Rock, pop, alternative ›

Dirtyh: Täytyypä sanoa että tuolla tavoin kontekstista irroitettuna FOTW:n ja FOTS:n riffit eivät häviä yhtään niille legendaarisempien biisien riffeille.
 
Totta tuo. Ei se biisikynä niin tylsä ole siinä kasarin keskellä ollut kuin niistä levyistä helposti ajatellaan. Etenkin FOTS on täynnä hienoja riffejä.

itsesensuurilla liiat provot pois

Dirtyh: Kitarariffit eivät ole biisejä. Eivät edes biisien merkittävimpiä osia. Ei edes AC/DC:n kohdalla.
 
Minulle ne ovat kappaleiden tunnistettavin osa. Muu tekeminen AC/DC:n musassa on niin minimalistiseksi hierottu, että riffit ovat kunkin kappaleen timantinhionta.

Ei edes AC/DC:n kohdalla.
 
Häh? Nehän ovat Eiskan tapauksessa juuri se olennaisin osa.

Etenkin FOTS on täynnä hienoja riffejä.
 
Komppaan. Kuten Rudd. Tai siis ainakin yritän, koska enhän mä nyt sentään niin tyhmä ole, että itseäni Ruddiin vertaisin, tai edes pääinstrumentiltani rumpali jos nyt ihan rehellisiä ollaan.

hollmi-5: Minulle ne ovat kappaleiden tunnistettavin osa. Muu tekeminen AC/DC:n musassa on niin minimalistiseksi hierottu, että riffit ovat kunkin kappaleen timantinhionta.
 
Näin minunkin mielestä. Riffeissä on biisien syvin olemus ainakin ACDC:n kohdalla. Hyvä esimerkki vaikkapa TNT tai Thunderstruck. Tässä Boccarusson esityksessä on kiva potpuri bändin tärkeimmistä biiseistä, joita on tavattoman paljon. Samalla näkee ettei ne riffit olekaan niin simppeleitä, joita äkkiseltään luulisi. Kaukana pelkistä voimasoinnuista, lähes taidetta.

Sori kaverit, oli provosormi herkässä

Niema problema, niin se on usein mullakin. Mä vaan olen niin helvetin tyhmä, etten yleensä edes älyä siivota niitä jälkikäteen pois :D

Dirtyh: Sori kaverit, oli provosormi herkässä
 
Eihän kukaan kuitenkaan loukkaantunut. Olisit jättänyt kommentin näkyviin, kun se kumminkin näkyy lainauksena.

Brian Johnson Meets Dave Grohl: A Life On The Road Special -dokkari:
 
https://www.youtube.com/watch?v=uZkKioEpRY4

Henri Henri Olavi: Brian Johnson Meets Dave Grohl: A Life On The Road Special -dokkari:
 
https://www.youtube.com/watch?v=uZkKioEpRY4
 
Loistava dokkari.

Henri Henri Olavi: Brian Johnson Meets Dave Grohl: A Life On The Road Special -dokkari:
 
https://www.youtube.com/watch?v=uZkKioEpRY4
 
Kiitos linkistä. Siinä meni tunti rattoisasti. Brian on loistava juontaja, ihan ammattilaisen tv-kasvon elkeet.

hollmi-5: Minulle ne ovat kappaleiden tunnistettavin osa. Muu tekeminen AC/DC:n musassa on niin minimalistiseksi hierottu, että riffit ovat kunkin kappaleen timantinhionta.
 
Näin mäkin näkisin. Ei riffi toki sama ole kuin koko biisi, mutta eipä tule äkkiseltään mieleen yhtään bändin klassikoksi laskettavaa biisiä jossa ei olisi jossain määrin ikoninen kitarariffi. Ei niissä laulumelodiat ole niitä jotka jää mieleen, vaikka jotain Highway To Hell -tyylistä anthem-kertsiä nyt on helppo hoilata vaikka pienessä sievässä. Riffit on se suola.
 
Hyvä uunituore esimerkki: tiskasin just äsken ja kuuntelin samalla AC/DC:tä. 17-v. tytär (jonka omilla soittolistoilla ei todellakaan soi mikään raskas rock) tuli käymään keittiössä juuri kun alkoi Borrowed Time -biisin introriffi. Hän kuunteli pari sekuntia ja kysyi sitten että onks tää AC/DC:tä. Vastasin että kyllä, johon tytär että tunnistaa heti noista kitarajutuista. Tunsin isällistä ylpeyttä. :)

The Jack: Brian on loistava juontaja, ihan ammattilaisen tv-kasvon elkeet.
 
En tiedä, olenko ainut, jolle tulee Johnsonin juontotyylistä jollain tapaa mieleen Top Gearin Jeremy Clarkson. Ehkä se on se aksentti, mene ja tiedä.

Tunsin isällistä ylpeyttä. :)
 
Muija sanoi männäperjantaina perussatunnaisen musiikinkuluttajan näkemyksenään tuossa takkatulen ääressä kylmiä oluita nauttiessamme, että jos ihmiset haluavat oman musansa menevän minnekään, niin perusvaatimuksia ovat joko 1) hyvä hyräiltävä melodia tai 2) hyvä ja välittömästi tunnistettava patenttikoukku.
 
Ykkösesimerkiksi valitsi tietenkin Beatlesin, mutta kakkoseksi... AC/DC:n kitaroineen :D Eikä siis todellakaan ole mikään rokkimimmi, mutta niin se vaan on Eiska jäänyt mieleen sillekin. Ja niinpä - olkoonkin ko. bändinpirulainen sitten vaikka tehnyt sitä samaa levyä vuosikymmenestä toiseen kuten pahat kielet väittävät, mutta hyvä patenttiriffi on silti aina hyvä patenttiriffi tyhjähousujen ulinoista huolimatta. Rawk on!
 
PS / EDIT: Mutta sen verran vielä frouvasta vaikkei tuo rokkipimuja olekaan, että se itse asiassa tykkäsi AC/DC:n senhetkisestä keikkameiningistä paljon enemmän kuin minä, kun käytiin kesällä 2010 Berliinin stadikalla katsomassa. Kuluttaja vs. rokkipoliisi nähkääs ja kuluttaja voitti jälleen...

Mä ostan Back in Black ja Blow up Your Video, DOUBLE DISC limited edition setin, Amazonista.

Ei AC/DC:tä, mutta tämä kaveri laulaa niin hienosti, että huhhuh! Täysin live at Doningtonin aikaisen Brian Johnsonin soundi, lookki ja eleet.
 
https://youtu.be/s0DN88d2Ecw

sellisti: Ei riffi toki sama ole kuin koko biisi, mutta eipä tule äkkiseltään mieleen yhtään bändin klassikoksi laskettavaa biisiä jossa ei olisi jossain määrin ikoninen kitarariffi. Ei niissä laulumelodiat ole niitä jotka jää mieleen, vaikka jotain Highway To Hell -tyylistä anthem-kertsiä nyt on helppo hoilata vaikka pienessä sievässä.
 
Esitän vahvasti sikäli eriävän mielipiteen, että mun korvaan AC/DC:llä tarttuvat täysin yhtälailla laulumelodiat kuin kitarariffitkin. Osassa biiseistä tietysti voi riffi olla painoarvoltaan suurempi ja toisissa taas nimenomaan laulumelodia.
 
Mutta se on kyllä totta, että AC/DC:llä on käytännössä jokaisessa biisissä enemmän tai vähemmän tunnistettava riffi ja suurimmissa hiteissä on jokaisessa ikoninen riffi.
 
Ehkä voisi kokeilla verrata vaikkapa Kissiin. Siellä laulumelodiat ovat ne juttu. Tunnistettavia ja kuuluisiakin riffejä tietysti on, mutta ei millään mittakaavalla ja ikonisuudella kuin AC/DC:llä.

Brian pitkästä aikaa stagella.
 
https://www.youtube.com/watch?v=42tDmxgMJ9s