Kitarat: kitarakamat ›

Tuli tossa tieto, että syyskuun alusta alkaen olisi töitä tiedossa. Tollanen kahden vuoden projektihomma tätä sosiaalialaa. Hetken siinä meni, kun tajusi että jumalauta, rahaahan tulee nykytilanteeseen verrattuna aika mukavasti enemmän. Ja sitten kun sen tiedon oli saanut prosessoitua, niin johan alkoi julmettu miettiminen, mitä ja minkälaisia kitaroita ja vahvistimia sitä sitten voikaan hankkia. Siinä vaiheessa kun ajatukset liihottelivat siellä jossain Mesa Lonestarin ja Rickenbacker 381:n tienoilla, tuli yhtäkkiä sellainen olo että ei helvetti. Ensimmäinen tili tulee kouraan kolmen kuukauden päästä ja nyt mä olen jo melkein käyttänyt paitsi sen, myös ainakin kymmenen sitä seuraavaa tiliä. Ja rahanreikiä olisi muitakin: käyttöautoon pitää hommata uudet talvirenkaat, harrastepeli kaipaa jos jonkinlaista palikkaa, mä tarvisin surkeasti uuden kirjahyllyn.. Ja ties mihin sitä rahaa kuluu. Jos sattuu vaikka telkkari hajoamaan tai autosta leviää kone, niin siinäpä onkin kivaa kun taskunpohjalla ei ole latiakaan ja musaliikkeeseen on helvetisti velkaa.
 
Täysin tolkutonta meininkiä. Mutta tuttua varmaan monelle muullekin, eikö vain? Kyllä välillä tulee mieleen, että miten tyytyväinen silloin nöösinä olikaan, kun oli yksi kitara ja yksi vahvistin, jotka olivat ikiomat ja joiden läpi sai soittonsa kuulumaan. Those were the days, my friends! Nykyään sitä muka tarvitsee miljoona erilaista soittopeliä, vaikka oikeasti ei tarvitsisikaan. Sitä en kuitenkaan sano, ettei joku voisi tarvitakin, joku sellainen joka oikeasti soittaa todella montaa erilaista juttua. Mutta kun mun kamojen ei tarvitsisi taipua kuin bluesista rokkiin! On se nyt perkele, jos ei sellaista voisi yhdellä kitaralla hoitaa. Tietysti keikalla olisi hyvä olla toinen kitara backuppina, sehän on totuus. Nyt kun on tässä tullut vähän tolkkua päähän, niin kaikkein järkevintä olisi hankkia tuon Epin Firebirdin rinnalle Gibsonin Firebird VII. Firebird kun on tullut käytössä hyväksi havaittua ja siinä on sellainen soundimaailma, että riittää ja toimii. Eikä olisi niin suurta hyppäystä, kun vaihtaisi toisesta toiseen. Ja mahdollisesti myöhemmin joku laadukas pieni putkivahvistin point-to-point-tekniikalla. Sellainen, jolla voisi soittaa kotona ja studiossa, ja joka olisi helppo huoltaa. Ja sitten sen jälkeen en ostaisi enää yhtäkään KePöä, en kävisi m.netin torilla tai Kitarapajan sivuilla ja kaupungilla kävellessäkin kulkisin musaliikkeiden ikkunoiden ohi silmät kiinni. Puoliso saisi käydä ostamassa kielet ja muut vermeet.
 
Luin tuossa juuri kaverin luona jotain vanhaa Guitar Playeriä, jossa oli jonkun tunnetun kitaristin (en kuolemaksenikaan muista kenen) kolumni GASista. Siinä oli muutama hyvä pointti, ja ehkä paras niistä oli kysymys: "Haluatko että sinut tunnetaan kitaransoittajana vai kitaroiden keräilijänä"? Niinpä niin. Itse lisäisin siihen vielä sen, että kamojaan jatkuvasti vaihtava soittaja ei luultavasti ikinä opi ottamaan niistä kamoistaan kaikkea irti. Ainakin mulla on ollut se ongelma, että kun roina on vaihtunut ja lisääntynyt, niin soundi on huonontunut samaa vauhtia. Ja mäkin olen vaihtanut vain kitaraa ja vahvistinta, enkä ole pelannut pedaalien tai efektien kanssa. Siinä sitten ihmettelet, miksei homma toimi ja miksei kuulosta hyvältä. Ei kun kamat vaihtoon ja taas ollaan saman ongelman edessä. Mä olen sitä mieltä, että kun soittaja tuntee ne työvälineensä, niin koko homma aukeaa ihan uudella tavalla.
 
Kun GAS oikein painaa päälle, niin mä mietin Andy McCoytä, joka vaihtaa kitaraa kolme kertaa biisin aikana. Ja sitten sen jälkeen mä mietin Malcolm Youngia, joka on vetänyt sillä samalla Gretschillä koko helvetin uransa ajan. Kummallahan mahtaa olla ns. parempi meininki ja parempi soundi?
 
Tossa oli vähän mun mietteitä tästä ammattitaudista. Nyt olisi kiva kuulla, miten te soittajatoverit vastustatte GASia? Vai oletteko kenties jo antaneet sille täysin periksi?