Klassinen ›

Miksi Yle klassisella soivat niin marginaalisten ja amatöörimäisten säveltäjien kuten mm. Paciuksen ja Mielckin teokset alinomaa vaikka he kuuluvat sellaisten "suomalaisten" säveltäjien ryhmään joita suuret ajatukset kaihtoivat. Pacius ja Mielck olivat plagioijia joista toinen vasta teini ikäinen säveltäjä. Heidän sijastaan toivoisin ohjelmistoon todellisten ammattilaisten ja visionäärien kuten Fougstedtin, Fordellin, Melartinin, Tuukkasen, Aaltosen, Karjalaisen, Pesosen, leiviskän, Lingon ym. sinfonioita. En yhtään ihmettele että maassa jossa on niin paljon epäkohtia on Ylen ohjelmistopolitiikkakin sössitty kunnolla. Vaikuttaa siltä etteivät ohjelmiston laatijat ole oikein perillä suomen musiikinhistoriasta ja sen todellisista helmistä kliseisine ja stereotyyppisine visioineen joka painottuu todellisten mestarien sijasta pikkutekijöihin.
 
Itse asiassa olen tainnut antaa Ylelle palautetta pariinkin kertaan mutta he totesivat suomalaista musiikkia kyllä soitettavan kanavallaan vaikka se saattaa hukkua kaiken muun klassisen musiikin joukkoon eikä Ylellä ole nauhaoikeuksista huolimatta kuulemma lähetysoikeuksia kaikkiin niihin kantanauhatallenteisiin jotka sisältävät tätä peräänkuuluttamaani musiikkia. Mutta jonkin verran palautteeni seurauksena suomalaista musiikkia lähetettiin Yle klassisella aikaisempaa enemmän. Tosin ei näköjään enää. Suomalaisen musiikin päivänä kuultiin yöaikaan viimeksi Tuukkasta Yle klassisella, säveltäjän 5. sinfonia jota en valitettavasti päässyt kuulemaan teoksen myöhäisestä lähetysajasta johtuen. Siksi toivoisin teoksen uusintaa.
 
Suurempi synti Sibeliukselta kuin se mitä tyyliä hän edusti oli se ettei hänen sangen vaatimaton lahjakkuutensa riittänyt objektivoidun tunteen valamiseen sinfonioihinsa mikä on oikeastaan ainut asia millä on taidemusiikissa korkeampaa metafyysistä merkitystä ja joka tekee musiikista suurta taidetta jos on tehdäkseen, emotionaalinen syvyys ja voima, joita ominaisuuksia Sibeliuksen viileää klassismia edustavista sinfonioista saa hakemalla hakea mutta Melartinin saksalaiseen orkesteritraditioon pohjautuvissa sinfonioissa ne ilmenevät välittömästi niin että kuulija kokee että hänen sisintään koskettaa ääretön kun sen sijaan Sibeliuksen sinfoniat edustavat puhtaasti pintailmiötä koskematta olemusta sinänsä.
 
Eivät Melartin tai Tuukkanen suinkaan olleet vähäisempiä säveltäjiä kuin empiirisiin havaintoihini perustuen pintaliitäjänä tunnettu Sibelius kitschinomaisessa sävelkielessään ja anakronistisessa ja staattisessa, viileässä klassismissaan, sillä sieluni sisimmässä olen kokenut sen valtavan poltteen ja hengenpalon mitä Melartinin ja Tuukkasen unohdetut tai harvoin esitetyt sinfoniat melodisessa vuolaudessaan saavat kuulijan tajunnassa puhtaan mielteen alueelle heijastuneina tahdonliikkeinä aikaan kiihdyttäessään älyn mukaisia tahdonliikkeen vastineita niin että kuulijan on pakko tuntea samoin kun säveltäjä on valtaisassa luomispalossa älyn vapautumisen tuloksena pyhityksen tuokiossa teostaan säveltäessään tuntenut.
 
Säveltäjä Joonas Kokkonen sai 1960-luvulla pyynnön eräältä lehdeltä nimetä 6 merkittävintä 1900-luvulla säveltänyttä suomalaista säveltäjää.
 
Kokkosen lista oli: 1. Sibelius. 2. Bergman. 3. Klami. 4. Madetoja. 5. A.Merikanto. 6. Raitio.


Kokkosen lista on kyllä muilta osin melko mukiinmenevä ja hyväksyttävä mutta esim. Melartinin poisjättäminen siitä on suuri virhe ja ennen kaikkea, Sibelius ei missään nimessä ole merkittävin suomalaissäveltäjä koska hänen askettisista ja staattisista sinfonioistaan puuttuu emotionaalinen syvyys ja voima niiden jättäessä kuulijansa varsin kylmäksi ja apaattiseksi kykenemättä tyydyttämään emotionaalisten kokemustemme tarvetta kuten Melartin kykenee postromanttisilla sinfonioillaan jotka saavat kuulijansa pakahtumaan ja haltioitumaan monin verroin Sibeliusta enemmän.
 
Erik Bergman ei myöskään pelkkänä merkittävänä modernina kuorosäveltäjänä hätyyttele kärkisijoja. Asettaisin monta muuta hänen edelleen. Klamikin on tunnettu pelkkänä musiikillisena humoristina. Aarre merikanto sen sijaan ei loista erityisen merkittävänä uusklassikkona tai postromantikkona vaan hänen merkityksensä nojaa 20 luvun modernimpaan tuotantoon joista osan hän silpoi itsekritiikin puuskassa mutta jotka Heininen sitten rekonstruoi uuteen uskoon.
 
Olisi jo aika päästä eroon musiikkimaailmaa turmelevasta Sibelius kultista ja tunnustaa hänen konservatiivisen musiikkinsa merkityksen olevan suuresti liioiteltua sinfonioidensa silmiinpistävässä emotionaalisessa köyhyydessä. Tuukkanen, Saikkola, Sonninen, Pesonen, Aaltonen, Melartin, leiviskä, Karjalainen, Ranta, linko ym. ansaitsisivat nykyistä näkyvämmän ja huomattavamman aseman maamme musiikinhistoriassa.
 
Faktisesti Melartin on emotionaalisten kokemusten musertavuudella mitattuna ylivoimaisesti Sibeliusta merkittävämpi säveltäjä jos kriteerinä kaiken taiteen suuruudelle on juurikin sen kyky tuottaa kuulijassaan voimakkaita emotionaalisia kokemuksia niinkuin sen pitäisi olla niin subjektiivisia kuin ne luonteeltaan ovatkin sillä mikään pinnallinen musiikki kuten Sibeliuksen askeettiset ja staattiset sinfoniat, jotka ovat lähinnä pintailmiötä eivätkä kosketa olemusta sinänsä, eivät pitkällisen kokemukseni mukaan vetoa kuulijan syvimpiin tunteisiin eivätkä kykene kohottamaan ja muuttamaan niitä toiseen vireeseen vaan jättävät kylmäksi ja apaattiseksi eikä hänen taiteensa näin kohoa korkeimpaan mahdolliseen arvoluokitukseen. Suon Melartinillekin anteeksi hänen pienet hairahduksensa ja syrjähyppynsä iskelmien puolelle enkä sen takia aio purskahtaa asuntolassani itkuun.
 
En missään nimessä heitä Melartinin levyjä jäteastiaan vaan ennemmin sinne joutavat turhat Sibelius levyt ellei joku halua niitä ostaa sillä Sibeliuksen musiikista, varsinkin sinfonioista, puuttuu emotionaalinen kosketuspinta, voima ja syvyys niin etteivät ne tyydytä emotionaalista kokemusten tarvetta eikä niillä näin ollen ole säveltaiteena mitään funktiota jotta ne saisivat valtaisan hengenpalon ilmestymään kuulijan sisäisyydessä puhtaan mielteen alueelle heijastuneiden tahdonliikkeiden muodossa älyn mukaisia tahdonliikkeiden vastineita kiihdyttäen ja kokemaan saman jonka säveltäjä on valtaisan luomisaktin aikana älyn vapautumisen tuloksena pyhityksen tuokiossa kokenut ja objektivoitua tunnetta teoksiinsa valanut.
 
On suorastaan jotenkin säälittävää että niin paljon kuin Sibeliusta sinfonikkona onkin hehkutettu hänen staattisista ja askeettisista sinfonioistaan ei löydy minkään vertaa emotionaalista syvyyttä ja voimaa niin että se ylimalkaan tekisi jonkinlaisen emotionaalisen vaikutuksen kuulijaansa ja tyydyttäisi hänen emotionaalisen kokemustensa tarpeen kuten kaikilla muilla ammattitaitoisilla säveltäjillä kuten Melartinilla ja Tuukkasella joiden musiikista olen saanut Sibeliusta paljon suurempia ja voimakkaampia emotionaalisia kokemuksia mikä osoittaa heidän etevämmyytensä Sibeliukseen nähden.
 
Uskoisin myös Lauri Saikkolan sinfonioiden olevan merkittävämpiä kuin Sibeliuksen sillä ne kuuluvat säveltäjänsä keskeisimpään tuotantoon kuten esim. kaatuneille aseveljille omistettu Traaginen sinfonia pateettisine ja lyyrisine mottiteemoineen joka saanee kuulijassaan aikaan Sibeliuksen stereotyyppistä kansallisromantiikkaa ja viileää klassismia suuremman emotionaalisen kokemuksen kuten Saikkolan sinfoninen runo Karjala palaa jonka musertavaa emotionaalista vaikutusta pääsin itse todistamaan.
 
Se on kyllä suuri virhearvio tuo Sibeliuksen saama maailmanlaajuinen arvostus sillä en ole milloinkaan , en milloinkaan, saanut minkäänlaisia emotionaalisia kokemuksia hänen tunneköyhästä ja puisevan kolkosta musiikistaan toisin kuin edellä mainituista suomen säveltaiteen johtotähdistä jotka ovat ansaitsemattaan joutuneet unohduksiin vaikka heidän sävelkielensä on kiehtovampaa ja väkevämpää kuin Sibeliuksen kylmäksi jättävä harrastelijamainen puuhastelu mutta onhan esim. Aarre Merikannon 1920 luvun tuotantoa modernistisuudessaan Paavo Heininen luonnehtinut suomen musiikin kulmakiveksi.
 
Melartin on eittämättä se suomen kaikkien aikojen suurin säveltäjä jolleivat Tuukkanen, Aaltonen, Saikkola, Sonninen, karjalainen, Pylkkänen, Launis, Pesonen, Leiviskä ym. olisi myös säveltäneet vaikuttavia mestariteoksia jotka jättävät niin Sibeliuksen kuin Rautavaaratkin varjoonsa sillä kummankaan musiikista eivät puhu suuret intohimot tai väkevät tunteet kuten Melartinilla vaan Sibelius edustaa naivilla ja nukuttavan haukotuttavalla tavalla plagioitua viileää klassismia kuvitellessaan suuruudenhulluudessaan olevansa joku Beethoven jonka neroudesta hän jää valovuosien päähän kun taas Melartin ja Tuukkanen edustavat todellista myöhäisromantiikkaa postromanttisten sinfonioidensa pitkälinjaisilla romanttisilla lauluteemoillaan kun taas Sibeliuksen kyvyt eivät riittäneet kuin lyhyisiin kolmisävelaiheisiin joita hän sitten muuntelee ja kehittelee naiivilla tavalla. Teoriani on murentanut kaiken mihin Sibeliuksessa uskoitte.
 
Saan kyllä musertavia emotionaalisia kokemuksia mestarillisesta Melartinista ja Tuukkasesta mutta Sibeliuksen naiivilla ja haukotuttavalla tavalla plagioitu viileä klassismi jättää täysin kylmäksi ja flegmaattiseksi. Olen pahoillani että olen teeseilläni näin murentanut tyystin kaiken mihin uskotte kuten myös tärkeinä pitämänne arvot mitä perusteettomaan ja liioiteltuun Sibelius kulttiin tulee sillä Melartin on suvereenisti Sipahtanutta Sibbeä suurempi sinfonikko. Mikä oli todistettava.
 
Väitän että suomessa on useita hyviä laulusäveltäjiä joiden tuotteet ylittävät mainitsemiesi Sibeliuksen laulujen varsin vaatimattoman ja heikon laatutason ja kykenevät tulkitsemaan ja ilmaisemaan paljon herkkävaistoisemmin runotekstin hengen kuten Kilpinen monissa lauluissaan. Minulla on hyllyssäni eräs erinomainen Kilpisen liedejä käsittävä Gerhard Huschin levyttämä cd levy jota ei valitettavasti löydy tuubista tai Spotifystakaan.