Kitarat: kitarakamat ›

Kokeile ihmeessä, kaikki laitteet saa hankittua palautusoikeudella. Axe2:aa saa torilta halvemmalla kun uusia Helixejä. Jos ei eroja huomaa niin turha siitä on rahaakaan maksaa. Jos soittaa totaalicleanilla tai totaalisäröllä, homma on helppoa. Ongelmat tapahtuu siinä välimaastossa.
 
Karkeiksi paloiksi purettuna kitaravahvarin mallinnos on EQ + särömalli + EQ. Tällaisen pystyy signaalinkäsittelyn harrastaja tai pakotettuna ensimmäisen vuoden opiskelija kasaamaan. Ensimmäisellä EQ:lla vaikutetaan siihen, mitkä osa-alueet signaalista säröytyy ensin/myöhemmin/enemmän/vähemmän, ihan kuten kitaravahvarinkin kanssa EQ-pedaali ennen sisääntuloa. Eli vaikuttaa "tuntumaan". Särömalli sitten tekee mitä lupaa, eli säröttää signaalin, ja ulostulon EQ muokkaa sen varsinaisen kuultavan soundin. EQ-mielessä oikean kajarin ja mikin ulostulossa on satoja piikkejä ja kuoppia, eli perinteiset EQ-työkalut eivät "pahvin" mallintamisessa toimi tyydyttävästi.
 
Ensimmäisestä mallintavasta, eli Tom Scholtz Rockmanista (1982?) alkaen mallinnusvehkeiden perusidea on tämä, vain toteutuksen nyanssit muuttuvat ja kasautuvat hienommaksi ajan myötä.
 
Erittäin kriittisessä roolissa on tuo viimeinen EQ, eli kajarimalli. 80-luvun Rockmanissa kokonaan analogisella toteutuksella ei järisyttävän monimutkaista EQ-käyrää rakennella, eikä 90-luvun lopulla hintasiedettävä prosessointitehokaan vielä riittänyt kovin yksityiskohtaisen EQ-käppyrän pyörittämiseen reaaliajassa, jolloin EQ-käppyrä on hyvin paljon "mutkat suoriksi" -tyyppinen, tuhansien piikkien ja kuoppien sijaan käytettävissä on maksimissaan muutamia kymmeniä. Vähän kuin piirtäisit Rembrandtin taulua omilla ala-asteelaisen kuvistaidoillasi, ja sentin paksulla vahaliidulla. Ei siinä mitään, niilläkin saa silti ihan käyttökelpoisen pörinän aikaiseksi, ja ennenkaikkea lopputulos on/oli jo huimasti parempaa kuin vielä sitä edeltävän laitesukupolven tuotanto. Mallintavien soundia on jo tässä vaiheessa päätynyt vähintäänkin sadoille levytyksille.
 
Samaa koodia pyörittävä Flextone-vahvistinhan oli jo erittäin käyttökelpoinen: siinä ei tarvitse mallintaa sitä heiluvaa pahvia, koska pahvi on oikeasti olemassa. Tämän vertailun voi jokainen kokeilla, eikun vaan torilta POD ja Flextone testiin, vahvistin mikitetään ja POD äänitetään suoraan piuhasta. Huima, järisyttävä ero soundissa. Tai nykyaikaisella kitaraplugarilla, tai vaikka oikealla putkivahvistimella keinokuorman läpi: kajarimallinnus pois päältä ja tuloksena syntyvää hirvittävää siritystä vääntelet EQ:lla puoli päivää, tavoitteena edes vähän kajarimainen lopputulos. Jos keinokuormissa onn linjalähdössään kajarimallinnus, joka ei ole digitekniikalla tehty, se on perinteinen analoginen alipäästösuodin, elivastus ja kondensaattori, joiden arvoja muuttamalla saadaan valittua minkä taajuuden yläpuolelta signaali alkaa heikentyä pois, ja kuinka jyrkästi. Tämä vastaa superkarkealla tavalla kitarakajarin toimintaa: 12" pahvielementti ei toista 20khz:iin saakka, vaan putoaa jyrkästi 6khz jälkeen. Jälleen, taidemaalaushommia todella paksulla vahaliiduilla.
 
Impulssivasteella tehty kajarimallinnos on siintänyt mahdollisuuksien horisontissa pitkät ajat. Konvoluutiolaskenta sinänsä keksittiin lähteistä riippuen 1700-1900-luvuilla, mutta sulkakynällä viidensadan pisteen impulssia laskiessa latenssi on vielä aika pitkä, joten tällaisessa käyttötarkoituksessa käyttöä ei idealle vielä pitkiin aikoihin ollut. Jo 90-luvun loppuvuosina kotikoneille sai softan (kalliin) joka pyöritti audiolle impulssivasteen, mutta teho ei vielä riittänyt pitkän impulssin reaaliaikaiseen käyttöön, vaan raidat ruksuteltiin kaikessa rauhassa softan läpi ja käytiin sillä aikaa kahvilla, tai kuunneltiin rajusti mutkasuoristettua mallia livenä. Lopputulemana pääsi kuitenkin halutessaan samaan kuin nyt, eli signaalin sai survottua impulssivasteen läpi. Kajarimallinnuksena impulssivaste, IR on yksi tapa tehdä EQ muiden joukossa, (jos mikitys on tehty läheltä kajaria niin ettei se kuule huonetta ja kaikua.)
 
Mallintavien laadussa seuraava pomppu tapahtui siinä kohtaa kun prosessoriteho riitti pidempien (kuin parikymmentä samplea) impulssien pyörittämiseen reaaliajassa. AxeFX1 on vuodelta 2006 ja se tähän pystyy, en tiedä tekikö joku saman jo aiemmin, joku Digitech lie oli samoihin aikoihin joka pyöritti lyhyttä impulssia livenä.
 
Koska digitaalimallinnuksessa koko touhu tehdään osasistaan matemaattisesti, jokaiseen yksityiskohtaan voi ja pitää panostaa lisää ja lisää jotta lopputulos paranee. Ulostulon EQ on tällä hetkellä lie kaikissa laitteissa impulssien varassa, eli prosessikaaviostamme EQ1-särö-EQ2 tuo viimeinen osa on ratkaistu teknisesti samalla lailla merkistä riippumatta. Jää alkupuoli. Kitaravahvareissa halutaan "särö", eli signaalin muokkautuminen erilaiseksi sen voimakkuustasosta riippuen. Karkeana vahaliitutason digitaalisena mallinnuksena koko vahvarin voi ajatella yhdeksi säröksi. Syötetään testisignaalia sisään, saadaan pilalle mennyttä ulos, ja valitaan yleisesti tunnetuista matemaattisista malleista joku, joka lähimmäksi täsmää tähän erotukseen. (https://en.wikipedia.org/wiki/Waveshaper) Tällä lähestysmistavalla saadaan ihan käyttökelpoista pörinää, kuten havaitsemme ensimmäisistä digimallintajista alkaen. Mutta onko tämä täydellisyyttä? Vahvarin ja särön eri osa-alueita ei millään lailla erotella toisistaan, on vain IN-EQ-särö-EQ-OUT. Jos vaikka tuplataan palikoiden määrä, tavoitteena saada eroteltua etuasteen ja päätteen säröt irti toisistaan, saadaan taas askel eteenpäin insinööritieteen tiellä. Sitten pohditaankin, että mitäs jos pilkotaan särökomponentit vaikkapa niin että mallinnetaan jollakin tasolla erikseen kaikkia niitä neljään etuasteputkea jotka vahvari on syönyt? Ja niin edelleen, edetään koko ajan pidemmälle sekä jokaisen osakomponentin tarkemmassa mallinnuksessa, että komponenttien määrässä. Vaihdetaan yksi geneerinen "särö" matemaattisen malliin erillisten komponenttien toiminnasta. Mitä tapahtuu putkelle/muuntajalle/vastukselle/kondensaattorille kun siihen survotaan sopivasti/liikaa/liian vähän virtaa/jännitettä/signaalia, miten osien fyysinen etäisyys vaikuttaa toisiinsa, miten osien normaali ja epänormaali toiminta vaikuttaavat toisiinsa, ties mitä kamalaa minkä vaan voi mitata, ja lopuksi yhdistetään nämä kaikki. Näin päästään jo kauas yhdestä geneerisestä "kolmen laatikon" mallista.
 
Axe on siitä hauska että siinä on kuljettu tätä polkua jo ihan autistisiin mittasuhteisiin saakka. Yhtenä esimerkinä, putkien B+ jännite yhdessä kyykkävän virtalähteen kanssa synnyttää vähän pielessä ollessaan tilanteen jossa laitteen syömän verkkovirran taajuus moduloituu signaaliin mukaan. Syntyy "ghost note", eli sisääntulevasta signaalista riippumaton pörinä joka vaikuttaa soundiin. Jos sitä on paljon, kuulostaa aivan perseeltä, eli voisi vahvasti ajatella että se ei ole haluttu ilmiö, enkä yhtään ihmettele miksei moista ole missään muussa mallinnettu sekaan. Mutta onko se todellista ja oikeissa vahvareissa olemassa? On. Vaikuttaako soundiin/tuntumaan? Kyllä. Onko ripaus sitä soundissa mukana luomun tuntuista vaikket tietäisi mistä siinä on kyse? Kyllä kai. Joten ilmiö löytyy Axestakin. Ja koska ollaan digimaailmassa, saat säätää miten paljon tätä turinaa haluat sekaan. Yksi oikeista vahvareistani aikanaan hajosi niin että tämä ilmiö vastasi voimakkuudeltaan sitä että efektiluupissa olisi ring modulator koko ajan päällä. Täysin käyttökelvotonta mölyä, mutta pienenä mausteena keitossa mukana yhden pippurihitusen verran... Hmm, mikäjottei? Kiinnostaako keskimäärin ketään? Aika harvoja.
 
Kaiuttimen impedanssi vaihtelee koko taajuusalueella rajusti. Impedanssi vaikuttaa kuinka herkästi kajari milläkin taajudella heiluu vahvarin ohjaamana, kelan heiluminen oman magneettinsa magneettikentässä puolestaan indusoi kelaan virtaa joka puskee takaisinpäin kohti vahvarin ulostulomuuntajaa. Sama elementti eri kokoisessa kotelossa antaa erilaisen impedanssikäppyrän, mikä puolestaan vaikuttaa suoraan siihen miten vahvistimen pääteaste käyttäytyy eri taajuuksilla. Kelan lämpötila vaikuttaa impedanssiin, ja kelan lämpötilaan vaikuttaa teho jolla sitä piiskataan. Tällaisia pieniä osapalasia löytyy loputtomasti, ja nykyään prosessoriteho riittää näiden pyörittelyyn reaaliajassa, kun vaan löytyy koodi joka kertoo mitä tehdä, eli löytyy koodaaja joka tietää mitä tekee. Näitä pienenpieniä insinörttiyden paloja pinoamalla päästään koko ajan realistisempaan tuntumaan mitä vahvariin tulee, rupineen kaikkineen. Siinä suuri ero, halutaanko mallintaa rupineen kaikkineen, vai tehdä jonkinlainen kevytversio, "ideaali", "näinhän se kytkentäkaavion mukaan menee" -tyypinen ratkaisu. Rupineen kaikkineen on nähdäkseni relevantimpi lähestymistapa, koska koko kitaravahvarin särölle pökkäämisen ilmiö oli alunperin laitteen väärinkäyttöä, eli pelkkää rupea ja oppikirjanvastaisuutta jota ei täydellisessä kytkentäkaavion mukaan toimivassa maailmassa olisi edes mukana ollenkaan.
 
Mikä itseäni henkilökohtaisesti Line6:ssa riepoo, on jokaisen laitesukupolven liian pienet kehitysloikat soundissa, jokainen sukupolvi on kokeiltu, jos Helixiksi kelpaa plugari.
POD 1998, POD2 2000, POD XT 2002, POD X3 2007, POD HD2010, Helix 2015.
 
Käyttö-UI on kyllä matkalla hienontunut mutta itse soundi on rasittavan samasta puusta veistetty. Testattu mielipiteeni koskee vain tietokoneella pyörivää plugari-Helixiä: geneeristä sirinää vailla dynamiikkaa, rupisuutta, eloa ja personaa. Rautamallia en ole testannut, annan sille avoimen mahdollisuuden jos laite joskus vastaan tulee. Plugari- ja RautaHelixiin saa itse laitettua impulssit sisään, eli "soundi", jos sillä mielletään ulos tulevan pörinän lopullista EQ-käppyrää sillä lailla kuten taajuusanalysaattori sen näkisi, on sinänsä nimellisesti sama, mutta "tuntuma" eli miten siihen soundiin päästiin ja miltä se soitossa tuntuu on kokonaan eri.
 
Kuten sanottu, jos eroa ei huomaa, turha siitä on murehtia tai maksaa, tärkeintä että soitto on itselle hauskaa ja innostavaa. Omalta osaltani soittoinnostus, äänityksien laatu ja soiton määrä kaikki paukahtivat tappiin aikanaan Axe2:n hankinnan mukana vuosikausiksi. Sähkökitarismi on sellainen kumma homma että soundi/kalusto/innostus kulkevat monesti jonkinlaisessa symbioosissa keskenään. Oikeita vahvareita on nyt harrastusaikana kolm, hetkinen, neljännelle kalenterivuosikymmenelle jatkuttua kiertänyt käsien läpi monta, mutta mikään ei ole aiheuttanut yhtä pitkäkestoista iloa kuin Axet 2 ja 3. Ja ero soundissa on nimenomaan poikittaisen konttilaivan kokoinen verrattuna aikaisempien sukupolvien laitteisiin. Ja sitten kun soundit on räkkilaitteessa, josta saan luurit päähän ja soiteltua kotona ulkopuolisia häiritsemättä, tai kytkettyä saman soundin keikalla suoraan piuhalla stadionin tai pitserian äänipöytään, mikä voisi olla helpompaa. Haaveilin tällaisesta vuonna 2000, ja nyt elämme tulevaisuudessa. Autot ei vielä lennä ja kohta ne pyörilläkin kulkevat kielletään, kaikilta osin emme ole siis menneet parempaan päin.
 
E: Ainiin, jos ainut käyttötarkoitus olisi yksi The Soundi 100db voimalla treenikämpällä, ottaisin edelleen oikean vahvarin, koska lepattavia lahkeita ja sitä tunnetta ei tuo mikään muu kuin yksi tai kaksi 4x12-komeroa ja niihin liittyvät lieveilmiöt.