Klassinen ›

Pikkuisen tuo Schmidtin sinfonian 1. osa (muita en kuunnellut) minussakin herätti sellaisia tunteita että musiikki ei oikein etene mihinkään, vaan se vaan velloo jossain omassa mahtipontisuudessaan. Teemamateriaali on pääasiassa noita elokuvamaisia fortefanfaareja. Tismalleen samoja fiiliksiä mulle tulee usein Brucknerista, joten ei ihme että opettaja/oppilas -suhde oli heillä. Taitavasti sävellettyä ja komeasti orkestroitua kyllä, ja sellaista helppoa kuunneltavaa. Mutta, kuten mega kuvaili, jotenkin tunneköyhää, tai vähintäänkin aika yksiulotteista. Mutta makuasioitahan nämä on, pitäis tietysti kuunnella ajatuksen kanssa koko sinfonia ennen kuin muodostaa lopullisen mielipiteen. Mielenkiintoinen tuttavuus silti, ei ollutkaan tullut aiemmin vastaan.

korngold oli varsinainen hollywoodsäveltäjä yhdysvaltoihin paettuaan jonka sinfoniassa elokuvamusiikille ominaiset klisheet ja maneerit pilkahteleekin tuon tuosta.
 
Mutta asiasta toiseen. Nuorempana parikymppisenä tai jo ennen sitä hakemalla hain yliluonnollisia musiikillisia kokemuksia kuulokkeet korvilla sängyssä tuntikausia maaten suurista klassikoista jonnekin avaruuden tähtitarhoihin ajatukset keskittäen valtimot nivustaipeissa jyskyttäen kylmää hikeä valuen ja minuuden ollessa tajunnnasta irtitemmattuna ja usein kokonaisvaltaisen psykofyysisen kokemustilan vallassa tajuamatta kuka olin, jonka jälkeen minuus alkoi vähitellen palaamaan tajuntaan käsittäen kuka olen ja missä olen, käsien alkaessa vähin erin liikkumaan kuin kohmeessa enkä muistanut joskus edellä kuulemasta musiikista nuottiakaan kun sen sisin tunne ja olemus oli ottanut täysin valtoihinsa, objektivoitu valon ja rakkauden henki jonka mozart, haydn tai ludwig oli valanut musiikkiinsa oli tullut lihaksi.Kerran beethoven myöhäisiä kvartettoja kuunnellessa kun olin jossakin tuolla puolen tähtien kiinnitin hetkeksi huomion valtimoiden sykintään nivusissa joka oli siinä määrin voimakasta ja siksi vastenmielistä että jouduin keskeyttämään sielunripin ja tripin. On se hurjaa kun minuus katoaa kokonaan tajunnasta eikä enää tiedä kuka on. Siihen pystyy vain musiikki ja sen sielua järkyttävä ja kohottava vaikutus.

sellisti: Pikkuisen tuo Schmidtin sinfonian 1. osa (muita en kuunnellut) minussakin herätti sellaisia tunteita että musiikki ei oikein etene mihinkään, vaan se vaan velloo jossain omassa mahtipontisuudessaan. Teemamateriaali on pääasiassa noita elokuvamaisia fortefanfaareja. Tismalleen samoja fiiliksiä mulle tulee usein Brucknerista, joten ei ihme että opettaja/oppilas -suhde oli heillä. Taitavasti sävellettyä ja komeasti orkestroitua kyllä, ja sellaista helppoa kuunneltavaa. Mutta, kuten mega kuvaili, jotenkin tunneköyhää, tai vähintäänkin aika yksiulotteista. Mutta makuasioitahan nämä on, pitäis tietysti kuunnella ajatuksen kanssa koko sinfonia ennen kuin muodostaa lopullisen mielipiteen. Mielenkiintoinen tuttavuus silti, ei ollutkaan tullut aiemmin vastaan.
 
Mielenkiintoinen toden totta. Tämähän on miehen ensimmäinen iso orkesteriteos, parikymppisenä sävelletty. Myöhemmin tyyli (mielestäni valitettavasti) muuttui kovastikin, ja Schmidt aivan selkeästi otti huomioon aikansa. Olen nyt yrittänyt tutustua säveltäjän pääteokseen, oratorioon Das Buch mit sieben Siegeln. Siinä on "hieman" enemmän sulateltavaa.
 
Kommenttina vielä tuohan Megan ihmettelyyn konservatiivisuuden itseisarvosta, että ei kai kukaan sellaista vaatimusta sinänsä ole esittänytkään. Itseäni toki kieltämättä kiehtoo suuresti R. Straussin kaltainen hahmo, joka teki omaa musiikkiaan välittämättä ympäristön liikkeistä. Ehkäpä se on jonkinlaista äärimmäistä megalomaniaa, kuka tietää? Ihan samanlainen fiilis tulee mieleeni myös Brucknerin musiikista, hän sävelsi omaa musiikkiaan ja muut sitten sitä seurasivat tai eivät.

brucknerin teemat ovat valitettavasti kuin jostakin provinssiaalisesta hymnikokoelmasta ja turvautuu usein scherzoissa raskaspoljentoiseen talonpoikaistanssiin saadakseen musiikkiinsa kepeyttä. Brucknerin soitinnuksessa mielikuvituksetonta kaavamaisuutta edustavat mm. Lohduttomat tremolot jotka on beethoven's 9. sinfonian avauksesta imitoituja peruja ja hirvittävät tuttiunisonot.yritän tutustua schmidtin myöhempään tuotantoon mutta kyllä esmes ahti karjalaisen 3. sinfonia tai tuukkasen meri sinfonia koskettaa sielua syvemmältä kuin tämä schmidtin naivii esikoissinfonia köyhässä temaattisessa keksinnässään fortefanfaareineen tavoitellen jonkinlaista surkeaa herooisuutta romantikkojen hengessä näiden tyyliä plagioidessaan.
 
Hienoa että suomipojat voittavat nämä germaaniset arjalaiset haastajansa.en ole vielä löytänyt jotakin yhtä vähän levytettyä ja tuntematonta saksalaista tai ranskalaista joka olisi yhtä fasinoiva tai imponoiva kuin meidän kalervo, ahti, olavi, erkki, helvi, eino tai lauri. Barraultia, champagnea ja muuta tunneköyhää sekundaa kyllä löytyy. Bruckner ei muuten koskaan saavuttanut beethovens ja brahmsin retorista voimaa vaan on ikään kuin taisteluiden ylle kohonnutta kontemplatiivisuutta.

melartin 3. Sinfonian avausosan henkeäsalpaavaa ja henkeähaukkovaa rintakehää laajentavaa ja kuumottavaa kiihkeää pakahduttavuutta välittömästi vaikuttaen ei ole minulla aikaan saanut kukaan saksalainen, venäläinen tai ranskalainen romantikko tai modernisti kuin korkeintaan wieniläisklassikko mozart, tuo musiikin suurin nero.monet suomalaiset kylläkin paitsi janne jonka kansallissävytteinen ja flemaattinen sävelkieli ei sykähdytä.

tehän olitte hakemassa säveltäjiä jotka olivat konservatiiveja jo nuorena ettekö? Ilmaisu tuntuu vain kovin absurdilta kun suurin osa säveltäjistä nimenomaan aloittaa tai 1900 luvun alussa aloitti luovan uransa konservatiivina ja heistä vasta myöhemmällä iällä saattaa tulla modernisteja, harvemmin toisin päin. Logisempaa olisi sanoa vaikka että säveltäjä se ja se oli konservatiivi vielä myöhemmälläkin iällä tai joku oli modernisti jo nuorena mikä on mielekäs ja ymmärrettävä lause vaikka on harvinaista mutta olettamus että joku on konservatiivi jo nuorena on banaliteetti sisältäen oletuksen että konservatiivisuus olisi jotain epätavanomaista eikä täysin normaali lähtötilanne luovan säveltäjän uralla. Siinä myös oletetaan että kaikki säveltäjät olisivat konservatiiveja ilman muuta myöhemmälläkin iällä ja teesin mukaan muka säveltäjät aloittaisivat uransa pikemminkin avantgardisteina ja sitten vasta iän myötä muuttuvat perinteisemmän tyylin kannattajiksi tonaalisina säveltäjinä mikä ei ollenkaan pidä paikkaansa.

sub zero: Jos haluat lyhyemmän listan, millä lähteä haltuunottamaan klassisen musiikin peruskaanonia, niin varmaan joku tämmöinen voisi toimia:
 
Bach - Brandenburg-konsertot
Bach - Matteuspassio tai H-mollimessu
Bach - Soolosoitinmusiikkia (esim. Goldberg-muunnelmat pianolle tai toinen sellosarja)
Bartók - Musiikkia jousille, lyömäsoittimille ja celestalle
Beethoven - Sinfoniat nr. 3, 5, 6, 9
Beethoven - Pianosonaatit: Waldstein & Appassionata
Berlioz - Fantastinen sinfonia
Brahms - 3. ja 4. sinfonia
Chopin - pianomusiikkia, esim. nokturnot ja preludit
Debussy - pianomusiikkia, esim. Children's Corner tai Suite Bergamasque
Debussy - Preludi Faunin iltapäivään
Dvôrák - 9. sinfonia
Händel - Vesimusiikki
Händel - Messias-oratorio
Haydn - Sinfonia nr. 94
Haydn - Luominen-oratorio tai Nelson-messu
Holst - Planeetat
Liszt - Pianosonaatti, h-molli
Mahler - 5. sinfonia
Mendelssohn - Alkusoitto: Kesäyön unelma
Mendelssohn - Viulukonsertto
Mozart - Pianokonsertto nr. 20
Mozart - Sinfonia nr. 41
Mozart - Sielunmessu
Mussorgski - Näyttelykuvia
Prokofjev - 5. sinfonia (bonuksena: Pekka ja Susi)
Rahmaninov - 2. pianokonsertto
Ravel - Boléro (tai jousikvartetto, jos haluat jotain fiksumpaa)
Saint-Saëns - 3. sinfonia (bonuksena: Eläinten karnevaali)
Schönberg - Viisi orkesterikappaletta
Schubert - Keskeneräinen sinfonia (yleensä nr. 8)
Schubert - jousikvartetto nr. 14, "Tyttö ja kuolema"
Schubert - Winterreise (laulusarja)
Schumann - pianomusiikkia: esim Carnaval, Kreislerleriana tai Kinderszenen
Shostakovits - 5. sinfonia tai 8. jousikvartetto
Sibelius - Finlandia
Sibelius - Sinfoniat nr. 2, 5, 7
Sibelius - Viulukonsertto
Smetana - Moldau
Strauss, Johann nuorempi - valssit: Keisarinvalssi, Tonava kaunoinen, Wienerwaldin tarinoita
Strauss, Richard - Sävelruno: Also sprach Zarathustra
Stravinsky - Kevätuhri
Stravinsky - Tulilintu
Tshaikovski - Pähkinänsärkijä
Tshaikovski - 6. sinfonia
Vivaldi - Neljä vuodenaikaa
 
Erikseen kuuluisimpia oopperoita:
 
Bizet - Carmen
Mozart - Taikahuilu
Mozart - Don Giovanni
Mozart - Figaron Häät
Puccini - Tosca
Rossini - Sevillan Parturi
Verdi - Aida
Wagner - Valkyria
 
Kiinnostava listaus. Tuohon voisi lisätä tunnetuinta Dimitri Sostakovitsilta.

Sibeliuksen musiikki itsessään on kaikkea muuta kuin traagista sillä sen viileästä klassismista puuttuu ekspressiivisiä ominaisuuksia kun sen sijaan todella traagista on se miten hän dominoi suomen musiikkielämää jatkuvasti ja luo varjonsa häntä parempien ja ilmaisuvoimaisempien postromantikkojen ylle jotka ovat surullista kyllä täysin perusteettomasti joutuneet unohduksiin vaikka ansaitsisivat Sibeliusta suurempaa arvostusta ja esillepanoa.

Kyllä voin itse sanoa pakahtuvani ja haltioituvani henkeä haukkoen monenlaisesta klassisesta taidemusiikista barokin ja klassismin aikakauden musiikista romantiikkaan ja postromantiikkaan ja ehkä jopa modernismiin ja postmodernismiin saakka mukaan lukien myös suomen kaltaisen pienen kansakunnan musiikinhistoriaa edustavat teokset monilta unohdetuiltakin säveltäjiltä jotka saattavat koskettaa syvempiä tuntoja ja tuottaa suurempia emotionaalisia kokemuksia kuin Sibeliuksen kaltaiset yliedustetut ja yliarvostetut populaarit säveltäjänimet joiden musiikki ei kuitenkaan tarjoa kaipaamaani emotionaalista kosketuspintaa viileässä klassismissaan ja kitschin kaltaisessa sävelkielessään. Juuri äsken kuuntelin henkeäni haukkoen pakahtuneena suu irvistyksestä ammollaan silmät tiukasti kiinni painettuina kohti korkeuksia kohottautuen Tuukkasen pastellinsävyisen meri sinfonian 3. osaa jossa mainingit nousevat vaahtopäille ja eilen pakahduin Melartinin 5. sinfoniasta.

Saverio Mercadante - Rondo Russo.
 
https://www.youtube.com/watch?v=DCmMsQxT3tw