Yleistä keskustelua musiikista ›

Sibeliuksen viulukonsertto. Jostain kumman syystä Sibeliuksen heikosta konsertosta, joka ei luotaa metafyysisiä syvyyksiä vaan on kitchiä ja sentimentoa, on tullut niin suosittu ja populaari vaikka siitä puuttuu aiheiden välinen syvä logiikka ja yhtenäisyys mitä tulee avausosaan, jota kadenssit katkovat tuon tuosta.
 
Juuri äsken tein pienen empiirisen testin kuuntelemalla perättäin Sibeliuksen konserton avausosan Heifetzin tulkintana ja Melartinin konserton avausosan jonakin maakuntatason konserttiäänityksenä niin ainoastaan näistä jälkimmäinen sai minut jossain määrin pakahtumaan kun Sibelius ei herättänyt juuri minkäänlaisia tunteita lähinnä vain haukotuksen muodossa. Eikö tästä voida tehdä se johtopäätös että sibeliuksen konsertto on huonompi sävellys kuin Melartinin konsertto?
 
Paitsi että Sibelius ei myöhäissinfonioidensa frigidissä klassismissaan soita minussa syvempiä intohimon kieliä niin siitä puuttuu kaikessa staattisuudessaan eteenpäin vievä rytminen työntövoima ja draivi sekä suuret ja lämpimät romanttiset lauluteemat joita Melartin tarjoilee myöhäisromanttiseen saksalaiseen orkesteritraditioon liittyvissä sinfonioissaan Sibeliusta enemmän jälkimmäisen turvautuessa laskeviin ja kääntäen nouseviin diatonisiin kolmisävelaiheisiin.
 
Mutta on tämä Hugo Alfveninkin myöhäisromanttinen musiikki ihanaa tarkoittaen valoisaa 3. sinfoniaa joka ei kaikessa orkestraalisessa loistossaan kuitenkaan aiheuta samanlaista haltioitumisen tunnetta kuin Tuukkasen Meri sinfonia varsinkin loppupuolellaan vaikka miltei impressionistisen pehmeätä melodiikaltaan aaltomaista alkuosaahan ei Spotifysta voi kuunnellakaan kun teos siellä kuten tuubissakin alkaa vasta 2. marssintapaisesta lyhyestä intermezzo osasta osien liittyessä toisiinsa ilman taukoa mutta kuitenkin on todettava että Alfven on taitavampi orkestroija kuin Tuukkanen jolla oli kuitenkin kompetenssia valaa objektivoitua tunnetta sinfonioihinsa jälkimadetojalaisen postromantiikan merkeissä.

Huvittavaa miten paljon ruotsalaisten säveltäjien sinfonioita levytetään maailmalla suhteessa suomalaisiin poislukien Sibelius. Esim. Kurt Atterbergin sinfonioita on levytetty Chandos ja CPO merkillä ja jälkimmäisellä vieläpä suomalaiskapellimestarin johtamana joka on mennyt ruotsalaisten leiriin, mutta esim. tuotteliaille ja merkittäville Melartinille, Saikkolalle, Fordellille, Aaltoselle, Ikoselle, Ringbomille, Tuukkaselle ym. meikäläis-kapellimestarit eivät ole suoneet ainuttakaan levytystä. Tuukkasen Meri sinfonia on ainoa poikkeus.
 
Atterbergin sinfonioissa on paljon huumoria mutta niitä vaivaa usein teeman keksinnän tavanomaisuus ja musiikin triviaalius ja banaalius vaikka hitaat osat ovatkin kauniita ja siksi on syytä ihmetellä mistä tämä levytys innostus johtuu vaikka säveltäjä olikin omana aikanaan ruotsin musiikin keskeishahmoja.
 
Totesin kuunneltuani ja verrattuani Melartinin ja Alfvenin 2., 3. ja 5. sinfonioita keskenään sen seikan että Melartin lyö sinfonioillaan ruotsalaiset emotionaalisella syvyydellä mitattuna. Ainoa poikkeus lienee Alfvenin vaikuttavan kromaattinen 5. a-molli sinfonia tai sen avausosa, joka saattaa vetää jossain määrin Melartinille vertoja ja sain siitä hiukan samansuuntaisia tuntemuksia kuin Melartinin sinfonioita kuunnellessa. Alfven totesi siitä itsekin että se on hienointa mitä hän on kirjoittanut.
 
Sibeliuksen musiikki on usein verraten pinnallista, hilpeää ja kevyen harmitonta populaariviihdettä ja ajanvietettä, jossain määrin salonkikelpoista käyttömusiikkia, jossa ei ole liioin syvyyttä eikä tunnetta jota vakavan taiteen luojalta sopisi jäännöksettömästi ja ilman kompromisseja odottaa. mutta ilmeisesti hänen musiikkinsa tietynlainen eksoottisuus ulkolaisten ihailijoidensa korvissa saa heidät arvostamaan Sibeliuksen omintakeista ja arkaaista muinaissuomalaista modaalista tyyliä alkuperäisesti suomalaiselle musiikkikulttuurille tunnusomaisena ja siksi persoonallisena kun kaikki saksalaista ja ranskalaista koulukunnalle ominaista tyyliä ja tekniikkaa jäljittelevät eivät ansaitse tyylillisisten seikkojen perusteella puristien mielestä vastaavanlaista originellisuusleimaa joka voitaisiin samastaa kansalliseen kultuuri-identiteettiimme yhtä erottamattomattomasti vaan heidät nähdään jonkinlaisina epigoneina musiikin pahanilmanlintuina jotka eivät ole kyenneet luomaan omintakeista tyylillisistä vaikutteista vapaata ja syvästi persoonallista muotokieltä kuten vallalla olevan yleisen käsityksen mukaan juuri sibelius, vaikka hänen musiikkinsa ei yltäisikään korkeimpaan kvalitatiiviseen arvoluokitukseen kaikilla objektiivisilla kriteereillä mitattuna myös mitä tulee orkestraatioon tai tekniseen rakenteeseen ja on jo kauan sitten ollut selvää ettei hän ollut se uudistusmielinen modrernisti joksi hänen ihailijansa hänet kerran nimittivät vaan pikemmin kuuluen menneen romanttisen aikakauden ilmapiiriin. Harmi että missasin Wegeliuksen fantasian pianolle ja orkesterille ykkösaamussa.
 
Luetella voi kymmeniä teknisesti taitavia ja luomisvoimaisia inspiroivia vakavia taiteiljoita, mutta nimettömiä suomalaisia säveltäjämestareita jotka saavat aivoni kiehumaan hermojännityksestä ja pakahduttavasta ja polttavasta ekspressiivisestä kauneudesta. Läheskään kaikkia en edes minä tunne. Muistan kerran kun eräs toimittaja radiossa vertasi Sibeliuksen "ulostamaa" "kökköä" Loviisa-trioa ja Salmenhaaran sonaattia pianolle ja sellolle toisiinsa ja nimesi jälkimmäisen ilman muuta voittajaksi, 19-vuotiaan varhaisena luomuksena.
 
Mutta miksi niin monet ovat kenties usein syyttä joutuneet unholaan,esteetikko, kirjailija, monipuolinen taiteentuntija ja tuottelias säveltäjä Bengt von Törne, 10 sävelrunoa, 6 sinfoniaa, 2 kamarisinfoniaa etc, Lauri Saikkola, palkittu monissa sävellyskilpailuissa, Kalervo Tuukkanen Kalvean immen tarina, 6 sinfoniaa, karhunpyynti, Moberg ym. ym.? joiden musiikkia ei kertakaikkiaan saa kuulla sen enempää konserteissa kuin levytyksinäkään. Ellei Ylellä ole kantanauhoja heidän teoksistaan.
 
Ihmettelen että suomen kokoisella maalla on varaa unhohtaa näin monta lahjakasta ja hienoa säveltäjää kirjastojen ja arkistojen hyllyille pölyttymään yhden ainoan kustannuksella kun ranskassa sekundaariset säveltäjätkin ovat kohonneet koko musiikkimaailman tietoisuuteen ja saaneet pysyvän paikan repertoaarissa.