Klassinen ›

Kirjoittamani lista perustuu siis kaikkeen tunnettuun ja levytettyyn musiikkiin josta voi jonkin mielipiteen muodostaa. Sen sijaan arkistojen kätköön unohdetusta musiikista sitä ei voi tehdä ja niin se jää valitettavasti tarkastelun ulkopuolelle. Ainut mitä voi niistä sanoa perustuu musiikkitieteilijöiden kuten prof. Salmenhaaran tekemiin analyyseihin musiikkikirjoissa.
 
Listaamani teokset kyllä koskettavat ja liikuttavat ihmisten sisintä vaikka eivät ehkä olekaan suurten kansanjoukkojen ja massojen kertakäyttömusiikkia. Listani on ehkä minunkin makuuni hieman vanhentunut ja olisi ehkä paikallaan päivittää sitä hieman mutta pääpiirteittäin se kertoo edelleen vahvasti musiikkimaustani.
 
Eivät kaikki suuret säveltäjänerot välttämättä ole maailmankuuluja tai kovin tunnettuja muutenkaan. Melartin on tästä hyvä esimerkki mutta hän voittaa usein sinfonioidensa suurella ilmaisuvoimalla, ekspressiivisellä melodisella kauneudella ja hengenpalolla Sibeliuksen frigidin ja staattisen myöhäissinfonioiden klassismin joka ei synnytä kuulijassaan suuria tunteita. Olen joskus kuunnellut Melartinia kuin hurmiossa kohti korkeuksia kohottautuen ja äänekkäästi huohottaen.

Sinfonian kultakausi artikkelin mukaan Sibelius ei edustamallaan klassismilla kuuluisi kansallisromantiikan ytimeen jonne kuuluvat Melartinin ja Madetojan sinfoniat mutta kyllähän Sibeliuksen varhaistuotanto on kiistatta tyyliltään kansallisromanttista eikä se kosketa mielestäni syvimpiä tuntojakaan.
 

Se vaihe on mennyt minulla ohi kun Finlandia kosketti minua kyyneliin asti mutta se tunne oli silti vain varsin sentimentaalista laatua eikä ylevästi ja jalosti kohottavaa ja pakaduttavaa tai lumoavaa kuten vaikka Merlinillä ja Tuukkasen pojalla joissakin biiseissä. Finlandia ei populariteetistaan ja paatoksestaan huolimatta missään tapauksessa kuulu niihin kaikkein syvällisimpiin luomuksiin joita säveltäjät ovat kansallisromanttisena kautena suomessa säveltäneet sentimentaalisesta virityksestään huolimatta. Teos on muodoltaankin hieman hajanainen.


En usko että kappaleessa on kuitenkaan seksuaalista viritystä tai ainakaan minä en sellaista Mozartin 40. sinfoniaa lukuunottamatta ole koskaan kokenut. Melartinin sinfoniat eivät välttämättä kertakuulemalta kosketakaan kuulijaa koska se on varsin kevyttä Finlandiaa syvällisempää musiikkia merkittävästi lyhennettyinäkin versioina ja edellyttää kuulijaltaan klassisen musiikin kuuntelun pitkäkestoista harjaantuneisuutta tietysti riippuen mitä sinfoniaa yrittää kuunnella. Minä itse kuten olen jo kertonutkin että kuuntelin niitä joskus isoilla kajareilla kovalla volyymillä niin että musiikin tunnevoima sai minut kohottautumaan ylös kohti korkeuksia ja jopa kiihtyneenä ja pakahtuneena huohottamaan äänekkäästi ilman loppuessa keuhkoista vaikkei tämänkaltainen kuuntelumetodi musiikillisesta laadukkuudesta mitään todistakaan. Olen myös kännykällä kuuntelemalla saavuttanut lähes samankaltaisia tuloksia.
 
Ammattimaiset orkesterimuusikotkin ovat ihme kyllä äänestäneet Finlandian merkittävimmäksi suomalaiseksi sävelteokseksi vaikka se ns. poppia onkin eikä vakavasti otettavaa ja painavaa sinfonista musiikkia mutta uskoisin sen reseption olevan sidoksissa enemmän ulkomusiikillisiin tendensseihin kun mitä sen kokemus puhtaasti musiikillisena itseisarvona edellyttäisi.

Minusta Finlandia on vain vähän liian kevyt, toisteinen, ja harmoniselta ja muoto-rakenteeltaan simppeli ja jaksottainen kappale lähes tunnin mittaisiin ja arkkitehtoniselta muotorakenteeltaan monumentaalisiin sinfonioihin verrattuna joita kuunnellessa olen tottunut pakahtumaan. Kuuntelin tuon Finlandian äsken Kamun johtamana, eikä mitään vaikutuksia. Heti sen jälkeen kuunneltu Melartinin kakkonenkin räjäytti pankin ja olin musiikin emotionaalisesta voimasta äimän käkenä. Yritän vielä uudelleen Finlandiaa kun sehän ei ole pituudella pilattu.
 
En yksinkertaisesti mahda sille mitään ettei Finlandia synnytä minussa puhtaan mielteen alueelle heijastuneita väkeviä tunteita kuten esim. joku Melartinin aliarvostettu sinfonia, johon säveltäjä tuntuu valaneen objektivoitua tunnetta, maalaten objektiivisen sieluntilan silmiemme eteen, enemmässä määrin kuin Sibelius tilapäisluonteiseen isänmaalliseen sävelrunoonsa, saaden minut lähes ekstaattiseen tilaan (Melartin), kun sen sijaan Finlandia ei sellaisenaan edusta edes säveltäjänsä painavinta ja merkittävintä antia säveltaiteella joskaan hänen sinfoniansakaan eivät saa minua haltioitumaan tai lumoutumaan, jota olen suuresti ihmetellyt ja kummeksunut niiden emotionaalista tyhjyyttä. Ehkä niiden vaikutustapa on toisenlainen jota en ole vielä tiedoinnut. Taiteessa kuten musiikissakin olennaisinta on kuitenkin kuulijan sisäinen kokemus sillä mihin ylisummaan tarvitsisimme musiikkia jollei se tyydyttäisi emotionaalisten kokemusten tarvetta. Jokainen luo tietysti itse omat paremmuusjärjestyksensä ja ammattimaisten orkesterimuusikoiden luoma paremmuusjärjestys on tyystin toisenlainen kuin minun.
 
Mitä Tuukkasen meri sinfoniaan tulee niin verkkokauppa Amazonin sivuilla on sama virhe ja ongelma kuin Tubessa ja Spotifyssakin. Soitettavissa teosnäytteissä on sen laajan 16 ja puoli minuuttisen avausosan tilalla 3 ja puoli minuuttinen lyhyt intermezzo osa joka kuuluu olla vasta teoksen toisena osana, seikka josta olen jauhanut jo enemmän kuin tarpeeksi. Säveltäjäesittelyssäkin on virhe kun siinä todetaan Tuukkasen olevan jälkisibeliaaninen säveltäjä vaikka hän oli jälkimadetojalainen postromantikko. Kyllä tämä Sibeliuksen Tapiola sitten tuntuu laimealta musiikilta Tuukkasen väkevämmän Meri sinfonian kuuntelun jälkeen.
 
"Kalervo Tuukkanen (1909-1979) belonged to a group of Finnish post-Sibelian symphonists whose music seems to have fallen into obscurity. (Yes, Merikanto, Melartin, Madetoja and others are well-represented on disc, but what about Linnala, Ringbom, Saikkola, Ranta or Furuhjelm, for instance?) His music is generally late- or neo-romantic, conservative and well-crafted; a slightly derogatory characterization would be to call it a toothless version of Sibelius, and though the characterization is not wholly inaccurate Tuukkanen's music is actually rather engaging and well worth getting to know (there are also plenty of elements that reminds one of Carl Nielsen more than Sibelius, and Tuukkanen is clearly inspired by impressionism). There is a certain innocent charm and sweetness about it, but the music is not insubstantial and does manage to plumb some depths.
 
Kalervo tuukkanen kuului suomalaisiin jälki sibeliaanisiin sinfonikoihin joiden musiikki on jäänyt hämärän peittoon ( tai unohduksiin). Kyllä Merikanto, Melartin, Madetoja ja muut ovat hyvin edustettuina levyllä mutta miten on Linnalan, Ringbomin, Saikkolan, Rannan tai Furuhjelmin laita, esimerkiksi. Tuukkasen musiikki on yleensä myöhäis-tai uusromanttista, konservatiivista ja ammattitaitoista; hieman halventavasti luonnehdittuna sitä voitaisiin kutsua Sibeliuksen hampaattomaksi versioksi ja vaikka luonnehdinta ei ole täysin väärä Tuukkasen musiikki on todella melko viehättävää ja ansaitsee tulla tunnetuksi. Siinä on myös monia elementtejä jotka muistuttavat enemmän Carl Nielseniä kuin Sibeliusta ja Tuukkanen on selvästi inspiroitunut impressionismista. Siinä on tiettyä viatonta charmia ja herttaisuutta mutta musiikki ei ole kuitenkaan heppoista ja siitä löytyy myös syvyyttä.
 
The third symphony (The Sea) is scored for tenor, soprano, chorus and orchestra to a text by the composer himself (which is as conservative as the music). It is certainly not going to change music history, but it is an eminently well-constructed and appealing work scored with finesse in a manner that exhibits the Gallic influences. The third and fourth movements are particularly appealing with their wistful, Nordic-sounding vocalise parts, dreamlike atmosphere and pastel colors. The second violin concerto is earthier, but the Gallic influences are still very much present; the music is melodic, the rhythms dance-like and catchy and the whole thing very compelling. It is played with obvious sympathy by Jaakko Kuusisto, and the Jyväskylä SO under Ari Rasilainen provides beautifully shaded, supple accompaniments. The orchestra and chorus are good in the symphony as well and the vocal soloists generally convincing. So again, while this is not music to change one's life it is eminently appealing and well worth trying for those of use who have a taste for post-romantic, conservative twentieth century music."
 
Meri sinfonia on soitinnettu tenorille, sopraanolle, kuorolle ja orkesterille säveltäjän omaan tekstiin joka on yhtä konservatiivista kuin itse musiikki. Teos ei todellakaan tule muuttamaan musiikinhistoriaa mutta se on ilmeisen hyvin rakennettu ja viehättävä teos joka on taidokkaasti orkestroitu tyyliin joka osoittaa gallialaista vaikutusta. 3. ja 4. osa ovat erityisen viehättäviä kaihoisine pohjoismaalaisittain soivine vokaliisi osineen, unenomaisessa atmosfäärissään ja pastelli väreissään. Toinen viulukonsertto on maanläheisempi, mutta gallialaiset vaikutteet ovat yhä hyvin vahvasti läsnä; musiikki on melodista, rytmit tanssillisia ja iskeviä ja koko konsertto mukaansatempaava.
 
Tekstissä väitetään perättömästi että Tuukkasen musiikki on hieman halventavasti luonnehdittuna hampaaton versio Sibeliuksen musiikista mutta minusta asetelma on pikemminkin päinvastainen, Sibeliuksen musiikki on hampaatonta Tuukkaseen verrattuna.
 
Siksi toisekseen mielestäni Meri sinfonian kiehtovimpiin osiin 3. ja 4. osan lisäksi kuluu sen 16 ja puoli minuuttinen lähes impressionistisen pehmeä avausosa aaltomaisessa melodiikassaan jota ei Tubessa tai Spotifyssa ole laisinkaan vaan jostain syystä lyhyt ja nopea Intermezzo osa soi siellä kahteen kertaan vaikka sen kuuluisi olla vasta teoksen toinen osa.