettaa sielua, niin lupaan vielä antaa sille erityismahdollisuuden!
 
P.S. Huomasin levystä keskustellessa kaverin kanssa käyttäväni X-Factoria ja Virtual XI:tä usein vertailukohtana, jossa asioita on tehty paremmin kuin Senjutsulla. Enpä olisi uskonut...

Lovefactory:
+ Levyltä löytyy pari ihan OK biisiä, jotka vielä joskus otan uudelleen kuunteluun. Kun levyn kuuntelun jälkeen aloimme katsoa biisilistausta tekijänimineen, niin (vähemmän yllättävästi) ko. biisit eivät ole Harrisin kynäilemiä tai kestoltaan yli kymmenminuuttisia. Smith/Dickinson-rallit tuntuvat olevan levyn parasta antia ja niissä Dickinsonkin tuntuu antavan lähemmäs 100%-suoritusta ja Smith pyöräyttelee levyn parhaita soolojaan.
 
Miten voit jättää Harrisin Hell on Earthin huomioimatta? Kiistatta levyn parhaimpia biisejä ja ylipäätään bändin parhaita ties kuinka pitkään aikaan. Tuossa Harris onnistuu tekemään iskevän biisin, missä on se trademark-intro, hiljaiset väliosat jne. Tunnelma säilyy koko ajan ja biisi toimii eikä sen mittaa edes huomaa. Bruce vetää myös helvetin hyvin ja tunteella ne loppupuolen Lost in Anger-kohdat.

Lovefactory:
 
- Bruce ei ole oikein vedossa. Laulamisen riemu välittyy lähinnä alkuintroissa tai kohdissa, jossa hän saa laulaa matalammalta ja fiilistellä tarinankertojan roolissa. Yleisesti laulu tuntuu kuin olevan "pakotettu" Brucen äänialan rajattuun osaan, jolloin hän joutuu kähisemään vaivalloisesti. Kaikki omat sankarit vanhenevat, mutta tätä on jo lähes surullista kuunnella.
 
No ei se koskaan oikeastaan ole ollut. Ainahan se roikkuu nuotissa silleen vähän ärsyttävästi. Pitäisi miehen vetää paljon matalammalta.

Hell On Earth voisi olla jopa pidempi vs. levyn muut biisit. Ts. sen kohdalla pituutta ei tosiaan niin noteeraa, mikä on hyvän biisin merkki. Minullakin meni tosin kolme tai neljä kuuntelua ennen kuin sekään kappale upposi.

Flash: Hell On Earth voisi olla jopa pidempi vs. levyn muut biisit. Ts. sen kohdalla pituutta ei tosiaan niin noteeraa, mikä on hyvän biisin merkki. Minullakin meni tosin kolme tai neljä kuuntelua ennen kuin sekään kappale upposi.
 
Mulla se oli ainoa, joka toimi hieman heti. Itsekään en usko, että mikään levyn biisi kantaa ja se viisi kertaa jonka olen levyä kuunnellut jää varmaan siihen.

Vähän noissa Harriin eepoksissa nyppii se ettei ne osaa yllättää enää mitenkään. Ei siis välttämättä mitenkään kehnoa tekemistä sinänsä, mutta näistä puuttuu se penkin reunalle työntävä mitäs-nyt-tapahtuu -elementti jota löytyy noilta vanhoilta levyiltä huomattavasti enempi.

Oan: Vähän noissa Harriin eepoksissa nyppii se ettei ne osaa yllättää enää mitenkään. Ei siis välttämättä mitenkään kehnoa tekemistä sinänsä, mutta näistä puuttuu se penkin reunalle työntävä mitäs-nyt-tapahtuu -elementti jota löytyy noilta vanhoilta levyiltä huomattavasti enempi.
 
Nykyisistä huomaa, ettei niissä enää pelata yllättävillä tempovaihdoksilla ja riffeillä, eli ei ole ns. muusikon biisejä enää, joista haluaisi kaikki osat ja vaihdokset opetella hullulla raivolla. Ennemmin korvien läpi soljuvaa tunnelmointia ja isommalla siveltimellä maalaamista.
 
Kitarasoolot muuten myös tekee paljon, vaikka uusi levy aukesikin ja jäi mulle reilusti plussan puolelle, ne taitavat jäädä nykyisellään biisien heikoimmiksi lenkeiksi. Ennen kun saattoi laskea sen varaan, että nekin oli menossa jonnekin ja yllättivät.

Henri Henri Olavi: Nyt viitisen kertaa kuunnellut tämän uuden. Kyllä tämä esim. The Number Of The Beast -levyn pieksee helposti.
 
Vahvasti olen eri mieltä tästä. Invaders ja Gangland loistaisivat Senjutsulla kärkiraitoina. Pitkään en osannut arvostaa noita, mutta aika ja uuden hyvän kuunneltavan puute on opettanut nauttimaan myös 7 tai 8/10 biiseistä. Hallowed + 666 + RTH + muut puoliklassikot ovat sitten jo kotoisin toisesta universumista. Toki en näitä hittejä enää vuosikymmenten jälkeen kovin usein jaksa levyltä kuunnella. Silti huomaan hyvinkin useasti soittelevani esim. Murrayn osuuksia kyseisistä biiseistä. En usko koskaan kokevani tarvetta opetella ainuttakaan Daven sooloa tai riffiä Senjutsulta. Ehkä Jujutsua vielä joskus voi opetella irvistelemättä kuuntelemaan, mutta The Number Of The Beastin tapaista klassikoa tämä ei ole nähnytkään. Tällä levyllä ei asu yksikään ikimuistoinen kitarariffi, kännykän soittoääni tai biisi mitä muistellaan vuosikymmenten päästä. Kuitenkin kunnioitan bändiä siitä että tekivät uuden levyn. Albumimyynneistä ei enää pahemmin isotkaan nimet tienaa, ja sen takia monet eivät niitä enää edes tee. IM myisi pitkän tauon jälkeen seuraavan kiertueensa loppuun ilman uutta levyäkin.

Welho-77: Total eclipse ei ole tuon levyn biisi vaan sinkun b-puoli.
Piece of mind on omasta mielestä yks parhaita. Mutta hassusti koko B-puoli ihan turha :D okei on siellä trooper. Mutta sitäkään ei nykypäivänä kauheesti itsenäisesti kuuntele.
 
Mun versiossa se on ihan albumiraita. Lienee originaalissa aikoinaan julkaistussa ei. Jotain välppäystä noissa on ollu. On siinä se Ganglandikin vielä. Muuten kyllä kova levy. Invadersin kertsin suhteen oli joskus jotain allergiaa kun pääriffi/säkeistö oli niin kulkeva. Jotenkin sitten sai vuosien varrella adaptoiduttua kertsiinkin.
 
Sama kyllä tosta POM:sta. Trooperia on kuultu ns. tarpeeksi että jos Maidenin tuotantoa tulee kuunneltua alusta loppuun sopivasti skippaillen, niin saattaa just ennen Trooperia pompsahtaa seuraavaan levyyn.

Shredator: Mikäs vika Como Estaisissa? Sehän on sen levyn paras biisi ja soolo-osio uljainta Maidenia aikoihin.
 
No joo, ois tuolta voinu nimetä jotain muitakin. Osassa muuten omaan korvaan kehnoissa biiseissä voi nimenomaan olla joku bridge tai "c-osa" olla yllättävän hyvä - tai sitten soolot. Ei tee biisistä hyvää. Tais X:lläkin olla joku ei-kulkeva biisi jossa sitten lopussa tykitellään sooloja. Menee taustamusana ja hetkellisesti innostuu sitten minuutiksi. XI:llä sama homma, mutta osa biiseistä on niin karua ettei pääse välttämättä soitto sinne sooloihin asti.
 
Pointti nyt siinä että omaan makuun kuraisimpia biisejä jos vähän kuuntelee, niin saa vähän skaalattua. Toki toiseen suuntaan taas ne korvakarkkibiisit. Maidenilla matskua on niin paljon että käy työstä.
 
Ja toki eri ihmisillä on omat mieltymykset. Toisen scheisse on toisen timantti. Ja päinvastoin. Ehkä jotku Aces High, Powerslave, Children Of The Damned, 2 Minutes To Midnight, Hallowed Be Thy Name jne. on semmoisia mitä harva pitää roskana mutta monet rakastaa. Mutta semmosia jotka diggaa vaikka sitä The Angel And The Gambleria ei tuu monesti vastaan. Tainnu bändi itsekin tosta kommentoida vähemmän mairittelevasti.

kupteri: Mun versiossa se on ihan albumiraita.
 
Häh? Niinhän se onkin. B-puolen eka biisi. Onko sulla joku uusintapainos, joka on julkaistu CD:nä?
 
E: Tsekkasin. Tosiaan vasta 1986 on tullut tästä uusintapainos CD:nä.

kupteri: Mun versiossa se on ihan albumiraita. Lienee originaalissa aikoinaan julkaistussa ei.
 
Se tuli sinne jossakin vaiheessa, alkuperin se oli sinkun B-puoli ja ekassa CD-painoksessakaan sitä ei ole. Muistaakseni se tuli niissä 2000-luvun alun remastereissa missä Number of the Beastille on tehty uusi kansitaidekin. Myös No Prayer for the Dying oli siinä remasterissa saanut uuden kannen.
 
EDIT: näköjään oli 1998 tullut ja samassa rytäkässä on uusittu myös pari muutakin albumin kantta.