Yleistä keskustelua musiikista ›

Peepö: Tämä asia kovasti sinua askaruttaa. Mutta kysymyshän on täysin suhteellinen. Olisiko asia helpompi hyväksyä ja ymmärtää jos ajattelee (sillä oletuksella että analyysissäsi Sibeliuksen sävellyksistä on perää) niin, että tuskin tällä palstalla kovinkaan monen mielimusiikkia soitetaan radiossa, ja stadionit täyteen keräävien yhtyeiden musiikki on taiteelliselta tasoltaan ja syvyydeltään usein, noh, vaatimatonta. Miljoona kärpästä ja silleen. Intellektuelleille kärpäsillehän taas ei perus paska maistu.
 
Kyllä analyysissäni on vinhasti perää. Tässä eräs hyvä esimerkki. Sibeliuksen 5. Es-duuri sinfonian Andante mosso, quasi allegretto osan pizzicatojousten ja staccatohuilujen esittämä haydnmaisen yksinkertainen, kansanomainen ja lapsekas, lastenlaulun kaltainen diatonisen päivänpaisteisen auvoisa pieni valoisa teema viisine muunnelmineen, joka on todella kaukana kypsästä ja intohimoisen kromaattisesta postromanttisesta ilmaisukarakterista heti kerralla kompleksisempien ja jatkuvampien, pitkälinjaisten, vuolaasti ja laveasti cantilena laulavien kiertyilevien melodioiden laajakaarisesta ja hehkuvasta legatolinjasta, joka erottaa suuren sinfonikon lapsellisesta näpertelijästä ja ammattilaisen amatööristä ja kuitenkin teos on populaareimpia mitä suomen sinfoniakirjallisuus tuntee. Hoilasin kyseistä teemaa ja repesin. Mutta kuten sanoit miljoona kärpästä ja silleen.
 
Sibeliuksen anakronistista frigidiä klassismia edustavista sinfonioista puuttuu emotionaalinen syvyys ja voima sekä askeettisina ja kirjoitustavaltaan ja tekstuuriltaan lähes kamarimusiikillisista Sibeliuksen sinfonioista puuttuu myös orkestraalinen voima ja harmoninen ja melodinen mielikuvitus joka johtuu siitä että Sibeliuksen sinfoniat ovat harmonisesti yksinkertaisia diatonisessa päivänpaisteisuudessaan ja niistä puuttuu melodinen keksintä hänen ollessa kykenemätön luomaan heti kerralla kompleksisempia ja jatkuvampia laajakaarisia ja pitkälinjaisia kauniita ja pakahduttavia romanttisia lauluteemoja kuten Melartin, Tuukkanen etc. sinfonioissaan.
 
Lisäksi sibben ratkaisut eivät aina ole muutoinkaan erityisen professionalistisia, motivoituja ja loogisia vaskien kuin tyhjyydestä kasvavine ja tahattoman koomisine törähdyksineen, matalimpien soittimien epämääräisine murinoineen ja lyhyiden yhä toistuvien aiheiden katkelmineen.
 
Ei minun mielimusiikillani oikeastaan ole niin väliä mutta kun ne ovat kansakunnan sävelaarteita jotka on törkeällä ja anteeksiantamattomalla tavalla unohdettu jonnekin arkistojen kätköihin tai ei muuten juurikaan esitetä vaikka syytä olisikin sillä kyseessä on laadukas musiikki sinfonioineen ja muine orkesteriteoksineen.
 
Otetaan esimerkiksi Lauri Saikkola. Saikkolalla on valtava tuotanto johon kuuluu mm. 10 sinfoniaa, 12 sinfoniettaa, 3 oopperaa ja paljon muuta orkesteri-ja soitinmusiikkia ja on suoranainen rikos että se on unohdettu niin totaalisesti arkistojen uumeniin.
 
Vuosina 1944-1946 Saikkola sävelsi muodoltaan 1-osaista esityskestoltaan 30 minuuttista 2. sinfoniaansa lisänimeltään Tragica joka on omistettu kaatuneiden aseveljien muistolle. Teos on La Campale nimistä esikoissinfoniaansa rikkaammin orkestroitu pateettisine ja lyyrisine molliteemoineen. valitettavasti tätä vaikuttavaa sinfoniaa ei ole juuri esitetty ainakaan täällä Helsingissä jollei sitten jossakin kamariorkesteri Avantin konsertissa.
 
Olen vakuuttunut sitä että tämänkaltainen postromanttinen musiikki olisi myös yleisön makuun mutta ohjemiston kapeuden vuoksi niitä ei juuri koskaan soiteta missään vaikka ilman muuta Sibeliuksen anakronistista ja frigidiä klassismia edustavat sinfoniat ovat vähäverisempää musiikkia kuin esim. mainitun Saikkolan sinfoniat jotka voittavat edellisen paitsi mittasuhteiltaan, esim. 6. sinfonia on kestoltaan 36 min., niin myös emotionaaliselta sisällöltään ollessaan varhaisemmissa sinfonioissa tyyliltään kansallisromantiikkaa joka ajoittain pyrkii uusklassismin suuntaan ja musiikintutkijat ja Saikkola itse katsoivat niiden olevan säveltäjänsä keskeisintä tuotantoa. Kuuntelin itse vaikuttuneena ja lumoutuneena Saikkolan surua ilmentävää ja sodan järjettömyydestä kertovaa sinfonista kuvaa Karjala palaa kahteen kertaan Yle radio 1:stä Avanti sodassa konsertissa. Sekin on jäänyt mieleen kun joku tamppasi mattoja yläpihalla konsertin aikana Haagan Kauppalantiellä.
 
M. Turtolan mukaan Saikkolan tuotanto on murheellinen esimerkki siitä että menestys kotimaisissa tai edes ulkomaisissa sävellyskilpailuissa ei takaa pysymistä ohjelmistoissa. Radio ooppera Taivaaseenmenijä voitti 3. palkinnon prix italia kilpailussa 1950. Spotifysta kuunneltavissa oleva tyyliltään uusklassinen Musiikkia jousille, "Musica per Archi" teosta esitettiin myös menestyksellä ulkomailla 1950 luvulla muttei sentään liene yhtä merkittävä teos kuin Saikkolan monet sinfoniat, sinfonietat orkesteriteokset ja oopperat. Saikkolan musiikillinen tyyli on kuitenkin perinteisempää, yleisöystävällisempää ja helpommin lähestyttävää ja sulavaa kuin esim. Tauno Marttisen vapaasti käytetty dodekafonia ja hänen musiikkiaan on sentään siitä huolimatta levytetty edellä mainittua enemmän. Voisi sanoa että tasan eivät käy onnen lahjat.