Keskustelua raskaammasta musiikista ›

Flow: Sen verran kakka biisi että piti kelailla lauluosiot ohi kun ei jaksa enempää tuota määkimistä. Portnoyn lähdön jälkeen on alamäki ollut hurjaa.
 
Kyl se kannattais edes kuunnella alusta loppuun ennenku suupieree, biisien taso onneks noussu Portnoyn lähön jälkeen.

Mitenkä minusta Manginin soitto ja soundikin on tuossa biisissä vähän enemmän Portnoymaista mättöä kuin ennen.
Itselleni ei tullut ihan AC/DC mieleen. :)
 
Hyvää musaa, vanhojen kaavojen toistoa toki mutta onhan se hienoa kuunnella tuollaista instrumenttien hallintaa.

Ehkä AC/DC herätti vääriä mielleyhtymiä. Tarkotin vaan että sillä tuntuu olevan aina se että iskulla haikkaan ja sitten kick snare kick snare kick snare. Sellasta perusjyystöä ilman mitään erikoista. Siis siinä mielessä AC/DC, että joku rumpukone vois korvata sen. Yhtä paljon AC/DC:ssä kiinnittää huomiota siihen että mitä rumpali tekee. Jos se on sitä instrumentin hallintaa, niin halvalla lähtee.
 
Mua kiinnosti ennen DT nimenomaan siksi, että se musa ja instrumenttien hallinta tuntu olevan niin paljon oman osaamiskyvyn ulottumattomissa. Mutta mitä enemmän on soitellu niitten biisejä kitaralla ja rummuilla yms. nii sitä vähemmän on tullu kuunneltua edes niitä hyviä biisejä. Ja kyllä mä sen ymmärrän, kun siis nimenomaan itsekin sen takia kuuntelin. Se on siistiä ku joku vetää jotain tosi mahdottoman kuulosta. Mut nykyään kuuntelen mielummin jotain Bob Segeriä, koska vaikka se ei ookkaan mikään virtuoosi instrumentissaan, niin se musa herättää jotain tunteita. DT herätti ennen sellasta ihailun tunnetta, mutta nyt sitäkin vähemmän. Niillä on jotain biisejä, joissa myös ihan oikeasti tunteet nousee esille, niinku ny vaikka sitten se Disappear, mut vähemmän sitä.
 
Tuli mieleen yks päivä ku kuuntelin jotain Yesiä, et niilläki on niissä puolen tunnin biiseissä monesti hyviä juttuja. Sit ku oikein pääsee siihen fiilikseen jossain osiossa ja pää nytkyy musan tahissa, niin sitten se vaihtuuki joksiki ihan muuksi. Tulee vaan sellanen olo että "hei mitä vittuu, mä kuuntelin sitä!" Mutta ainakin siinä on sellaista experimentointia. Kokeillaan uusia asioita ja että voisko tää toimia ja mitä JOS tekiski biisissä näin.
 
Alienissa ei ollut sitä eikä oikein mitään muutakaan.
 
Kyllä pojat hanskaa instrumenttinsa, mutta sillä lipulla pääsee vaan Luulajaan asti. Mites siitä eteenpäin?

No ei tää nyt silleen ärsyttävän huono ollut mutta aika 2,75/5 meh, tää on niin kuultu jo. Vähemmän riffioksennusta ja enemmän ja parempaa melodiaa, kiitos. Rakenteen osaltakin ois voinu vähän näyttää saksia muutamaan paikkaan. Täytyy varmaan laittaa Strutsille jotain koodia että tehäänpä silleen että minä tuun tuottamaan seuraavan levyn niin saadaan tähän hommaan taas jotain järkeä.
 
Mutta ei niin paljoa pahaa ettei jotain hyvääkin: aivan erinomaiset soundit ja ihan törkeän hyvin balanssissa oleva miksaus. Sen osalta kyllä viis peukkua viidestä.

Vessajono: Mutta ei niin paljoa pahaa ettei jotain hyvääkin: aivan erinomaiset soundit ja ihan törkeän hyvin balanssissa oleva miksaus. Sen osalta kyllä viis peukkua viidestä.
 
Tosta on pakko olla samaa mieltä. Mitä rummut on joskus vähän hukkunu musaan, niin nekin oli kivasti pinnalla. En muuttais mitään.

Ianuarius: Ehkä AC/DC herätti vääriä mielleyhtymiä. Tarkotin vaan että sillä tuntuu olevan aina se että iskulla haikkaan ja sitten kick snare kick snare kick snare. Sellasta perusjyystöä ilman mitään erikoista. Siis siinä mielessä AC/DC, että joku rumpukone vois korvata sen. Yhtä paljon AC/DC:ssä kiinnittää huomiota siihen että mitä rumpali tekee. Jos se on sitä instrumentin hallintaa, niin halvalla lähtee.
 

 
Pakko tarttua tähän, koska olet väärässä. Phill Rudd on kuules maailman paras peruskompin vetäjä ja sehän on se paras komppi (heti tukutakun jälkeen). Sitä ei ihan joka jannu vetelekään "oikein" ja sillä groovella.
 
Annihilator-aikoina Jeff Waters pisti Manginin tukiopetukseen kun peruskomppi lähti sinne päin, niin kuin valtaosalla rumpaleista.

En puhunut sitäkään, mutta otetaan nyt kantaa tähänkin asiaan.
 
Se mistä puhuin oli sävellyksen taso.
 
Ja se että kuka on paras vetään peruskomppia... Mites tän nyt sanois kauniisti. Muut asiat on itselle kiinnostavampia.

Eihän DT ole tarkoituskaan olla kuuntelumusiikkia vaan muusikoille ja rockpoliiseille suunnattu "kuunnelkaas nyt, mitä me osataan. Me on käyty koulut tähän!" -mylly joka jauhaa. Oikeastaan AC/DC on hyvä vertailukohta että samoilla kaavoilla tutuilla mennään molemmissa. Mikään ei juuri pääse yllättämään.

Heh onko Dream Theater progemetallin ACDC? Mielenkiintoinen rinnastus anyway...

Ja kuinka progressiivista on täysin kaavoja seuraileva musiikki?
 
No joo "proge" on oma genrensä, jossa on ne omat tropensa ja kyllähän se siihen määritelmään täsmää. Kun LaBrie sanoo haastattelussa "very progressive, very progressive..." niin se tarkottaa täsmälleen sitä että on paljon tahtilajivaihdoksia ja nuotteja. Onhan se askel... en sano eteenpäin, mutta johonkin suuntaan ku vertaa vaikka emt. Danzigiin.

Menee ehkä vähän ohi aiheen mutta jos oikein suurennuslasilla tsekataan niitä "oikeita" progebändejä (vaikkapa Pink Floyd Dark Sidestä eteenpäin ja Yesin tuotanto enimmäkseen) niin kyllä niistäkin samoja juttuja/elementtejä löytyy levyltä toiselle. Ne pitää vain löytää kuuntelun aikana. Joten ei se "oikea vain uutta etsivä" progressiivisuus täyty (no makuasioitahan on kuka määrittelee progen mitenkin) niidenkään kohdalla...

Niin -- mielestäni DT ei ole ollut progressiivinen enää ToT:n tai Octavariumin jälkeen, tai ehkä jopa 6DOIT:n jälkeen (periaattessa metalli- ja poppijutut jo kokeiltiin Awakella ja FII:llä), "progea" se toki edelleen on, samoja vanhoja jo vuosikymmeniä sitten keksittyjä ja etabloituja juttuja vain kierrätetään uudelleen ja uudelleen. Ei progessa sinänsä mitään vikaa ole, otetaan vaikka joku blues esimerkkinä -- blues on bluesia, on ollut sitä vuosikymmeniä, ja sillä selvä -- mutta musiikin ja bändin, jotka eivät tippaakaan kehity tai haasta (positiivisessa mielessä, itselleni haaste on jaksaa kuunnella suurinta osaa 2000-luvun DT:tä) itseään -- muuten kuin ehkä soittoteknisesti -- tai kuulijaansa, kutsuminen progressiiviseksi on mielestäni falskia.

Regalis Apertura: Menee ehkä vähän ohi aiheen mutta jos oikein suurennuslasilla tsekataan niitä "oikeita" progebändejä (vaikkapa Pink Floyd Dark Sidestä eteenpäin ja Yesin tuotanto enimmäkseen) niin kyllä niistäkin samoja juttuja/elementtejä löytyy levyltä toiselle.
 
No jaa, kyllä omaan korvaan The Wall on tosi omanlaisensa experimentaatio, ja Wish You Were Hereltä ja Animalsilta löytyy uusia kokeiluja.
 
En ny tietenkään oo kuullu vielä tätä uutta DT:n levyä kokonaisuudessaan, mutta jos suodaan se ilo, että saa kritisoida sinkkua muusta kokonaisuudesta irrallaan, niin siinä ei ollut kyllä kokeiltu yhtään mitään. :D

pehko: Heräsi myös ko. levyä kuunnellessa että mitenhän paljon se olis vaikuttanu ja millasta DT nykyään olis jos Sheriniania ei olis potkittu poies. Ainakin hänen soitostaan tykkään paljon enemmän kun Rudessin, hyi.
 
Oon miettiny tota iteki joskus. Sillähän on ihan meneviä niitä soolojuttuja...
https://www.youtube.com/watch?v=h4LPKLbBv38
 
Ja paljon rouheammat soundit ku mitä Rudessin ne xylofonit yms.

pehko: Onko kukaan muu sitä mieltä että Lines In The Sandin säkeistössä on (Learning To Livin alun ja lopun ohella) Myungin parasta bassoriffiä. Ihan helvetin hyvä.
 
Ihan jees, mutta kyllä joku Scarred on jäänyt paremmin mieleen itsellä (Learning to Live toki myös siellä kärjessä).
 
Heräsi myös ko. levyä kuunnellessa että mitenhän paljon se olis vaikuttanu ja millasta DT nykyään olis jos Sheriniania ei olis potkittu poies. Ainakin hänen soitostaan tykkään paljon enemmän kun Rudessin, hyi.
 
Edelleen kummastuttaa, miten Rudess vaikuttaisi laittaneen kaikki parhaat paukkunsa LTE:hen ja Scenesiin, ja sen jälkeen matsku on ollut hyvin pitkälti aivan pilipaliosastoa.

Jotenkin myös muistelin että Peruvian Sky ois ollu paskaa, mut sehän on tosi hyvä siihen "heviriffiin" asti. Sooloki muistaakseni oli oikein hyvä.
 
Väärä mielipide;). Ko. biisi on nimenomaan kokonaisuutena siitä riffistäkin loppuun asti FII:n parhaimmistoa...

Ali: Edelleen kummastuttaa, miten Rudess vaikuttaisi laittaneen kaikki parhaat paukkunsa LTE:hen ja Scenesiin, ja sen jälkeen matsku on ollut hyvin pitkälti aivan pilipaliosastoa.
 
No tämä. Toki, Six Degreessin ykköslevyllä on aika epä Rudessmaisia juttuja, esim. Blind Faith. Toki sielläkin niitä pianovedätyksiä on.

pehko:
 
Heräsi myös ko. levyä kuunnellessa että mitenhän paljon se olis vaikuttanu ja millasta DT nykyään olis jos Sheriniania ei olis potkittu poies. Ainakin hänen soitostaan tykkään paljon enemmän kun Rudessin, hyi.
 
Samaa miettinyt itse monesti. Sherinianin soitossa oli minusta tosi paljon tyyliä.
Uskoisin kyllä, että vaikka Sherinianilla oli jo oma panoksensa SFAMin teossa niin Rudessin avulla siitä tuli tuo mestariteos mikä on.
Onhan toki totta, että Sherinian oli DT:ssä niinä aikoina kun bändillä oli kaikista vähiten mahdollisuuksia vaikuttaa omiin julkaisuihinsa.
 
Sherinian toi Dream theateriin vähän sellasta.... vaarallisuutta :)

Vaikka Moore oli minusta vastuussa parhaasta DT-biisistä ja soitti parhaalla levyllään, niin Sherinianin soittotyylistä ja saundista tykkäsin varmaan eniten. Harmi että yhteinen taival loppui niin lyhyeen.
 
Peruvian Skies on mulle ollut aina skippausbiisi. Suurelta osin sen takia, että lapsen hyväksikäytöstä kertovat sanoitukset yhdistettynä Dream Theaterin musiikkiin jotenkin haraa todella pahasti vastaan.
 
Six Degreesin ykköslevy on mulle tän bändin parhaimmistoa ehdottomasti (The Glass Prisonista en tykännyt aluksi, mutta sekin löysi oman paikkansa myöhemmin). Niissä biiseissä bändi on jopa hämmästyttävää pidättyväisyyttä kerrankin keskittyä itse sävellykseen ja tunnelmaan.