Keskustelua raskaammasta musiikista ›

Vähän myöhässä liityn tähän keskusteluun mukaan, mutta itse kuuntelen pääasiallisesti metallia/heviä/rokkia, mutta sen rinnalla olen lähes kaikkiruokainen sen suhteen millaiseen musiikkiin olen elämäni aika törmännyt. Lähes kaikista genreistä löytyy itselleni täysin sietämätöntä tavaraa ja sitten todella miellyttävää tavaraa ja näiden välinen ero voi joskus olla hiuksenhieno. Esimerkiksi lauletussa musiikissa minulle laulajan ääni on usein se, joka saattaa muuten hyvä musiikin muuttaa mahdottomaksi nauttia.
 
Toki sitten täytyy muistaa, että maailmassa on niin paljon erilaista musiikkia, että se mitä yleisesti tarkoitetaan laajalla musiikkimaulla on kovin usein vain erittäin kapea siivu siitä, millaista musiikkia ihmiset maailmalla ovat tehneet/tekevät. Pääasiallisesti kuuntelemme enemmän tai vähemmän länsimaista musiikkia (tai korkeintaan länsimaisesti vaikuttunutta musiikkia tai länsimaista musiikkia eksoottisin vaikuttein), mikä tietysti on vain luonnollista koska sitä on pääasiallisesti tarjolla ja siihen kasvamme.
 
Toinen asia on se, että aika monella (minä mukaanlukien) on lopulta varsin heikko ja pintapuolinen tuntemus itsellemme vieraammista genreistä ja välillä olen törmännyt siihen tosiasiaan, että minulla on voinut olla jostain päägenrestä varsin negatiivinen näkemys/kokemus, mutta sitten joku alagenre onkin kolahtanut todella lujaa. Ja usein sopivaan alagenreen törmääminen on aika sattuman kauppaa.
 
Lopuksi vielä sellainen havainto, että melodisessa musiikissa on yleisesti ottaen sellainen hauska piirre monen genren välillä, että lopulta melodiat ovat hyvin samantyyppisiä, eron tekee lähinnä se, miten se esitetään ja mitä sen ympärillä tapahtuu. Moni pop-musiikille ja sen tarttuvuudelle/helppoudelle nenäänsä nyrpistävä rock/hevi/metalli-puristi ei tajuakaan miten samankaltaisia monet melodiat näissä genreissä ovat vaikkapa juuri ihan listapoppiin nähden. Täysin saman melodian ympärille voisi tehdä aivan eri genren biisin.
 
Monelle kuitenkin ne muut elementit musiikissa ovat niin isoja tiedostettuja tai tiedostamattomia henkisiä esteitä, ettei sieltä pystytä kuulemaan muuta ja sitten laitetaan leima päälle "eihän tämä ole edes musiikkia".
 
Ja vielä lopuksi: erityisesti metallin puolella on todella sitkeässä käsitys siitä, että mitä vaikeampaa musiikki on teknisesti, sen parempaa se on. Ja sama luonnollisesti johdetaan muusikoihin. Rumpaleita ja kitaristeja arvostetaan hyvin pitkälle sen suhteen kuinka nopeasti he osaavat soittaa ja kuinka monimutkaisia ratkaisuja rakentaa. Monesti tulee fiilis, että puhutaan urheilusta eikä musiikista. Ja edes tekniikka ei ole niin yksiselitteistä. Nyt en millään muista kuka se oli, mutta joku teknisesti todella kova metallirumpali, joka sanoi, että arvostaa äärettömästi suomalaisten tanssilavoja kiertävien humppabändien rumpaleita nimenomaan siksi, että se tarkkuus ja rytmitaju mitä siinä hommassa vaaditaan tunnista ja illasta toiseen on niin kovalla tasolla. No, ei varmasti taittuisi humpparumpaliltakaan blast beatit ainakaan lonkalta, mutta se nyt ei siis ollut se pointti tässä.
 
Ja tuosta soittamisen vaativuuden illuusiosta tulee vielä sekin mieleen, kun omasta tuttavapiiristä moni hevimies todella vahvasti pitää kaikkea konemusiikkia täysin ala-arvoisena koska "konehan siinä kaiken musiikin tekee kunhan vaan painaa nappia, ei siinä tarvitse osata soittaa mitään". Tuollainen vetää kyllä kerta toisensa jälkeen sanattomaksi.
 
Tekniikan jälkeen tullaankin siihen vaikeammin määriteltävään mutta kaikista olennaisimpaan osuuteen musiikissa: tunteeseen, luovuuteen ja tyylitajuun. Moni ei ymmärrä (jälleen kerran etenkään metallin saralla), että enemmän ei suinkaan ole aina enemmän. Pitää ymmärtää sitä musiikkia kokonaisuutena ja kuten jokainen kunnon muusikko ymmärtää, soittaa palvellakseen biisiä, ei nostaakseen omaa egoaan.