Studiotyöskentely ›

Juice on niin huonoa musaa, ettei jaksa kyllä hetkeäkään. Vaikka onkin/oli yhtä arvokas muusikko ja biisintekijä kuin kuka tahansa muukin.

jannu: Ogeli viitannee Oulunkylän Pop & Jazz Konsaan?
 
kuvaako toi juicen biisi nimenomaan noita Ogelista tulleita opistomuusikoita 1980-90 luvulla että he olivat niin sanotusti elitistisiä muusikoita jotka kuuntelivat vain kikka koreaa ja jussi pattitusseja ja jazzia ja kaikki simppeli musa oli roskaa?. kiinostaisi nimenomaan kuulla että onko niissä jutuissa perää oikeesti?

locoloco: kiinostaisi nimenomaan kuulla että onko niissä jutuissa perää oikeesti?
 
Munsta tuntuu, että tuollainen on sellaista alemmuuden tuntoista vitsailua. Tunnen monta Ogelin käynyttä, enkä voi yhtyä mitenkään tuohon elitistiseen näkemykseen.
 
E: 80-luvulla tosin kahtiajako on varmasti ollut räikeämpää ns. opiskelleiden muusikoiden ja itseoppineiden välillä.

locoloco: kiinostaisi nimenomaan kuulla että onko niissä jutuissa perää oikeesti?
 
Ei ole. Sen verran ehdin katsoa ympärilleni muutaman vuoden aikana. Sanoisin, että sitä huttua kuuli niitten suusta, joilla ei ollut mitään tekemistä paikan kanssa.
 
Kun intterveppi puuttui, tietoa pystyi jakamaan Ogelin kokoisessa paikassa kivasti. Minäkin sain käsiini sellaisia nuotteja ja oppeja, joita ei ollut missään tai sellaisia en vain osannut etsiä. Kyllä uusia tuulia kuunneltiin, kun joku toi kasetin tai CD:n jostain reissulta tai oli tilannut postimyynnistä uuden LP:n. Toisaalta ostamani Jacon VHS-videon kopion kopion kopio oli niin huono, ettei kuvasta saanut oikein selvää ja ääni kohisi aivan hirveästi. Taisin yrittää katsoa sen muutaman kerran.
 
Nyt YT on auki. Maailman starat kertovat kaiken ja nelivuotiaat elvistelevät mitä ihmeellisimmillä kompeilla huippurumpusettien takana. Amazonista saa joka nuotin ja vähän yli. Mutta mutta...
 
Viime vuosisadan lopulla (heh!) Helsingissä ja koko Suomessa ylipäätään oli muutama liike ja jokunen hyvä soitin. Osa lähti ulkomaille hakemaan instrumentteja, kun niitä ei täällä ollut joka nurkassa. Opiskelukavereilta ja maikoilta kannatti kysyä vinkkejä. Soittimia kokeiltiin keskenämme ja fiilisteltiin styrkkareita. Vaihdettiin muistiinpanoja ja keskusteltiin opinnoista. Piiri oli väkisin rajattu muttei suljettu: elitismi oli siitä kyllä kaukana. Nyt T-kaupasta saa koko studion ja keikkakamat kotiovelle hiirtä tai puhelinta naksuttamalla. Mutta mutta...
 
Oulunkylä on koulu muitten joukossa. Jos intoa on, siellä on samanhenkistä musiikista kiinnostunutta porukkaa ja se on hyvä astinlauta. Koulu tarjoaa kuitenkin vain työkaluja ja apua. Varsinainen työ pitää ihan itse tehdä. Mikäli haluaa paljon, pitää töitä tehdä - paljon. Hyvä opettaja madaltaa portaita mutta silti oppiminen ja omaksuminen on itsestä kiinni. Popin soittamisen tasoon koululla on minusta ollut vaikutusta eikä enää tarvitse tyytyä Suomen vanhoillisimpien musiikkiopistojen, kuten vaikkapa ihmon ikuiseen skaalojen pyörittelyyn viululla ja pienolla (taisin olla ilkeä).
 
Ne laitteet ja se tuubi. Vaikka nyt tarjonta on helpommin käsillä, kyse on pelkistä työkaluista. Soittaminen onnistuu vitosen pesusoikkobassolla ja kymppitonnin Alembicilla. Ne ovat vain apuvälineitä. Laulajan tahi soittajan taidot on se arvokas asia, sisältö.
 
Välikommentti: Minusta mitään ihmeellistä koskaan tullut, kunhan kolaan soittimellani jotain. Opiskelin myös muualla, että päivätyöstä saan jotain käteen ja illat voin askarrella soittimen varressa. Tosiasia on, että soittajat ja muusikot ovat lähes järjestään matalapalkka-alalla.
 
Minusta soittaminen ja erityisesti musiikin tekeminen muuttui viimeistään vuosituhannen vaihteen aikoihin merkittävästi. Bassopuolen peukkuihmeitä toki näkee mainoksissa edelleen ja ne ovat ehkä karikatyyrejä mutta enempi presareilla runnotaan rokkia ja poppia ilman superunisonojuoksutuksia. Paljon isompi muutos on tapahtunut siinä, että studion voi näpertää kuka tahansa - nainen tai mies! - hyvin kohtuullisella budjetilla ja omakustantaa, mitä haluaa. Ohjeita saa vaikka verkosta ja kukat saavat kukkia.

Jucciz: Tässä Juicen "kunnianosoitus" kyseistä lafkaa kohtaan:
https://www.youtube.com/watch?v=oj35_SELfoA
 
Tiukkaa teki kuunnella kokonaan. Ei tällä hetkellä tule mieleen huonompaa biisiä taiteilija Leskisen tuotannosta, vaikka niitä huonoja on paljon muitakin - niiden keskivertojen ja erinomaisten ohella. Samalla kun Leskinen arvostelee Ogelia ylimielisyydestä, hän itse syyllistyy samaan. Itsekritiikki ei tainnut muutenkaan olla miehen vahvoja puolia, kuten ei myöskään kritiikin sieto.
 
Onhan Oulunkylästä tullut monia kovia, luovia ja ansioituneita muusikoita. Ei se, että on tutustunut musiikin historiaan ja opetellut oikeasti soittamaan tarkoita sitä, että sen jälkeen soitto olisi välttämättä mielikuvituksetonta, ennen nähtyä tai edes tylsää.

Jucciz: Tässä Juicen "kunnianosoitus" kyseistä lafkaa kohtaan:
https://www.youtube.com/watch?v=oj35_SELfoA
 
Tietääkseni tää on enemmänkin kunnianosoitus Klaus Järvistä kuin itse opinahjoa saatika sen oppilaita kohtaan, Järvinen kun ei ilmeisesti koskaan pitänyt Juicea kovinkaan suuressa arvossa. En usko että Juicella olis sinänsä ollut mitään kouluttautuneita muusikkoja vastaan, olihan yks sen pitkäaikaisimmista yhteistyökumppaneista kuitenkin Sibiksessä opiskellut Tikanmäki.

Juuri eilen kuuntelin ekaa kertaa vuosikymmeniin tuon Harsoisen Teräksen. Hienoja biisejä, rakkaita sovituksia, bändi vedossa, Kinnunen kuin Geddy Lee, nuori Alanko äänessä...
 
Viime kesänä ilmestyi vinyylistä uusi versio. Todellinen kulttuuriteko, jos tuo uusi masterointi on edes hieman parantanut soundeja. Niille rummuille tuskin on jälkikäteen juuri mitään tehtävissä. Itselläni on tuostakin vinyylistä alkuperäinen versio.
 
Vertailu venyy nyt hieman 60-luvulle, mutta sain viikko sitten Jimi Hendrix / People, Hell & Angels. Äänitetty pääosin Record Plant, NY, vuonna -69. Julkaisu vuodelta 2013. Jimin kitara tulee tietenkin upeasti, mutta myös symbaalit soi heleästi eivätkä sammu heti ensimmäisen sekunnin jälkeen. Aivan tajuttoman hieno tallenne, olen sitä luukuttanut digiversiona jo ilmestymisvuodesta lähtien. Nyt vinyylinä, ah!!!

Vessajono: Tietääkseni tää on enemmänkin kunnianosoitus Klaus Järvistä kuin itse opinahjoa saatika sen oppilaita kohtaan, Järvinen kun ei ilmeisesti koskaan pitänyt Juicea kovinkaan suuressa arvossa. En usko että Juicella olis sinänsä ollut mitään kouluttautuneita muusikkoja vastaan, olihan yks sen pitkäaikaisimmista yhteistyökumppaneista kuitenkin Sibiksessä opiskellut Tikanmäki.
 
Juuri näin. Klaus Järvistähän muisti hieman Juicea aiemmin myös Eput:
https://www.youtube.com/watch?v=01GIJIp8Eyk
 
EDIT: Pakko todeta, että tuo kakkossäkkäri on melko hersyvä.

Ihan talousrealiteettina voisi todeta, että;
 
Suomessa "Jos tästä tulee jättihitti niin tää myy 50.000"
Vaikkapa Ruotsissa Abbaa Roxettea Carolaa Lediniä "Jos tää floppaa niin tää myy vaan miljoonan".
Resurssit ja tuotantokulttuuri olivat sitten sen mukaan rajatut.

rintapek: Ihan talousrealiteettina voisi todeta, että;
 
Suomessa "Jos tästä tulee jättihitti niin tää myy 50.000"
Vaikkapa Ruotsissa Abbaa Roxettea Carolaa Lediniä "Jos tää floppaa niin tää myy vaan miljoonan".
Resurssit ja tuotantokulttuuri olivat sitten sen mukaan rajatut.
 
Tämä on hyvä huomio. 80-luvulla Ruotsissa myytiin äänilevyjä per capita tuplamäärä Suomeen verrattuna, mikä tarkoitti nelinkertaista levymyyntiä. Niinpä kun Suomessa levy-yhtiöt laskivat, että 4000 LP:n myynti on hyvä tulos, jonka jälkeen kandee jatkaa, oli vertauskohta Ruotsissa 15000. Kun hinnat ja elinkustannukset oli suurin piirtein samoilla huudeilla, oli ero valtava ihan ammattimaisuuden mahdollistajana. Sama toistui sitten keikoissa muun muassa keikkalippujen hinnoissa, jotka olivat ihan eri luokkaa kuin Suomessa, missä keikkaa ajateltiin talousmielessä lähinnä kaljanjuonnin oheisena.
 
Ruotsissa oli lisäksi kokemusta musan viennistä jo kymmeniä vuosia. Siellä oli myyty biisejäkin jo 50-luvulta lähtien, mutta tää polku taitaa mennä vähän ohi?

rintapek: Ihan talousrealiteettina voisi todeta...
 
...kielialueen rajoitukset. Kotimaiset ulkomailla menestyvät pändit laulavat kolmannella kotimaisella.

ituvirtanen: ...kielialueen rajoitukset. Kotimaiset ulkomailla menestyvät pändit laulavat kolmannella kotimaisella.
 
Tässäkin on pointtinsa. Ruotsalaisten luonnollinen keikkailualue on Skandinavia ja pari keikkaa voi tehdä Suomessakin. Mutta sama koskee tanskalaisia ja norjalaisiakin.
 
Mutta kun mietitään suomalaisten tekemisiä kasarilla, niin en lähtisi liikoja niitä selittelemään naapurin ylivoimalla. Eivät ruotsalaiset esimerkiksi sitä perkeleellistä kiirettä aiheuttaneet. Kyllä se on ihan omaa tekemistä, josta jossain vaiheessa oltiin jopa ylpeitä pohjalta kun muualla maailmassa hierotaan kolme viikkoa rumpusoundeja, niin meillä siinä ajassa on tehty jo kolme valmista levyä.

Kun puhutaan suomalaisen rockin tuottamisesta ja sen soundi-ihanteista 80-luvulla, minulle tulee aina ensimmäisenä mieleen T. T. Oksala. Olen aina tykännyt esim. Keban tokan LP:n Koko ajan go-go soundeista. Alkuperäinen vinyyli potkii hienostii edelleen ja erottuu tuotannoltaan positiivisessa mielessä monista muista tuon ajan levyistä.
 
Negatiivisina mielleyhtyminä 80-luvun äänimaailmaan - enkä tarkoita vain Suomea - liitän silloiset uudet rumpusoundit ja varsin runsaan choruksen käytön kitaroissa - jälkimmäinen kuullosti sentään edes silloin hienolta. Joissakin tapauksissa ne kuulostavat edelleen hyviltä, mutta usein eivät.

Notefix: Mä luulen että tuossa soundien erossa oli kyse myös paljon estetiikasta. Suomessa oli tuolloin vielä hyvin voimakas yhtenäiskulttuuri ja kaikenlaista "hienostelua" katsottiin kulmien alta.
 
Tuossa on nähdäkseni perää. Hyvin vahvasti eli myös ajattelu "tallennetaan sellaisena kuin se on oikeasti", eli ikäänkuin soitettiin studiossa keikkatyyliin keikkakamoilla, keikkasoundeilla, keikkasovituksilla ja, ehkä äärimmillään, niin että tiskin takana oli bändin keikkamiksaaja. Ongelma oli sitten siinä, että levytetty bändi kuulostaa samalta kuin bändi livenä ainoastaan silloin jos äänenvoimakkuudet ovat samaa luokkaa kuin livenä, jos silloinkaan.
 
Ajattelen tässä tokikin vaikkapa Sielun veljiä, jonka täysjäseneksi laskettiin myös Hessu Iso-Ahola - loistava keikkamiksaaja (yhä edelleen), mutta ei välttämättä ainakaan vielä 80-luvulla kovinkaan sädehtivä äänitemiksaaja. Siekkarien levyt olivat aina Hei sotureihin asti soundillisesti melkoisia pettymyksiä, keikkojen äänivalli-intensiteetti ei välittynyt.
 
Kunnes sitten äänityksiin otettiin T.T. Oksala, joka tajusi että levyn äänimaisemalle pitää tehdä jotain muuta kuin vain yrittää tallentaa livesoundia sellaisena kuin se on. Muistan kuunnelleeni L'Amourhaa miltei tippa linssissä: "Lopultakin, LOPULTAKIN tää levy kuulostaa Sielun veljiltä!"

Kunnes sitten äänityksiin otettiin T.T. Oksala, joka tajusi että levyn äänimaisemalle pitää tehdä jotain muuta kuin vain yrittää tallentaa livesoundia sellaisena kuin se on. Muistan kuunnelleeni L'Amourhaa miltei tippa linssissä: "Lopultakin, LOPULTAKIN tää levy kuulostaa Sielun veljiltä!"
 
Arkistoissani on säilynyt myös Sielun Veljet / Kuka teki huorin vinyyli vuodelta 86. Tämäkin T.T. Oksala ja Finnvox. Tästä kyllä tykkään! Nykyään tuppaan ensimmäisenä kuuntelemaan rummut ja tässähän Affen soitin kuulostaa hienolta.

jPekka: Tuossa on nähdäkseni perää. Hyvin vahvasti eli myös ajattelu "tallennetaan sellaisena kuin se on oikeasti", eli ikäänkuin soitettiin studiossa keikkatyyliin keikkakamoilla, keikkasoundeilla, keikkasovituksilla ja, ehkä äärimmillään, niin että tiskin takana oli bändin keikkamiksaaja. Ongelma oli sitten siinä, että levytetty bändi kuulostaa samalta kuin bändi livenä ainoastaan silloin jos äänenvoimakkuudet ovat samaa luokkaa kuin livenä, jos silloinkaan.
 
Ajattelen tässä tokikin vaikkapa Sielun veljiä, jonka täysjäseneksi laskettiin myös Hessu Iso-Ahola - loistava keikkamiksaaja (yhä edelleen), mutta ei välttämättä ainakaan vielä 80-luvulla kovinkaan sädehtivä äänitemiksaaja. Siekkarien levyt olivat aina Hei sotureihin asti soundillisesti melkoisia pettymyksiä, keikkojen äänivalli-intensiteetti ei välittynyt.
 
Kunnes sitten äänityksiin otettiin T.T. Oksala, joka tajusi että levyn äänimaisemalle pitää tehdä jotain muuta kuin vain yrittää tallentaa livesoundia sellaisena kuin se on. Muistan kuunnelleeni L'Amourhaa miltei tippa linssissä: "Lopultakin, LOPULTAKIN tää levy kuulostaa Sielun veljiltä!"
 
1987 Riku Mattila uskalsi myös tuottaa omalla tavallaan ja "Rakkaudesta" -singlestä tuli niin massiivinen kuin tuli.

juici: 1987 Riku Mattila uskalsi myös tuottaa omalla tavallaan ja "Rakkaudesta" -singlestä tuli niin massiivinen kuin tuli.
 
Totta. Sanoisin että ennen kaikkea juuri T.T. ja Mattila opettivat suomalaiselle rockmuusikostolle, että levyntekeminen on jotakin vähän muuta kuin sitä että soitetaan studiossa keikkabiisit keikkakamoilla täsmälleen samoin kuin keikalla, että levyt on hyvä tuottaa ja se onnistuu paremmin jos mukana on oikea tuottaja eikä vain joku bändin random-kaveri.

jPekka: Totta. Sanoisin että ennen kaikkea juuri T.T. ja Mattila opettivat suomalaiselle rockmuusikostolle, että levyntekeminen on jotakin vähän muuta kuin sitä että soitetaan studiossa keikkabiisit keikkakamoilla täsmälleen samoin kuin keikalla, että levyt on hyvä tuottaa ja se onnistuu paremmin jos mukana on oikea tuottaja eikä vain joku bändin random-kaveri.
 
No, toisaalta taisi T.T saada aika paljon kritiikkiä tekemisistään ja tuotoksistaan aikanaan.

Pauli Lappalainen: No, toisaalta taisi T.T saada aika paljon kritiikkiä tekemisistään ja tuotoksistaan aikanaan.
 
Ammattipiireistä en osaa sanoa mitään, mutta minulle jäi kyllä musalehtien lukijana varsin positiivinen mielikuva T.T. Oksalan arvostuksesta. Varman hänelläkin joukkoon mahtui parempia ja huonompia tuotoksia.
 
Röyhkän mukana kunnolla esiin noussut Riku Mattila on aina ollut omia suuria suosikkejani sekä kitaristina että tuottajana. Hieno tuottajahistoria hänellä on myös 80-luvulta:
https://fi.wikipedia.org/wiki/Riku_Mattila
 
Tampereen suunnalla taas vaikutti vahvasti 70-luvun lopulta lähtien Mika Sundqvist, josta tehty Riffin juttu vahvistaa tällä lausuttuja näkemyksiä joidenkin muusikoiden asenteesta:
https://riffi.fi/artikkelit/haastat … kimuistoiset-sessiot-mika-sundqvist
 
Muutenkin tuo Riffin juttusarja on tosi mielenkiintoinen. Tässä toinen ja varsin erilainen juttu aivan 80-luvun lopulla mukaan tulleesta Mikko Karmilasta:
https://riffi.fi/artikkelit/haastat … ikimuistoiset-sessiot-mikko-karmila