Studiotyöskentely ›

Pauli Lappalainen: No, toisaalta taisi T.T saada aika paljon kritiikkiä tekemisistään ja tuotoksistaan aikanaan.

Epäilemättä. Ehkä hänen tyylinsä koettiin sen ajan estetiikan vastaiseksi. Hieno tekijä ja uudisraivaaja. Koko ajan oli kokeilussa tekniikoita ja laitteita, joista ei Suomessa oltu vielä kuultukaan.

Notefix: Epäilemättä. Ehkä hänen tyylinsä koettiin sen ajan estetiikan vastaiseksi. Hieno tekijä ja uudisraivaaja. Koko ajan oli kokeilussa tekniikoita ja laitteita, joista ei Suomessa oltu vielä kuultukaan.
 
Pienessä hiekkalaatikossa tulee helposti tönimistä.

Täytyy sanoa että kyllä nuo 80-luvun Hassiset, Eput, Pellet, Smack ja Nights of Iguana ym kuulostaa juuri siltä miltä pitääkin. Mieletön yhteissoitto ja meininki ja vielä hyviä biisejä.
Jos nuo levyt oltaisi tehty kuin nykyään makuuhuoneen nurkkauksessa soittaja yksi kerrallaan ilman muiden läsnäoloa käyttäen mallintavia vahvistimia ja midillä tehtyjä rumpuja, kaikki quantisoitu ja tunetettu tappiin ei levyistä olisi tullut lähellekkään noin hyviä.
Koska raitamäärä oli yleensä rajoittunut 24-raitaan joutui myös miettimään sovituksia eikä vain mättämällä satoja raitoja hölynpölyä peittämään biisien huonoutta.

Notefix: Epäilemättä. Ehkä hänen tyylinsä koettiin sen ajan estetiikan vastaiseksi. Hieno tekijä ja uudisraivaaja. Koko ajan oli kokeilussa tekniikoita ja laitteita, joista ei Suomessa oltu vielä kuultukaan.
 
Kyllä mun muistaakseni TT:tä pidettiin hyvin arvossa. Ongelma on musta lähinnä se, että (kuten Suomessa myöhemminkin) karrikoiden ainoastaan yksi staili oli pinnalla ja se sai / joutui tekemään kaikki työt. Eli ei valittu työntekijää tekemään tyylillisesti sitä työtä.
 
Tästä musta kärsi mm Melrose, jonka raivoisan katumusarockabillyn tuottajaksi ei todellakaan sopinut mun ihan erittäin suuresti kunnioittamani Jimi Sumén.
 
Samoin TT toimi hyvin Sielun Veljien Lamourhassa, joskin veljien piiristä voi ehkä lukea muutakin mielipidettä, mutta sitten musta Huorin -levyssä se ei enää toiminutkaan, vaan tuloksena oli ylä-äänikihinää totaalisen kitarametelin sijaan. Joku ehkä voi yhdistää tämänkin kundien myöhempiin uriin.
 
Sen sijaan Smackin kohdalla TT oli pahanlaatuinen huti. Joka kerta, kun Kinde iskee virveliin, komppi katkeaa ja se on anteeksiantamatonta. Kun kaikesta huolimatta bändi tulee sieltä muovista läpi raivoisana rockn roll aktina, ei voi sanoa muuta kuin nimimerkki lumppaajaa kompaten, ne bändit olivat tosi hyviä. Mutta ei niillä ollut maailman markkinoilla noilla tuotoksilla paljon jakoja.
 
No kun kritisoin, niin mitä sitten. Melrosen kohdalla Ralf Örnillä (joka on / oli musta hyvä heppu) ja bändillä oli kiire. Jos joku olisi siinäkin toppuutellut ja vaikkapa miettinyt, että rähinärokkia ei täällä osata tehdä (mikä on kompleksista, koska sitä tehtiin niin paljon), on käännettävä katseet muualle.
 
Mitä noista kahdesta levystä olisi tullut, jos esimerkiksi Ruotsista olisi messiin houkuteltu sikäläisen garagebändin The Nomadsin armoitettu live- ja levymiksaaja-äänittäjä 4-Eyed Thomas, kuten hänen taiteilijaimensä kuului. Edes rahaa ei olisi palanut enempää, ainoastaan mielikuvitusta ja aikaa. En tiedä, mutta vaihtoehdot eivät kuuluneet juttuun, mikä on mun pointtini näin jälkikäteen. Melrosen ja Smackin kundit olivat noin 18 vuotiaita. Olisiko se haitannut, jos levyt olisivat tulleet vuoden-parin viiveellä? Nyt kumpikin lähti maailmalle ja sai hienoa kulttimenestystä, mutta se oikea rahalla mitattava jäi puuttumaan. Nomads kiertää vieläkin harrastuspohjalta, kuten aina, ja heille on tehty tribuuttilevykin.
 
Tekisi mieli jatkaa vielä synapopista, mutta säästellään.
 
PS EDIT: Poistin turhat voimasanat.

Sormunen tiivisti hyvin monia juttuja: voin vain kuvitella, miten verraten pienelläkin lisäpanostuksella/seikkailunhalulla moni kotimainen julkaisu kuulostaisi kovin erilaiselta - ja tekisi esittäjälleen kunniaa ihan eri tavalla. Jossittelu ei toki auta mitään, mutta jospa menneestä voisi edes oppia. Toivotaan!

sormunen: Samoin TT toimi hyvin Sielun Veljien Lamourhassa, joskin veljien piiristä voi ehkä lukea muutakin mielipidettä, mutta sitten musta Huorin -levyssä se ei enää toiminutkaan, vaan tuloksena oli ylä-äänikihinää totaalisen kitarametelin sijaan.
 
Ylä-äänikihinä tuli aika vahvasti mukaan muutamilla muullakin tuottajilla, joita minun mielestäni yhdistää kitaristi(sankari)tausta: Jimi Sumén ja Janne Louhivuori, eritoten. Suménilta tulee tässä suhteessa mieleen Dave Lindholmin "Kuutamolla"-LP ja Louhivuorelta Miljoonasateen alkupään levyt (tai ainakin niiden ensimmäiset vinyylipainokset).
 
Olen joskus pohtinut, mahtaako johtua 70-luvun lavavolyymien aiheuttamista kuulonalenemisista diskanttipäässä... toisaalta kaikenlaiset "normaalit yläpään nostot" taisivat olla muutenkin ajan kapinaa 70-luvun tumpumpia äänimaisemaihanteita vastaan. Tilanne muuttui vasta sitten kun cd-levyistä tuli normi ja ne LP-normeilla tehdyt yläpäännostot alkoivat kuullostaa ohuelta kitinältä.
 
Ja tämä kaikki on siis puolihuolimatonta pohdiskelua, ei tietoa. Korjatkaa toki te, jotka olette paremmin perillä.

Nämä vois olla ihan mielenkiintoisia vertailtavia. Zero Nine:ltä kaks albumia samana vuonna 1982 josta toinen äänitetty Lontoossa.
 
ZERO NINE - Visions, Scenes and Dreams, Finnlevy/Dig It, 1/1982 tuottaja K.Halonen.
 
ZERO NINE - Blank Verse, Kingsway Recorders London/Dig It, 8/1982, tuottaja Ian Gillan.

Jasska: Nämä vois olla ihan mielenkiintoisia vertailtavia. Zero Nine:ltä kaks albumia samana vuonna 1982 josta toinen äänitetty Lontoossa.
 
ZERO NINE - Visions, Scenes and Dreams, Finnlevy/Dig It, 1/1982 tuottaja K.Halonen.
 
ZERO NINE - Blank Verse, Kingsway Recorders London/Dig It, 8/1982, tuottaja Ian Gillan.
 
Gillan tais tuottaa lähinnä röyhtäyksiä lähipubissa, mikäli oikein muistan.

sormunen: Tekisi mieli jatkaa vielä synapopista, mutta säästellään.
 
Pliis jatka :D Tää on viihdyttävää luettavaa!

Havana Blackin levy Indian Warrior on paras esimerkki tästä 80-luvun suomi vs maailma. Tuosta miksattiin/masteroitiin jenkeissä toinen painos, ja se on soundeiltaan huomattavasti parempi. :)

Eräs juttu selvisi.
 
Yksi vanha vinyylini on J. Karjalainen / Kookospähkinäkitara -87 (Finnvox, äänitys ja miksaus Risto Hemmi). Levy on hyväkuntoinen mutta soundi ponneton.
 
Kuuntelin vertailuksi 2012 remasteroidun version digiformaatissa. Todella paljon parempi!
 
Eli tuon alkuperäisen vinyylin masteroinnissa tai kaiverruksessa lienee jotain erikoista? Teoriassa voi olla niinkin että vinyylin aikaisempi omistaja on kuunnellut sitä runsaasti, ehkä liian raskaalla neulapainolla. Vaikea sanoa.
 
Mutta palautti uskoa että -87 on ainakin masterointiin asti pystytty tekemään loistavankuuloista jälkeä.
 
Odotan mielenkiinnolla uusia vinyylijulkaisuja.

Topi Sorsakoski: Hurmio, -85. (eli Sorsakosken eka)
 
Tämäkin Finnvox ja Hemmi.
 
Oikein hyvältä kuulostaa! Ja varmuudella kyseistä alkuperäistä vinyyliyksilöä ei ole kuunneltu kuin muutama kerta.
 
Edellisellä kuuntelukerralla ei levysoittimessa ollut vielä kunnollista RIAA-korjainta + muita pikku parannuksia. Tuntuu että parannukset tepsivät parhaiten juuri niihin levyihin jotka ensin kuulostivat vähän ohuilta. Eli erot tasoittuu.

RichTexan: Topi Sorsakoski: Hurmio, -85. (eli Sorsakosken eka)
 
Tämäkin Finnvox ja Hemmi.
 
Oikein hyvältä kuulostaa! Ja varmuudella kyseistä alkuperäistä vinyyliyksilöä ei ole kuunneltu kuin muutama kerta.
 
Edellisellä kuuntelukerralla ei levysoittimessa ollut vielä kunnollista RIAA-korjainta + muita pikku parannuksia. Tuntuu että parannukset tepsivät parhaiten juuri niihin levyihin jotka ensin kuulostivat vähän ohuilta. Eli erot tasoittuu.
 
No jos RIAA on mitä sattuu, voivat levytkin kuulostaa mielenkiintoisilta eli paskoilta.

Vinyyli on muutenkin melko arvaamaton media. Käyttäjäkunnan moninaisten laitteistokonaisuuksien vuoksi erot soundissa saattavat olla verrattain suuria...

Mikael: Vinyyli on muutenkin melko arvaamaton media. Käyttäjäkunnan moninaisten laitteistokonaisuuksien vuoksi erot soundissa saattavat olla verrattain suuria...
 
Peleissähän on aina laitteistovaatimukset et millä pystyy vetään, koskahan tulis äänitteiden kuunteluun...

LP:n tai sinkun kaivertaminen on taidetta, koska eri kohdat levystä pyörivät eri vauhtia. Raitojen dynamiikan kannalta pitäisi kappaleet sijoittaa sopiviin kohtiin levyä parhaan tuloksen kannalta.
 
CD taas pyörii 500 - 200 rpm, jotta bittinopeus pysyy vakiona. Luku muuten aloitetaan sisäreunasta.

Vessajono: Oon aina vähän tykännyt, että Dingon eka levy on ehkä ensimmäinen suomalainen levy, missä ei oo juurikaan sitä aikakauden Suomi-kämäisyyttä.
 
Eikös tuo ollut juuri sitä Dan Tigerstedtin kulta-aikaa, kun pääsi Parkvillesta ja Birdlandista Musiikki-Fazerin isolla rahalla toteutettuun Takomo-studioon, ja kasiraiturit vaihtuivat 24-raitaisiin...

RichTexan: Topi Sorsakoski: Hurmio, -85. (eli Sorsakosken eka)
 
Tämäkin Finnvox ja Hemmi.
 
Oikein hyvältä kuulostaa! Ja varmuudella kyseistä alkuperäistä vinyyliyksilöä ei ole kuunneltu kuin muutama kerta.
 
Edellisellä kuuntelukerralla ei levysoittimessa ollut vielä kunnollista RIAA-korjainta + muita pikku parannuksia. Tuntuu että parannukset tepsivät parhaiten juuri niihin levyihin jotka ensin kuulostivat vähän ohuilta. Eli erot tasoittuu.
 
Niin siis varmuuden vuoksi, tottakai Suomessa tehtiin hyvää kamaa sekä kasarilla että ennen sitäkin (tää tohon Dingo ekana en muista kenen juttu). Blues Section oli 60-luvun lopun ns. superbändi ja eiväthän heput olleet mitään koulutettuja, vaan enemmänkin katupoikajutuista tulleita rokkareita + Jim briteistä + larun jämät. Joka tapauksessa, kuten Lovella oli tapana, heille annettiin aikaa ja paras heppu tuottaan. Tämä oli Otto Donner, joka treenautti biisit kuosiin ja studiossa varjonyrkkeilemällä näytti biisien tempot.
 
Kuuntelin taas tänään Harsoisen teräksen ja mua vituttaa niin ettei veri kierrä se, että ton levyn biisit ovat Ismo Alangon parasta kamaa, soittajat ylimystöä, idea ihan mielettömän kunnianhimoinen ja sitten Epe on tuikannut koko vitun proggiksen jonnekin Sundqvistin MSL:ään ilman ulkopuolista tuottajaa. Siellä se Sundqvist on ajellut traktorilla venatessaan äänitysten loppua jätettyään mikityksen hoitamatta ja kun taas "dokumentti" on ilmestynyt, niin bändi jatkoi keikkailua niinkuin ennenkin eikä siitä levystä sen enempää. Paitsi, että se jäi Ismon nuoruuden parhaan vaiheen dokumentiksi.
 
Miettikääpä jo tuo kokoonpano, jossa oli monenlaista osaamista ja biisit kuosissa, olisi päässyt vaikkapa Finnvoxiin Risto Hemmin äänitettäväksi ja Otto Donnerin tuottamaksi. Tai Dan Tigerstedtin äänittämäksi ja Pave Maijasen tuottamaksi. Tai ristiin, jo Otto olisi ollut liian vanha. Perkele, silloin osaavilla muusikoilla olisi ollut partneri, jonka kanssa puhua!
 
Stadissa Atte hoiti kyllä asiat eri tavoin, se on sanottava. Atte edes yritti kaikkien levymerkkiensä kautta ja saikin ihan mielettömästi aikaiseksi. Pientenkin bändien tuotantoon panostettiin ainakin juuri sen singlen verran. Bändien kiireelle Attekaan ei toki voinut mitään tai ainakin se olisi edellyttänyt sitä, että Atte olisi oppinut sanomaan "ei".
 
Jo kasarin alussa mä pohdin sitä (persaukisena), että olispa nastaa, jos olisi levymerkkejä, joitten tuotannosta voisi päätellä, mitä musaa sieltä on tulossa. Vähän Rough Traden, Frontlinen, Stiffin ja Factoryn malliin.. Se olisi edellyttänyt juuri paneutumista studiotyöskentelyyn, enkä ole varma olisiko sellaiselle kuitenkaan ollut tarpeeksi kysyntää. Tai no tavallaan, tänään oli Hesarissa Tarja Ylitalon 70-v haastattelu. Lukekaa se ja kelatkaa.

...ja sattuu olemaan hyllyssä myös Eppujen Tie Vie -LP, mikä on Pokon katalogissa seuraava heti tuon Harsoisen Teräksen perään. Harsoinen äänitettiin alkuvuonna -82, ja Tie Vie melko seuraavaksi. Tie Vie:llä on sentään rummut ihan kuunneltavissa.
 
Mutta tössittiin sitä ulkomaillakin. Ja vielä isolla klassikolla.
 
Jos Wikipediaan on uskominen Rush:n Moving Pictures on äänitetty Le Studio:n uusilla digivempaimilla vuonna -80/-81. Meinasin erehtyä ostamaan tuon (kin) vinyylinä ennen kuin luin tarkemmin. Miksaus on tehty 16 bit/44 kHz, joten masteri ei ole yhtään CD-tasoa parempi. Vinyyliin ei jäisi kuin levyn kääntämisen ilo ja hienot kannet. Levykauppa X myy vuoden 2016 painosta liki 40 eur hintaan, mutta ei sitä viitsi maksaa jos sama laatu tulee diginä.
 
Kuitenkin DAW:t tuli laajemmin käyttöön paljon myöhemmin mikäli on uskominen MODERN RECORDING TECHNIQUES -kirjaa (David Miles Huber) 9th edition. Siinä puhutaan enemmänkin 90-luvun puolivälistä. Joten en tiedä mitä sukupolvea tuon Le Studio DAW sitten oli?