Keskustelua raskaammasta musiikista ›

Jos pitäis laittaa levyjä järjestykseen niin se menis itellä jotenki näin:
 
(huom nää on vaan mun ajatuksia ei oo tarkotus vähätellä kenenkään makua tai mielipiteitä)
 
1. Images and Words
Eka levy, jonka ostin bändiltä ja biisit tosi huollitellun kuulosia. Tykkään jopa siitä kornista rumpusaundista, josta tulee vähän sellanen emt Toto-fiilis musaan. Under A Glass Moon on omasta mielestä heikoin kipale, kun se on vaan sellasia irtonaisia osia ja soolo, jossa Pete on vetäny jokaisen kikan mitä mieleen tulee peräkkäin ilman mitään kontekstia. Metropolis on oma suosikki, ja sit Surrounded, Learning to Live, Another Day, Take The Time.
 
2. A Change of Season
Joo, ep, mutta Spotify sanoo että albumi nii we. Ostin tän silloin I&W kanssa ja on kolahtanu. Kuuntelin näitä molempia levyjä väkisin tosi pitkään ku halusin tykätä niistä vaikken hirveästi tykänny ja sitten vaan aloin tykkään. Harmi vaan ettei bändi ole tehnyt mitään samanlaista näiden jälkeen. Mut siis oon samaa mieltä tosta 6degreesistä, että paljon enemmän tää season kuulostaa yhdeltä biisiltä kuin se.
 
3. Scenes From a Memory
Tässä on jo sitten aika paljon sellasta filleriä niinku Fatal Tragedy ja Beyond This Life, jotka on vaan sellasta pitkäveteistä soolorenkutusta, mutta sitten taas muut biisit enemmän kuin vetää paketin plussan puolelle. Overture ja Deja Vu on huippu kombo ja samoin toi levyn loppupuolisko.
 
4. Awake
Tämä tuntuu olevan monelle SE levy, mutta ite en niin tästä välitä. Lifting Shadows ja Scarred on omia inhokkeja. Innocence Faded on aina kolahtanu noiden kitarajuttujen takia, samoin Erotomania. Mirror toimii yllättävän hyvin tollasena raskaampana kipaleena ja Space-Dye Vest ois jonku muun bändin vetämänä tosi tiukka. Kuulostaa aika Chroma Keyltä tietty.
 
5. When Dream And Day Unite
Laulut on ehkä jopa cringempää kuin Labrien nykyiset (tai no en tiedä), mutta hiton nasevia sävellyksiä. Varsinkin One Who Help To Set The Sun on tosi mainio sen pitkän intron kanssa ja Only A Matter Of Time toimii. Majses Tym aika kuiva vaan onpa sitäki soiteltu kaverien kanssa. Nää on näitä klassikoita, vähän ku Maidenin eka levy. Hankala kritisoida.
 
6. Falling into Infinity
Tykkään tästä tavallaan tosi paljon. Saundi on tosi kohillaan, mutta sävellykset on ihan järettömiä paikoin. En tiedä kuinka paljon on tuottajalla ollu sormensa kahvikupissa, mutta positiivisena sanon että Hollow Years on albumiversiona 12x parempi ku sellasena mitä bändi vetää livenä i.e. se oikea versio. Lines in the Sand ja Trial of Tears kaiketi ne DTimmät biisit ja kyl niitä ihan kuuntelee, mut jotaki uupuu. Oisko Raise the Knife kohentanu tän sijotuksia? Tuskin.
 
7. Octavarium
Ite tykkään tosta nimikkobiisistä, mutta sitten varsinki nää popimmat These Walls ja I Walk Beside You on just meikän kamaa. Noi Portnoyn ryyppybiisit alkaa kyllästyttää jo tässä vaiheessa. Sillä oli selkeästi joku ajatus, mutta sitten ne vaa kompuroi aina jotain 8 minuuttia riffejä läpi. idfk. Mut sen lisäksi Sacrificed Sons, Panic Attack, Answer Lies... aika kuivia, skippaan. Never Enough on aika hauska väliosineen.
 
8. Six Degrees of Inner Turbulence
Poikkeuksellisesti taidan olla ainoa joka diggaa tosta toka levystä enemmän kuin ekasta. Glass Prisonin intro on tiukka, mut sit siinä on 10 minuuttia vielä jotaki peukaloiden pyörittelyä. Blind Faith on aika hyvä, Disappear aika hyvä jos on mieli maassa... mut näissä on vaan niin paljon filleriä. Sen sijaan toka levyltä löytyy About to Crash et. Reprise, Solitary Shell, ja toi hulppea Test That Stumped Them All. Mut kyl tää on sijalla 8 ihan aiheesta. Paljon pitkäveteistä tavaraa. Ollaan jo liian kaukana Images & Wordsista.
 
9. A Dramatic Turn of Events
Emt. Tää on vähän tällanen. Breaking All illusions on tiukka. Bridges in the Sky on ihan hauska. Beneath the Surface toimii tollasena lopetusbiisinä. Loput voi skipata.
 
10. Train of Thought / Systematic Chaos / Black Clouds
Ei näitä enää osaa tai vaikuta järjestellä. Sanon eka mistä tykkään. Honor Thy Father on mainio ralli ja Stream of Consciousness tulee myös kuunneltua toisinaan. This Dying Soulin se teema on ihan mahtava, mut helvetti 11 minuutin biisi. Constant Motion on tosi hauska meikästä ja paljon sitä onki tullu soiteltua kitaralla. Se on vaan sellasta jatkuvaa tulitusta emt siitä se nimi kai. Ministry of Lost Souls on sillee vähän erilaisella tavalla ihan jees. Ja Repentance on tosi yllättävä AA-raita tollasena fiilistelynä, tosi hyvä. Ja sit Black Cloudsin parhaimmistoa on Best of Times ja Count of Tuscany, joskin ne on molemmat tuplasti liian pitkiä. Kumpiki sortuu sellaseen aivottomaan sooloiluun joka ei omasta mielestä johda yhtään mihinkään eikä saavuta mitään. Molemmissa introt on parhaita. Jos ne ois jotenki saanu pidettyä siinä teemassa ja about 8 minuuttia, niin ois voinu toimia aika hyvin. Mut tietenki pojat aatteli että ei tää oo Dream Theateria jos ei kuulosta niinku ois hitsattu kaheksan eri biisiä yhteeen. Fair enough. Ei vaan tuu hirveästi kuunneltua.
 
Kaiken kaikkiaan tässä oon jotenki havainnu sen, että Images & Wordsilla yks heikoimpia vetoja oli mun mielestä Pull Me Under, joka on vaan sellasta kuivakkaa jyystöä, mutta sitten tää bändi vissiin tykkäs siitä tosissaan tai aatteli että ku se oli se niiden ainoa hitti niin pitää tehdä sitä lisää. Ja se määrä on vaan Awaken jälkeen kasvanu ja kasvanu ja ei vaan kiinnosta enää.
 
En mä oo näitä uusimpia levyjä kuunnellu ku varmaan kerran läpi. Dream Theaterilla oli ihan hauska se Looking Glass, joskin aika mielikuvitukseton. Ja Illumination Theoryssä oli siistit ne jouset siellä keskellä. Astonishingissa oli The Answer ja Our New World, mutta sanotukset on niin cringeä paskaa kaikkine faytheineen ja yritetään kompuroida jotain tarinaa melodiaan vailla mitään käsitystä että miten se vois tapahtua. Oikeasti en tiiä mitä tapahtunu tässä välissä, ku nää sanotukset on ysärin jälkeen muuttunu tällaseksi mitä kirjottelin joskus yläasteella ts. ei kestä päivänvaloa.
 
Onks Distance Over Time joku niitten albumi? Mulla ei oo mitään muistikuvaa tosta.
 
Odotanko uutta albumia? No joo... jos siinä ois jotku muut soittajat. LaBrie oli ihan jees silloin ysärillä mut nyt sen määkiminen ja nasaalivibra vaan vituttaa. Rudess on vaan niin paljon heikompi biisinkirjottaja ku Moore tai edes Sherinian... että kylläpä sen pellehermanni diddudilylilyt on jo kuultu ja naurettu. Vois oikeasti lopettaa. Katoin jonku liven missä ne veti Change of Seasonsia ja siellä välissä se veti noita sen omia sirkuspelleilyjä sinne. Jotenki sitä vaa katto monttu auki että tähänkö tää on menny. Manginilla taas ei tunnu olevan yhtään itseluottamusta. Sen vois korvata melkein kenellä tahansa, ku sen ideat on lähinnä että "soitan tuplia vitun nopeasti". Noh, ehkä siinä mielessä kaikki ei pystyis korvaan sitä ku se on maailman nopein rumpali, mutta tarkotan että Portnoyta on ikävä. Oli se kuinka neuroottinen nillittäjä tahansa, niin ainakin sen soittoa oli kiinnostava kuunnella.
 
No siitä puheenollen, kuuntelin LTE3:n ja sen Petruccin uusimman, mutta. Ehkä nää tyypit tekee just sitä mitä ne on aina tehnyki, mutta en vaan jaksa enää. Ne ei ole ns. nälkäsiä enää. Niillä ei oo mitään saavutettavaa. Niinhän siinä aina käy kun saavuttaa jotain, että siihen asti tehdään töitä 80h viikossa että se oma mestariteos ois täydellinen ja mitä sen jälkeen? No kaikki on jo saavutettu nii sit tehdään vaan jotain. Sama homma Hakenin kanssa. Ne uudet levyt kalpenee Mountainin ja Visionsin rinnalla. Oikeastaan tällä hetkellä näistä progeiluista eniten on omaan korvaan petrannu Leprous, joiden uusimmat matskut on ollu ihan huikeita.