Keskustelua raskaammasta musiikista ›

Avauduin levystä Imperiumin Messulaudalla. Runtataan vielä tännekin, että truufanit voivat vetää lättyyn.
 
Pidettiin kaverin kanssa mökkeillessä oikein viimeisen päälle loistava kuuntelusessio, jossa ihan ajatuksen kanssa ruodittiin uuden levyn biisit läpi. Homma tosin piti jakaa kahdelle päivälle, kun alkoi puolessa välissä vähän liian raskas kokonaisuus paljastua. Kuunneltiin aina biisi kerrallaan läpi ilman välikommentteja ja kirjailtiin plussat ja miinukset biiseistä ja sitten purettiin kommentit auki. Kumpikaan ei ollut levyn arvioita lukenut ja ainoastaan minä olin Writing on the Wallin videon nähnyt (ihan cooli video, ihan OK biisi).
 
*****
DISCLAIMER:
- Kuuntelin levyn vielä toistamiseen kokonaisuudessaan ajatuksella, joten yhden kuuntelun varassa ei olla.
- 2000-luvun Maiden ei ole kolissut (yrityksistä huolimatta) ja voin laskea yhden käden sormilla itseä miellyttävät biisit, mutta SILTI jokaisen Maiden-levyn julkaisu on iso juttu ja fanipoikamaisesti odottaa, että josko nyt tulisi täysosuma...
****
 
Random-pohdintoja:
+ Levyltä löytyy pari ihan OK biisiä, jotka vielä joskus otan uudelleen kuunteluun. Kun levyn kuuntelun jälkeen aloimme katsoa biisilistausta tekijänimineen, niin (vähemmän yllättävästi) ko. biisit eivät ole Harrisin kynäilemiä tai kestoltaan yli kymmenminuuttisia. Smith/Dickinson-rallit tuntuvat olevan levyn parasta antia ja niissä Dickinsonkin tuntuu antavan lähemmäs 100%-suoritusta ja Smith pyöräyttelee levyn parhaita soolojaan.
+ Janick lienee vastuussa levyn ainoasta tarttuvasta hittihevikertsistä ja introriffistä Strategon tapauksessa. Biisi on silti varsin keskinkertainen ja siinä on surkeiten taimissa olevaa rummutusta, jota olen hetkeen "oikealla" levyllä kuullut (kaveri oli omissa kommenteissaan pannut täsmälleen saman merkille).
+ Levyllä on useita tosi tunnelmallisia introja (ja outroja), jotka ovat lähes epämaidenmäisiä ja soundaavat hyvälle. Parissa tapauksessa fiilis ottaa takapakkia, kun lähes puskista alkaa särökitaraosuus ja fiilistely loppuu kuin seinään.
+ Adrianilta irtoaa edelleen ihan mehukkaita sooloja ja hän tuntuu olevan kitaristeista ainoa, jolla on vielä jotain ammattiylpeyttä. Hänen sooloista paistaa, että niitä on ainakin useimmissa tapauksessa edes vähän sävelletty etukäteen ja kaikesta saa selvää. Dave ja Janick eivät tunnu enää edes yrittävän, vaikkeivat mitään ihan pohjanoteerauksia heitäkään.
+ Nicko soittaa monipuolisemmin kuin pariin vuosikymmeneen ja levyllä on useita hyviä rumpukomppiratkaisuja. Nickon vakio ridekellorumpubiitti loistaa poissaolollaan (vai kerrankohan jossain bongasin).
 
- Levyn syntikkasoundit ovat aivan karmeaa paskaa ja syntikoita on biiseissä ja kohdissa, jossa niitä ei tarvita! Syntikkasoundeja tuntuu olevat about kolme erilaista (tai yksi, jota on hieman modailtu): Markan jouset, Kahden markan joulusyntikka ja Dingon Autiotalo-syntikka (kirpputoriversio). Ne myös puskevat ärsyttävän pintaan ja ihmetyttää, että eikö kolmella kitaralla ja bassolla saada tarpeeksi luotua äänimattoa.
- INHOAN Maidenin nykyistä tapaa soittaa säkeistön laulun alla "apumelodiaa", joka mukailee laulua. Ratkaisuna tämä on aivan käsittämätön. Joko biiseihin on jätetty jonkinsortin apuraita, että Bruce muistaa mitä 10 minuutin eeposta hän on laulamassa tällä kertaa tai kitaristeille pitää keksiä tekemistä, ettei kolme kitaraa soittamassa samaa vitossointua käy liian tylsäksi. Samat pierumelodiat vaivaavat myös monen biisin introa ja ovat luokaa "my first guitar riff"-osastoa.
- Levyä vaivaa edelleen sama mammuttitauti kuin muita 2000-luvun edeltäjiään. Tällä kertaa ehkä vieläkin pahempana. Biiseissä on aivan liikaa kestoa sisältöön nähden. Minulla ei ole mitään ongelmaa kuunnella 20 minuutin proge-eeposta, jos siinä on jotain asiaa, mutta Maidenin tapauksessa sitä vain ei ole. Erityisesti levyn päättävä biisikolmikko on aivan järkyttävää tuubaa ja sama kaavaa toistuu kaikissa. Jokaisen em. biiseistä voisi tiivistää viiteen minuuttiin ilman, että mitään menetettäisiin sisällöllisesti.
 
Iron Maiden eepos perusrakenne:
Basso/akustinen intro yleensä höystettynä tosi käppäisellä neljän sävelen melodialla pierusoundeilla (2,5 min) -> Biisi räjähtää käyntiin särökitaralla, joka on kuin täysin eri biisistä revitty (30 s) -> Säkeistö, jossa Bruce vetää rekisterinsä äärilaidassa ähkien kuin pappa-Simpson. Säkeistöjen kesto on yleensä myös tuplasti sen, mitä niiden olettaisi/toivoisi olevan. (2 min) -> Hoetaan kertosäettä (1 min) -> Välimelodia, joka on väännös intromelodiasta, mahdollisesti vielä toinen variaatio perään mahdollisesti kiihdytettnä versiona (1.5 min), 2-4 sooloa, joissa ei ole mitään punaista lankaa (1.5 min) -> Hoetaan kertosäettä (1 minuutti) -> Intro/Outro fade outilla (2 min) = 10 minuuttia ja risat = TYLSÄÄ!
 
- Bruce ei ole oikein vedossa. Laulamisen riemu välittyy lähinnä alkuintroissa tai kohdissa, jossa hän saa laulaa matalammalta ja fiilistellä tarinankertojan roolissa. Yleisesti laulu tuntuu kuin olevan "pakotettu" Brucen äänialan rajattuun osaan, jolloin hän joutuu kähisemään vaivalloisesti. Kaikki omat sankarit vanhenevat, mutta tätä on jo lähes surullista kuunnella.
 
Lopputulema:
* En saanut levystä oikein mitään irti kummallakaan kuuntelulla, eikä sen kummemmin kaverikaan, joka ei ole Maideniä kuunnellut sitten Fear of the Darkin.
* En muista kahden kuuntelun jälkeen kuin Writing on the Wallin ja Strategon kertsit (jotakuinkin...).
* Soundit ovat ihan OK (biisit ne lopulta 95% ratkaisevat), rummut kuulostivat vähän "muovisilta" parissa biisissä, mutta eivät häirinneet.
* Muutama keskinkertainen biisi ei levyä pelasta, kun levyn toinen puolisko on täysin kuuntelukelvotonta "improvisoidaan treeniksellä ensiyrityksellä Maiden-biisi purkkiin ja venytetään biisin 10 minuuttiin"-soopaa. Kamalinta on se, että Maiden käytännössä parodioi itseään. En osaa päättää, onko Death of the Celts vai The Parchment tylsin biisi, jonka olen kuullut vuosiin. Hell on Earthissä oli sentään vähän jotain yritystä melodiapuolella laulussa.
* Levyllä on muutamia kivoja soundeja, Brucen tulkintaa paikoittain, Adrianin sooloja ja Nickokin tuntuu heränneen koomastaan. Steve on lopullisesti uponnut suohon.
* Päästyäni tähän vaiheeseen kirjoitelmaa, kävin katsomassa arvioita levystä: 9/10 Metal Hammer, 4/5 Kerrang, 98% Spotify listeners recommend... Joko olen kuunnellut täysin eri levyä kuin muut, tai Iron Maiden on saavuttanut tason, jossa se on arvioinnin yläpuolella.
* Oma arvio 2/10 yleisesti, Maiden levynä 3/10.
 
Jos joku voi argumentoida jonkun tämän levyn biisin puolesta ja kertoa, miksi se koskettaa sielua, niin lupaan vielä antaa sille erityismahdollisuuden!
 
P.S. Huomasin levystä keskustellessa kaverin kanssa käyttäväni X-Factoria ja Virtual XI:tä usein vertailukohtana, jossa asioita on tehty paremmin kuin Senjutsulla. Enpä olisi uskonut...