Rock, pop, alternative ›

Sanonpa näkemykseni, eli että viimeiset Big Gunia _edeltävät_ klassikkoriffit ovat Bedlam in Belgium, This House is on Fire ja Guns for Hire. Saa toki polttaa roviolla ja vetää hanuriin ollessaan eri mieltä.

Mikä nyt sitten lasketaan klassikoksi... itse laskisin siihen sarjaan (siis riffi, joka ei ole pelkkiä sointuja peräkkäin) mukaan ainakin Hard As a Rockin ja Stiff Upper Lipin. Siis Big Gunin jälkeiseltä ajalta.

Hard As A Rockia mietin, mutta mielestäni siinä ei ole kuin se intro-riffi vähän mielenkiintoisempi, loppubiisi on kolmen soinnun pyörittelyä keskenään. Sama vähän Stiff Upper Lipissä, että intro/pääriffi on ihan kiva, mutta siihen se jää ja sitä jankataan kyllästymiseen saakka.
 
Big Gunissa on kuitenkin kaksi erinomaista riffiä eli intro=kertosäe sekä säkeistö (jota on todella mukava soittaa kitaralla ja on yksinkertaisuudessaan todella tehokas ja koukukas). Lisäksi kertosäkeen päättävä laskeva lyhyt kuvio on iskevä.
 
Myöhemmillä levyillä ei tule vastaavaa fiilistä, että "pitääpä ehdottomasti opetella tuo riffi/kuvio ym", vaan ne ovat sellaista sointupötköä ja jamittelua biisistä toiseen.
 
sellisti: Mikä nyt sitten lasketaan klassikoksi... itse laskisin siihen sarjaan (siis riffi, joka ei ole pelkkiä sointuja peräkkäin) mukaan ainakin Hard As a Rockin ja Stiff Upper Lipin. Siis Big Gunin jälkeiseltä ajalta.

msalama: Sanonpa näkemykseni, eli että viimeiset Big Gunia _edeltävät_ klassikkoriffit ovat Bedlam in Belgium, This House is on Fire ja Guns for Hire. Saa toki polttaa roviolla ja vetää hanuriin ollessaan eri mieltä.
 
Shake Your Foundations. Ehdottomasti bändin Top5 riffejä. Muinoin tuli paljon itsekin tuota veivattua.
 
Mystinen Stand Up samalta levyltä. Sink The Pink, onhan näitä.

krautio: Sanonpa näkemykseni eli viimeinen todellisen klassikkokitarariffin sisältävä biisi on Big Gun. Sen jälkeen on tullut enemmän tai vähemmän pelkkää sointua peräkkäin, toki ihan ok kamaa löytyy.
 
Satellite Bluesin riffi on aika saakelin ärhäkkä.

krautio: Hard As A Rockia mietin, mutta mielestäni siinä ei ole kuin se intro-riffi vähän mielenkiintoisempi, loppubiisi on kolmen soinnun pyörittelyä keskenään. Sama vähän Stiff Upper Lipissä, että intro/pääriffi on ihan kiva, mutta siihen se jää ja sitä jankataan kyllästymiseen saakka.
 
Big Gunissa on kuitenkin kaksi erinomaista riffiä eli intro=kertosäe sekä säkeistö (jota on todella mukava soittaa kitaralla ja on yksinkertaisuudessaan todella tehokas ja koukukas). Lisäksi kertosäkeen päättävä laskeva lyhyt kuvio on iskevä.
 
Myöhemmillä levyillä ei tule vastaavaa fiilistä, että "pitääpä ehdottomasti opetella tuo riffi/kuvio ym", vaan ne ovat sellaista sointupötköä ja jamittelua biisistä toiseen.
 
No joo, totta tuo. Eipä niitä toisaalta kaikilta vanhemmiltakaan levyiltä löydy. Itsekin meinasin Sink the Pinkin mainita, siinä on kyllä mainio se korkea kitarariffi. Se Big Gunin säkeistöriffikin on kova!

barclay: Shake Your Foundations. Ehdottomasti bändin Top5 riffejä. Muinoin tuli paljon itsekin tuota veivattua.
 
Mystinen Stand Up samalta levyltä. Sink The Pink, onhan näitä.
 
Ja Hell Or High Water. Ylipäätään Fly on the Wall -lätty on hyvää riffittelyä kautta linjan. Mielestäni mainettaan parempi levy. Ei nyt bändin parhaimmistoa, mutta vahva 3.5/5 kuitenkin. Ja se, ettei FOTW mielestäni ole bändin parhaita levyjä, on nimenomaan niiden parempien levyjen hyvyyttä, ei FOTW:n huonoutta.

Wyman: Ja Hell Or High Water. Ylipäätään Fly on the Wall -lätty on hyvää riffittelyä kautta linjan. Mielestäni mainettaan parempi levy. Ei nyt bändin parhaimmistoa, mutta vahva 3.5/5 kuitenkin. Ja se, ettei FOTW mielestäni ole bändin parhaita levyjä, on nimenomaan niiden parempien levyjen hyvyyttä, ei FOTW:n huonoutta.
 
Onhan siellä hiton hyviä biisejä, mutta kun se tuotanto on niin onneton. Brianin laulusoundi on jostain avaruudesta kaikkine outoine kaikuineen ja bassosta ei kuulu mitään. Kitarasoundit nyt on ihan jees, aika hevit AC/DC:ksi mutta toimii. Rummuissa samoin aika ajan hengen mukaiset muhkeat kasarisoundit. Mutta biisit on hyviä. Sääli sikäli että albumi on niin huonossa maineessa. Yläasteella levyn nimiraita kolahti aivan saakelin lujaa, ja on se minusta edelleen bändin aliarvostetuimpia biisejä.

Jos jonkun levyn saisi remiksattuna, se on juurikin Fly. Levy sisältää mainettaan parempia biisejä, mutta raivostuttava tuotanto pilaa levyn. Sinänsä erikoista, että edellisellä levyltä ei löytynyt kaikua suurennuslasillakaan, niin tälle sitten potikat väännettiin kaakkoon.
 

 
sellisti: Onhan siellä hiton hyviä biisejä, mutta kun se tuotanto on niin onneton. Brianin laulusoundi on jostain avaruudesta kaikkine outoine kaikuineen ja bassosta ei kuulu mitään. Kitarasoundit nyt on ihan jees, aika hevit AC/DC:ksi mutta toimii. Rummuissa samoin aika ajan hengen mukaiset muhkeat kasarisoundit. Mutta biisit on hyviä. Sääli sikäli että albumi on niin huonossa maineessa. Yläasteella levyn nimiraita kolahti aivan saakelin lujaa, ja on se minusta edelleen bändin aliarvostetuimpia biisejä.

Uusi levy PU kolisee hlökohtaisesti erittäin hyvin!! Demon firen asteikoriffi takuuvarma korvamato, ärsyttävän ihana, rqivoisan hauska, wuhuu!!
 
On otettu hyvin myös vastaan noin yleisesti, which is nice. Shot in the Dark:ia soitettu spotifyssä yli 16 milj kertaa, jonkun pepan haluaisin tämän johdosta raiskata ja polttaa roviolla sillä Guns for hire n luku on 8,3 milj. 15 pv vs. 35 vuotta. Toisaalta on biisien näkökulmasta hyvä että aina löytyy joku jonka paras biisi se on!!
 
Parhaat biisit sisältävät kuuntelukokemuksen johon liittyy ensimmäinen känni, rakkaus what ever. Ei näihin uudempiin sellaista synny vanhemmalle ihmiselle kun niitä luukuttaa kotona samalla kun kirjoittaa nettiin että korjatkaa tämä asia niin netti on ehjä...tai jotain;DD
 
Mainostanpa lopuksi blogiani: Huumoria, musaa, häröilyä, luovaa kirjoittamista, runoja, arjen tapahtumien maksimointia verbalistisin keinoin, ja paljon varastettuja, luvatta käytössä olevia kuvia. Laita se nettiin ilman kopiosuojausta ja omista kuvan enää nimellisesti. Kuka nyt jostain mv-kuun kuvasta joita Kääkle tarjoaa kopsattavaksi sata miljoonaa mitään kenellekkään maksaa. Ja sit on vielä ilmaiskuvapalvet, colourbox jne.
 
https://sushuokailee.blogspot.com/

Itse ajattelin että jos kokeilis kasetille äänittää tuon Fly;n niin ei ainakaan huonommalta vois kuulostaa ! Hyvin vähälle on jäänyt tuon cd;n kuuntelu, jopa Blow Up.... hakkaa tuon mennen tullen umpipaszkan äänitys/mixauksen takia.

AC/DC-riffit, mitä on tullut joskus kitaralla soiteltua ovat Gone Shootin ja That's The Way I Wanna Rock'n'Roll. Jälkimmäistä veivattiin joskus treeneissäkin Ahtisaaren aikaan. Naapurikämpän bändi soitti Gone Shootinia joskus. Siis näin satunnaisen yhtyeen kuuntelijan näkökulmasta.

sellisti:
 
Toi on muuten totta. Toki muidenkin bändien kohdalla, mutta kun itselleni tämä on ollut se bändeistä rakkain jo kolmisenkymmentä vuotta, niin väkisin sellaisia elämän merkkihetkiä ajoittuu niille vuosille kun niitä biisejä on tullut ekaa kertaa kuunneltua. Innostus lähti kunnolla teinipoikana siinä Razors Edgen ilmestymisen aikoihin, vähän ennen sitä Flick of the Switch ja If You Want Blood -live olivat jo herättäneet kiinnostuksen, ja usein tulee muisteltua että ne oli kyllä omalla tavallaan elämän hienoja aikoja kun metsästi kieli pitkällä niitä vanhempia albumeja ja sitä lähes uskonnollista hartautta jonka vallassa niitä sitten aina istui jännityksestä täristen ensi kertaa kuuntelemassa..! :D Ei ihan sitä samaa poikamaista hurmosta enää tavoita, vaikka tämäkin uusi albumi on antanut ihan mahtavia fiiliksiä sitä kuunnellessa, ja tekee koko ajan mieli kuunnella lisää.
:D
 
Erittäin hyvin sanottu. Itselläni AC/DC on myös yksi niistä kaikkein tärkeimmistä bändeistä, aloitin kuuntelun monen muun tavoin nuorena poikana kun Thundestruck soi radiossa. Ensimmäinen levy jonka ostin oli Live tupla-cd, ja se räjäytti tajunnan ihan täysin. Se energia, meininki ym on vertaansa vailla. Ja tietysti ne biisit, Hells Bells, Back in Black, High Voltage, For THose About to Rock. Live at Donington on edelleen omasta mielestäni yksi kovimmista livelevyistä ikinä.
 
Tämän jälkeen alkoi sitten ahkera AC/DC:n tuotannon kahlaaminen. Back in Black tuntui täydelliseltä rocklevyltä. Fly on the Wall ja Blow up Your VIdeo eivät olleet ihan niin vahvoja, mutta kovia paketteja silti. HIgway to Hell, If you Want Blood vaativat hieman pureskelua koska laulaja ei ollutkaan Johnson, mutta tajuttoman kovia levyjä silti. Kun vanha tuotanto oli kahlattu läpi, odotin Ballbreakerin ilmestymistä ja bändin keikkaa Helsingin jäähallissa kuin kuuta nousevaa. Kumpikaan ei pettänyt!
 
Sen jälkeen oikeastaan mikään mitä bändi on tehnyt, ei ole noussut omassa mielessäni samalle tasolle. En ole minkään levyn tai keikan kanssa tavoittanut lähellekään samaa fiilistä kuin Live at Doningtonin tai Back in Blackin kanssa. Pohdin tätä paljon juuri uutta levyä kuunnellessa; ei näissä uudemmissa ole mitään varsinaista vikaa. Mutta itselläni jotenkin se kasvu ja aikuistuminen tuli juuri Ballbreakerin ja Stiff Upper Lipin välissä. Ja siinä samalla juuri se poikamainen hurmos kadotettiin ehkä ikuisesti :). Se innostus, jolla joka levystä etsittiin ja löydettiin jotain hienoa, eikä yritettykään arvioida tai vertailla. EIkä siinä mitään, ne vanhat levyt kolahtavat edelleen yhtä kovaa kuin silloin aikanaan, onneksi.
 
Juuri tästä syystä en oikein haluakaan arvioida uusinta levyä (tai mitään muutakaan) kovin objektiivisilla mittareilla. Vaikka bändi tekisi Back in Blackin kaltaisen mestariteoksen, omat korvani eivät kuulisi sitä sellaisena, se ei vaan ole mahdollista. Samasta syystä en pysty (enkä halua) lähteä esim Chris Sladen haukkumiseen mukaan. Tiedän että Rudd on parempi rumpali tähän bändiin, mutta itselleni juuri se Razors Edgen aikainen kokoonpano on se tärkein (ja kuunnelkaa nyt hyvät ihmiset millä dominoinnilla Slade kuljettaa High Voltagea Donington -livellä, huhhuh..!) . Ja Brian Johnson on minulle se oikea AC/DC laulaja, yhtään Scottia haukkumatta. Nämä ovat tunnetason juttuja, eivät objektiivisia arvioita. Ja siitähän musiikissa parhaimmillaan on kysymys.
 
Itse en siis uudelta AC/DC odota juurikaan mitään. Jos tekevät uutta musiikkia, hienoa! Jos enää eivät tämän jälkeen eivät, sekin on ok. Uusi levy kuulostaa hyvätä, mutta kun haluan kunnon annoksen AC/DC:tä laitan jatkossakin Back in Blackin soimaan. Tai Fly on the Wallin. Tai Flick of the Switchin. Onhan näitä..!

Hienoja tarinoita, herkistyin kertomaan omanikin.
 
Itselleni ensimmäinen levy oli Stiff Upper Lip. Olen sitä ikäluokkaa, että olin n. 10-vuotias kun sen ostin vuonna 2001. Tiesin bändiltä muutamia biisejä, mm. "T.N.T.", joka soi lätkämatseissa ja josta tykkäsin paljon. Kiersin kaikki kaupungin tavaratalot etsimässä levyä, jossa tuo kappale olisi. En siis edes tiennyt, millä AC/DC:n levyllä se on. Ylipäätään tuohon aikaan oli vaikeampi löytää tietoa yhtään mistään, nettikin oli kovin koruton ja köykäinen paikka tuolloin.
 
En löytänyt etsimääni, joten otin pelkän kansikuvan ja fiiliksen perusteella Stiff Upper Lipin. Kävi hyvä tuuri, sillä tuolla levyllä olivat ne muutamat muut biisit, jotka olin kuullut. Nimibiisi oli soinut lätkän MM-kisojen jonkun taklauskoosteen taustalla, "Give It Up" puolestaan futiksen EM-kisojen jossain vastaavassa ja "Satellite Bluesin" olin kuullut radiosta. Tykkäsin levystä tosi paljon, ja AC/DC ylipäätään oli ensimmäinen bändi, josta todella pidin. Oli mulla muitakin levyjä, joita sitä ennen olin diggaillut, mutta enemmän siksi kun ei muutakaan ollut. AC/DC kolahti ihan eri tavalla.
 
Ensimmäisen levyn oston yhteydessä minulle myös selvisi, että AC/DC onkin bändi eikä artisti, vaikka se yksi tyyppi aina niissä kansissa kitaran kanssa esiintyykin. Ja seuraavaksi sain tietää, että se kansikuvatyyppi ei olekaan bändin laulaja vaan pelkkä kitaristi, bändin laulaja onkin kokonaan eri tyyppi. Keulakuvana laulajan sijaan kitaristi, aika outoa menoa...
 
Ostin pian seuraavan levyn, joka oli Blow Up Your Video. Ei vieläkään löytynyt levyä, jossa olisi TNT, joten tällä kertaa päätin sitten ostaa levyn joka olisi mahdollisimman uusi. Takakansi kertoi levyn olevan vuodelta 1988, ja siitä eivät muut sillä kertaa pistäneet paremmaksi.
 
BUYW ei iskenyt yhtä kovaa kuin Stiff Upper Lip, mutta CD:n mukana tuli läpyskä, jossa oli esiteltyinä kaikki bändin levyt ja niiden tunnetuimmat biisit. Sain tietää, että metsästämäni T.N.T. löytyisi levyltä nimeltä High Voltage. Sen lopulta löysin sitten seuraavaksi, ja se oli juhlaa se. Parissa vuodessa oli kaikki levyt hankittu.
 
sellisti: ja usein tulee muisteltua että ne oli kyllä omalla tavallaan elämän hienoja aikoja kun metsästi kieli pitkällä niitä vanhempia albumeja ja sitä lähes uskonnollista hartautta jonka vallassa niitä sitten aina istui jännityksestä täristen ensi kertaa kuuntelemassa..! :D
 
Jep, se oli just näin. Nykyään kaiken voi kuunnella vaikka YouTubesta, mutta silloin oikeasti mietti bändin levyjen kansia katsellessa, että "millainenkohan levy tuo Flick of the Switch on...". Ja se oli aina juhlan hetki, kun sai uuden levyn. Hienoa aikaa kaikessa viattomuudessaan.
 
Sykes87: Nämä ovat tunnetason juttuja, eivät objektiivisia arvioita.
 
Erittäin hyvä pointti. Minulle Stiff Upper Lip on aina erityinen levy, koska se oli ensimmäinen AC/DC-levyni. Ja voi olla, että se on mielestäni niin hyvä ennemminkin nostalgian kuin objektiivisen musiikin laadun vuoksi. Mutta tunnetta tarvitaan musiikissakin, liika rationaalisuus on tylsää.
 
Hienoa on myös se, kuinka paljon eri albumeista täälläkin esitetään kovin erilaisia mielipiteitä tappelemiseen asti - huolimatta siitä, että jotkut ilkeämieliset ovat sanoneet niiden kaikkien olevan ihan samanlaisia. Tavallaan samantyyppisiä ne usein ovatkin, mutta silti niissä on pieniä mutta merkittäviä eroja. AC/DC on siksikin todella hieno ja kiehtova bändi. Minimalismin mestarit.

Wyman: Minulle Stiff Upper Lip on aina erityinen levy, koska se oli ensimmäinen AC/DC-levyni. Ja voi olla, että se on mielestäni niin hyvä ennemminkin nostalgian kuin objektiivisen musiikin laadun vuoksi.
 
Mulla on ihan sama Flick of the Switchin kanssa. Siihen levyyn liittyy vaan niin paljon nostalgiaa että se nousee jo ihan sillä mun suosikkilevyjen joukkoon, vaikka onhan siellä ihan tajuttoman kovia biisejäkin.
 
Ja itse asiassa hauska muisto on sekin, että mun toinen ja kolmas AC/DC-albumi olivat If You Want Blood ja Who Made Who, joilla luonnollisesti on biisejä vaikka kuinka monelta eri albumilta. Sitten kun niitä muita albumeja alkoi pikku hiljaa kertyä kokoelmaan niin tuli tasaisin väliajoin melkoisia ahaa-elämyksiä että ai tää biisi onkin alun perin tältä levyltä..! Sen verran runsaasti oli tullut siihen mennessä jo kuunneltua noita kahta mainittua albumia ja totuttua niiden biisijärjestykseen, että tuli melkein sellainen olo niitä alkuperäisiä versioita kuunnellessa että eihän tää biisi tähän kuulu, ihan väärässä paikassa! :D
 
E. Ja vielä tuli mieleen että se AC/DC-albumikokoelman kartuttaminen oli silloin nuorena sikälikin hauskaa että kun en ensi alkuun edes tiennyt mitä kaikkia levyjä bändi oli tehnyt (kuten tuossa jo mainittiinkin niin se tieto ei aikana ennen nettiä ollut ihan niin helposti saatavilla), niin tuli muutamankin kerran musakirjastossa tai levykaupassa sellaisia hämmästyksen hetkiä kun osui ihan sattumalta käteen joku AC/DC-levy josta ei ollut ennestään mitään tietoa, että hei mitä hittoa näillä on tällanenkin jes!!! :D
 
Sitten kun Razors Edge ilmestyi ja bändi oli Suomessakin taas kuuminta hottia, niin muistan vieläkin lämmöllä lähimarketista ostamaani Suosikki-lehden numeroa, jossa oli bändin melko kattava historiikki ja mikä tärkeintä, mainittu kaikki levyt ja niiden ilmestymisvuodet! Silloin loksahti moni hämärän peitossa ollut asia paikalleen. Monesti on harmittanut ettei tuota lehteä ole tullut säilytettyä. Tietenkin sieltä löytyi myös seinälle kunniapaikalle päätynyt juliste.

No mun eka joskus kasarilla tais olla Highway to Hell. Eikä siitä oo toivuttu vieläkään :D

krautio: Jos jonkun levyn saisi remiksattuna, se on juurikin Fly. Levy sisältää mainettaan parempia biisejä, mutta raivostuttava tuotanto pilaa levyn. Sinänsä erikoista, että edellisellä levyltä ei löytynyt kaikua suurennuslasillakaan, niin tälle sitten potikat väännettiin kaakkoon.
 
Ai niin, Who Made Who:lla Shake Your Foundationsista on eri miksaus kuin Fly:llä. Laulu kuuluu paremmin ja yleistä kasarikaikua on vähemmän. Sink The Pink taitaa olla molemmilla sama tai ero on pienempi. Saa korjata Sinkin suhteen, jos olen väärässä.

krautio: Ai niin, Who Made Who:lla Shake Your Foundationsista on eri miksaus kuin Fly:llä. Laulu kuuluu paremmin ja yleistä kasarikaikua on vähemmän. Sink The Pink taitaa olla molemmilla sama tai ero on pienempi. Saa korjata Sinkin suhteen, jos olen väärässä.
 
Eikö niissä ollut jo eroja lp-, cd- ja single-versioidenkin kesken? Myös Sink The Pinkistä. Pitäisi rueta googlaamaan ja tutkimaan.

Muuten, muistanko oikein kun luin jostain että ACDC ei halua julkaista yhtään best of-kokoelmaa kun kerran kaikilla(?) faneilla on kuitenkin kaikki levyt (ei rahasteta enempää)? Who Made Who taisi olla vähän siinä ja siinä (tosin olikin soundtrack)...