Media ja viihde ›

LordWinter: Onko tuo Catch-22 oikeasti hyvä? Jotkut kehuvat maasta taivaisiin ja jotkut taas eivät pidä juuri minään.
 
Munsta se oli ihan viihdyttävä ihabok kirja, muttei kaikkien ylisanojen vertainen.

Lenny Kravitz - Let Love Rule
 
Tämän kirjan kohdalla odotukset olivat paljonkin lopputulosta suuremmat .
 
Kirja käsitti vain ajan vuodesta 1964 (eli syntymästä) vuoteen 1990 (eli läpimurtoon). Jatko-osia siis toivottavasti luvassa.
 
Yli puolet kirjan sisällöstä keskittyi lapsuusvuosiin, sukulaisiin ja sukulaisuusssuhteisiin, jotka eivät mua kiinnosta. Siitä huolimatta, tai ehkäpä juuri siksi, luin kirjan yhdeltä istumalta. Vajaa 300 sivua kolmessa tunnissa.

Gilgamesh - kertomus ikuisen elämän etsimisestä
 
Kari Hotakainen - Ihmisen osa

Aina syksyisin palaan Eeva-Liisa Mannerin ja Mirkka Rekolan runohin. Nyt aukesi Kirjoitettu kivi. Aina yhtä sykähdyttävä, aina eri tavalla. Huomenna sitten Tunnit.

Jani Anttola ja Allan Seppänen - Ohikulkijat
 
Elämäänsä kyllästynyt tanskalainen toimittaja, entinen sotareportteri, lähtee etsimään kadonnutta vanhaa opettajaansa (ja samalla mielekkyyttä omaan elämäänsä) Georgian ja Venäjän väliselle konfliktialueelle Abhaasiaan. Pidin suuresti, kerronta ja kieli olivat sujuvuudessaan ja uskottavuudessaan nautinnollista luettavaa ja muutenkin tunnelma oli hieno, kuin Hunter S Thompson ja Albert Camus kohtaisivat post-neuvostovenäjän eksoottisessa kolkassa.
 
E: erikseen mainittakoon vielä kirjan minusta hienosti tarkkaileva ote ihmisen kyynistymiseen ja tylsistymiseen.

Sain äsken luettua Murakamin - rajasta etelään, auringosta länteen. Ihan perus hyvää lukemista, oikeastaan huippuhyvää. Olen huomannut että Japanilaisilla kirjailijoilla on joku omituinen kyky saada lukija rentoutumaan. Kirjan ensimmäiset sivut luettuaan tuntuu että nyt ei ole mitään kiirettä ja tulee miellyttävä ja rauhallinen olo. Mistä lie johtuu?
 
Murakamia ennen luin Mo Yan Seitsemän elämääni. Vuosia sitten ostin kirjakaupan alesta Mo Yanin viinamaan parilla eurolla ja sen luettuani olen kirppareilta etsinyt sitä ensimmäistä, eli seitsemää elämää. No kontista löytyi kuukausia sitten ja kannatti tuo 2,5 ekeä maksaa. Vaikka tarinat ovat kirjoitettu vähän erikoisten juttujen kautta on kuva, jonka kirjoittaja luo kiinasta mielestäni todella realistinen. Tälle vahva suositus.
 
Vähän on lukeminen hidastunut. Ei pysty enää keskittymään. Ennen meni parisataa kirjaa vuodessa, nykyään taitaa mennä parikymmentä. Aaltoliikettä tämäkin.
 
Nyt alkaa sänkylukemisena Austerin Leviatan. Kirjastossa taas pirusti porukkaa...

Viime aikoina luettua:
 
Jenni Stammeier: Suomalaiset junapummit - kulkureita ja kerjäläisiä Amerikan raiteilla
 
Tietokirjassa seurataan pääasiassa neljän Suomesta USA:an ja Kanadaan siirtolaisiksi 1890-1930-luvulla lähteneen miehen tarinaa muisteloiden, haastatteluiden ja muun arkistomateriaalin avulla ja tarkastellaan samalla samalla myös junapummiuden ja suomalaissiirtolaisuuden olemusta laajemminkin. Kirjailijan oman tekstin sekaan lainatut suorat sitaatit elävöittävät tekstiä mukavasti, ja mukana on myös hieno kuvaliite. Kaikkiaan pirun kiinnostava lukukokemus pääosin mainolla toteutuksella (pieni miinus ajoittaisesta pienestä toistosta, kirja kun ei etene kronologisesti vaan teemoittain). Erityissuositus kaikille nykyajan ksenofoobikoille, rasismin kohteena kun ovat olleet maahanmuuttaneet suomalaisetkin aikanaan varsin samanlaisilla perusteluilla millä nykyajan "arjalaiset" vääränmaalaisia vihaavat.
 
Milla Peltonen: Erakot - Omintakeisten suomalaisten elämäntarinoita
 
Tässä toinen esimerkki mainosta, informatiivisesta ja hyvin lähteistetystä mutta silti viihdyttävästä tietokirjasta. Nimensä mukaisesti mukana on erilaisten erakoiden tarinoita aina Lapin entisaikojen legendaarisista kullankaivajaerakoista ja muista menneiden vuosien tunnetuista erakkotapauksista, kuin myös omien lukujen kautta ääneen pääsevistä modernimmista erakoista, joista voi mainita mm. erilaiset ekoerakot ja 70-luvulla Intiassa buddhalaiserakkona asuneen suomalaismiehen. Pidin, lukusuositus.
 
Marko Annala: Paasto
 
Annalan (ilmeisesti) ensimmäisessä puhtaan fiktiivisessä romaanissa keski-ikäinen ortodoksimies Matias kärsii uskon- ja henkilökohtaisen elämän kriiseistä. Mielestäni Annala kirjoittaa uskon ja rehellisyyden teemoista oikein kauniisti, ymmärrettävästi ja samaistuttavasti, ja pidän myös Annalan tavasta käyttää kieltä. Pidin tästäkin, pitänee lukea myös tuo uusin romaaninsa.
 
E: miksi näistä viesteistä tulee aina tällaisia romaaneja

Kjell Westö - Tritonus
 
Kyllähän tämä vähän väliteokselta vaikutti, etenkin todella erinomaisen Rikinkeltaisen Taivaan jälkeen. Tuntui vähän semmoiselta kunnianhimottomalta Westö-tehtaalta tulleelta sekundatuotteelta, joka vaan nyt piti kirjoittaa, kun piti saada kirja pitkästä aikaa ulos. Oli siellä silti sitä tyypillistä Westö-proosaa myös positiivisella tavalla. Kuitenkaan tällainen tietoisesti kylmempi ja kolkompi sävy ei sovellu Westölle yhtä hyvin kuin esimerkiksi Rikinkeltaisen taivaan pohjimmiltaan optimistinen ja aurinkoinen tunnelma.
 
Tom Wolfe - Turhuuksien rovio
 
Kasarin todellinen klassikkoteos osoittautui äärimmäisen ajankohtaiseksi nykyisessä poliittisessa tilanteessa. Oikeuslaitoksen, Wall Streetin ja median roolien ja keskinäisriippuvuuksien erinomaista satirisointia. Aika kyyninen teos täynnä totaalisia ahneita paskakasoja kaikissa yhteiskunnan rooleissa mutta ehkä se oli se pointtikin ja osuva kuva median ja oikeuslaitoksen kohtaamista vääristyneistä paineista ja kannusteista 80-luvun New Yorkissa ja miksei nykyäänkin. Täynnä hauskaa dialogia ja kieltä. Kääntäjälle on annettava ehdottomasti kunnia hyvästä työstä.

Bullitt: Marko Annala: Paasto
 
Annalan (ilmeisesti) ensimmäisessä puhtaan fiktiivisessä romaanissa keski-ikäinen ortodoksimies Matias kärsii uskon- ja henkilökohtaisen elämän kriiseistä. Mielestäni Annala kirjoittaa uskon ja rehellisyyden teemoista oikein kauniisti, ymmärrettävästi ja samaistuttavasti, ja pidän myös Annalan tavasta käyttää kieltä. Pidin tästäkin, pitänee lukea myös tuo uusin romaaninsa.
 
Tästä tykkäsin itsekin. Bonarina tyylikäs ja oikeastaan aika kaunis loppu.

Emmi Itäranta: Kuunpäivän kirjeet
 
Kaunis, surumielinen mutta toiveikas rakkausromaani ja samalla korkealentoinen, mutta uskottava scifi-romaani lähitulevaisuudesta 150 vuoden päästä, kun matkailu aurinkokunnassa on arkipäivää. Mukavana höysteenä myös eräänlainen dekkarijuoni. Pidin suuresti.

William Shakespeare: Hamlet
 
Tanskan prinssin tykittelyä.

Flea: Happoa lapsille
 
Flea on hieno ihminen ja kirjoittaa aivan sujuvasti. Kevyttä muistelua, menee aamupalalla kivasti.

Presidentti: William Shakespeare: Hamlet
 
Tanskan prinssin tykittelyä.
 
Myönnän nauraneeni Falstaffin tykittelyiksille Henkka nelosessa. Olenko Baldrick?

Samuli Paronen: Huone puutalossa (1971)
 
Kotimainen työläisromaani Maailman Parhaan Vuosikymmenen alkupuolelta. Juoni itsessään on melko ohkainen viitekehys, kirjassa seurataan kahden pariskunnan elämää suomalaisen pikkukaupungin laidalla sijaitsevassa vähävaraisten asuntolassa.
 
Kirjan varsinainen anti on ajan ilmiöiden, erityisesti asuntopolitiikan kommentointi. Muutoin tarina etenee, purku-uhan ja ymmärtämättömien viranomaisen siivittämänä, kutakuinkin reaaliajassa.
 
Näin yhtenä anekdoottina, kirjassa mainitaan radioiden soittolistat, asia joka ärsyttää myös vuonna 2021. Hahmo kysyy "Pelkäävätkö ne talonpoikaiskapinaa, että ne tulevat ja lyövät muut levyt säpäleiksi, jos soittavat muita kuin ilmeisimpiä hittejä?".

Härkä vangista vahvimmaksi.
 
Mukavaa luettavaa yhden ihmisen elämän taipaleesta. Klassisen tuttu, surullinen tarina. Harvinaisen rohkea kertomus mm. addiktioista, mitään ei ole kaunisteltu. Tämä voisi olla ihan opetusmatskua.
 
Mika on supersankari!

Silvia Hosseini: Tie, totuus ja kuolema
Esseekokoelma, jonka teemat ulottuvat esimerkiksi naisten arjesta Iranissa (Hosseinin synnyinmaassa) erilaisten taide- ja kulttuurikysymysten kautta Aurinkokuningas Ludvig XIV:n anaalifisteliin. Hyviä huomioita, vaikka en aina ollutkaan kirjoittajan kanssa samaa mieltä. (Minusta hän esimerkiksi tulkitsi suuresti rakastamani Ragnar Kjartanssonin "The Visitors" -videoteoksen ihan väärin.)
 
Niilas Holmberg: Halla Helle
Romaani nuoresta, maailmaa kiertäneestä nuorestamiehestä, joka päätyy kirjastonhoitajaksi Utsjoelle ja (jonkinlaiseen) suhteeseen saamelaisen kuvataiteilijan kanssa. Tällaiselle lantalaiselle hyvää perustietoa(kin) saamelaiskulttuureista, mutta kallistui loppupuolella ehkä vähän Carl Jungin psykologisten symboliteorioiden ihannointiin. Mutta se että olen eri mieltä ei tarkoita tälläkään kertaa, etteikö kirja olisi ollut hyvinkin lukemisen väärti.

Mihail Bulgakov - Saatana saapuu Moskovaan
 
Tämäkin on pitänyt lukea jo pitkään, nyt sain aikaiseksi. Loistavaa tarinankerrontaa ja juonen kuljettelua, ja aivan päättömiä (kirjaimellisesti) tapahtumia. Tykkäsin etenkin tuosta kaksijakoisuudesta kerronnan suhteen, menneisyyden Jersalaimin tapahtumia oli kuvattu todella realistisella tavalla, kun taas modernissa Moskovassa kissat puhuvat ja lennetään alastomana luudalla pitkin kaupunkia.
 
Kaiken kaikkiaan omituinen kirja, mutta tykkäsin silti.
 
E: kaupunki Jersalaimin s-kirjaimen päällä oleva tarke ei toimi täällä. Tuo seikka muuten jäi kirjassa askarruttamaan, että miksi osa historiallisista paikoista ja nimistä oli käännetty eri muotoon.

Henri Henri Olavi: Jyrki Lehtola: Tesla mestsässä
 
Vitun kovaa tykitystä alusta loppuun. Osa esseistä aiemmin jo julkaistuja Imagessa, mutta suurin osa (ainakin itselleni) uusia. Aina ei Lehtola osu, mutta näihin kansiin on saatu kerättyä lähes pelkästään napakymppejä.
 
Tuli tämä luettua nyt itsekin ja oli kyllä melkoista täsmätykitystä. Oikein aisti miten kirjailijalla on ollut hauskaa, miten tämä on ollut raivoissaan ja parhaimmillaan varmasti kumpaakin samaan aikaan.

Ilkka Remes - Kotkanpesä
 
Tulipa tämäkin lukaistua alkuviikosta. Ei yllä lähellekään Remeksen parhaiden kirjojen tasoa, ja tapahtumat olivat melkoisen ennalta-arvattavia. Poikkeuksellista oli, että "toiminta" oli säästetty viimeisille parillekymmenelle sivulle, ja kirjassa tuntui olevan paljon kohtia, joissa ei tapahtunut oikein mitään. Ja jälleen lopetus oli samanlainen kuin aikaisemmissakin kirjoissa, eli yhtäkkiä vaan kaikki on ohi ja elämä jatkuu. En tiedä, vähän vaisuksi tämä jätti. Ei tämä toki huonoin Remeksen kirja ollut, mutta kaukana parhaimmistosta. Keskitasoa ehkä niukasti kuitenkin.