Rock, pop, alternative ›

Täällä puhutaan virrasta ja volttivirrasta, vaikka oikeasti kyseessä on jännite - sen verran ehkä pitäisi kuulua yläasteella hankittuun yleissivistykseen silloin kun volteista puhutaan. Lontoonkielisillähän tilanne on toki helpompi, sillä termit "volt" ja "voltage" ovat valmiiksi paljon lähempänä toisiaan. Aiheeseen liittyen... Rick Beato ja Rhett Shull leikkivät variacilla ja uustuotanto-Marshallilla (sekä parilla muullakin koneella) tässä videossa, jokainen tehköön omat päätelmänsä ja muodostakoon oman mielipiteensä: https://www.youtube.com/watch?v=juA98y_nMv0
 
EVH oli ehdottomasti yksi suurimmista: hieno soundi ja tunnistettava soittotapa, ennen kaikkea nerokas komppaaja - niin paljon kuin tappingista ja sooloilusta miehen moni muistaakin. Silti kun tuossa epävireestä puhuttiin, mua on aina harmittanut se, miksi Beat It:in sooloa varten maestro ei syystä tai toisesta virittänyt kitaraansa ennen kuin äänittäjä painoi rec:iä. Hankala ymmärtää, miksi maailmanluokan tuotannossa jätettiin levylle asti karmea epävire soolon ja muun biisin välille, eikä joku edes kauniisti voinut vinkata, että mitäpä jos Eetu virittäisit luuttusi ja otetaan vielä yksi otto. Joka kerta nousee kyseistä sooloa kuunnellessa hentoiset käsikarvat pystyyn - ja se on mittari, joka ei valehtele hyvässä eikä pahassa.
 
Joku kirjoitti aiemmin panneensa merkille sen, että EVH:n "improvisointiosuudet" keikkatilanteessa olivat itse asiassa suht kaavamaista muutaman tempun/tekniikan esittelyä - ja tämä on pakko allekirjoittaa monia kymmeniä bootlegejä kuulleena. Siellä on muutama tarkoin valittu ja treenattu pätkä, joita yhdistellään hitusen varioiden päivän fiiliksen mukaan - ja ne toimivat, ei siinä mitään. Jotenkin vaan sitä aina toivoi, että soitto olisi ollut noissa soolospoteissa ilmaisullisesti vähemmän kahlittua ja etukäteen rakennettua, vai eikö sitten paukkuja ihan oikeaan improvisointiin lopulta ollutkaan niin paljon kuin joillain muilla? Noin parinkymmenen bootlegin jälkeen tuli yksinkertaisesti fiilis: "sujuvaa, mutta säähän soitit tän myös viime keikalla".
 
EVH ei kuulemieni pätkien perusteella ollut improvisoijana (niissä raameissa, miten hyvän improvisoijan ymmärrän) lähelläkään edes keskinkertaista jazz-kitaristia, mitä tulee ihan puhtaasti melodioiden kehittelyyn lennossa - ja ihan blues/rock-maailmastakin löytyy huomattavasti kekseliäämpiä veijoja niihin tilanteisiin, kun pitää luoda nimenomaan lennossa jotain uutta. Tämä on toki vain yksi tapa tarkastella asiaa, ja täytyy muistaa, että edellä mainitustakin huolimatta EVH:n parhaat jutut tulevat olemaan semmoisia, ettei kukaan muu tee niitä koskaan häntä paremmin. Uraauurtava kitaristi, mutta improvisoija... maybe not so much so. Energia ja fiilis sitten puolestaan olivatkin parhaimmillaan jotain käsittämätöntä.
 
Tärkeä biisintekijä, muusikko ja tienraivaaja on poissa. Tosi surullinen juttu, vaikka toisaalta... eihän VH-rintamalta käytännössä kuluneiden 22 vuoden aikana tullut ulos kuin yksi levy, jolla silläkin iso osa materiaalista oli jo vuosikymmeniä aiemmin sävellettyä - eli siinä mielessä EVH oli tavallaan ollut jo monessa mielessä poissa pitkään ennen suru-uutista. Eddien olisin toki toivonut olleen sävellyksellisesti vuolaampi vielä 80-luvun ruuhkavuosien jälkeenkin, mutta ehkä juuri tuo ajanjakso tietyllä tapaa poltti miehen loppuun, kun tuona aikana tuli saavutettua kaikki se, mitä rock-unelmalta voi odottaa ja enemmänkin. Saas nähdä, löytyykö studio(ide)n uumenista jälkipolville jotain aiemmin julkaisematonta ihmeteltävää. Aika näyttää.
 
Kiitos Eddie musiikistasi.