Yleistä keskustelua musiikista ›

Meiju Suvaksen Moliendo Café. Se kummallinen fraseeraus 'moljen dokka fee-e-e-e'.

Lunnu: Mitä sitä suotta kiertelemään ja kaartelemaan
 
Mielipide ei siis ollut oma.
 
iec: Entäs sitten nämä sankarit, jotka matkivat tahallaan ulkomaalaista: https://youtu.be/Exxj6JjeuBg
Kuten esmes tämä Raappana ? Vähän olin ällikällä lyöty kun näin videon sen jälkeen kun oli kuullut kappaleen radiosta. Mietin kuunnellessa että onpa rohkea ulkomaalainen kun laulaa suomeksi ja vieläpä aika hyvin :D
 
Eikös tämä ole sitä kulttuurista omimista, häh?
 
Raappanalla on ainakin yksi ok levy ja tuollainen Jamaika-imitointi sopii tuollaiseen leppoiseen läpsyttelyyn oikein hyvin. Kun äänenkäyttö ei ole perisuomailaista karaokea niin rytmilliselle kikkailulle ja muulle häröilylle on hyvin tilaa.
 
Se, että matkitaan jotain aksenttia tms. on minulle aika lailla sama asia kuin joku aksentoisi kitaran soittoaan samaan tapaan kuin vaikkapa Hendrix. Eli ei mitään ongelmaa jos se toimii.
 
Ja tämähän on mennyt tosiaan aivan täydestä jos ei suomalaiseksi edes tunnista :)

Presidentti: Meiju Suvaksen Moliendo Café. Se kummallinen fraseeraus 'moljen dokka fee-e-e-e'.
 
Meiju ei ole oikein hyvä.

Epämuusikko: Meiju ei ole oikein hyvä.
 
No sitä Meiju ei oikein ole.

iec: Entäs sitten nämä sankarit, jotka matkivat tahallaan ulkomaalaista: https://youtu.be/Exxj6JjeuBg
Kuten esmes tämä Raappana ? Vähän olin ällikällä lyöty kun näin videon sen jälkeen kun oli kuullut kappaleen radiosta. Mietin kuunnellessa että onpa rohkea ulkomaalainen kun laulaa suomeksi ja vieläpä aika hyvin :D
 
Waldo teki tämän jo ysärillä. Se oli vielä huonompaa kuin Raappana.

-Spade-: Waldo teki tämän jo ysärillä. Se oli vielä huonompaa kuin Raappana.
 
Eli on ok matkia Jamaikan tms. maan aksenttia/lausumista. Arvatkaapa mitä käy jos joku syntyperäinen suomalainen alkaa esittää vakavaa suomalaista musiikkia esim venäjänkielisellä aksentilla :D mjiljuuna mjiljuuna mjiljuuna ljruuzuaaaa...

iec: Eli on ok matkia Jamaikan tms. maan aksenttia/lausumista.
 
Täh? Miten tuosta voi vetää tuollaisen johtopäätöksen :D

-Spade-: Täh? Miten tuosta voi vetää tuollaisen johtopäätöksen :D
 
No vähän huonosti/tyhmästi mun osalta muotoiltu. En tarkoittanut sinun kommenttiasi sinänsä, vaan sellaista yleistä hyväksyntää (kun ei ole kukaan valtamediassa noteerannut tätä ilmiötä). Eli siis juuri kukaan ei ole välittänyt siitä että jotkut artistit matkivat jonkin toisen maan tietynlaista aksenttia/ääntämistä (kunhan ei niiden maiden jotka vetävät herneen nenäänsä ja syyttävät vaikka mistä fobiasta jne jne.)
 
Ja nyt varsinkin kun on otettu tapetille kulttuurinen omiminen (Adelen hiusmuoti yms yms.)
 
Sitä minä vain, että ei varmaan suhtaudutakaan enää niin suopeasti jos tosiaan joku syntyperäinen suomalainen alkaisi laulamaan venäjä-aksentilla suomalaisia kappaleita :D

Kaikkea pitää voida saada tehdä, mutta mistään ei tarvi tykätä.

Tänään tulin duunista himaan ja en sattunu kuuntelee kännykän kautta musaa autossa. Noh radiosta rullaantu Novan taajuus ja sieltä kantautu Erinin ilmeisesti semi uusi kappale "Yhtenä sunnuntaina". Ei voi muuta todeta ku vaan et hyhhistä mikä biisi. Laulu soundaa paikoittan takavuosien Nylon Beatilta, vaikka joissain Erinin biiseissä se on onnistunu piilottamaan sen muovisoundin edes jotenkin. Sanotukset on myös tasoa "That'll do - levy-yhtiö pakotti tekee tälläsen singlen, ni tein".
 
Just tollasten biisien takia on nykyään hyvä, kun on olemassa erilaisii alustoi, josta voi laittaa musaa soimaan ja välttyä pahimmalta melusaasteelta.

Frederik - Takataka takataka kakattaa

abassimo: Tänään tulin duunista himaan ja en sattunu kuuntelee kännykän kautta musaa autossa. Noh radiosta rullaantu Novan taajuus ja sieltä kantautu Erinin ilmeisesti semi uusi kappale "Yhtenä sunnuntaina". Ei voi muuta todeta ku vaan et hyhhistä mikä biisi. Laulu soundaa paikoittan takavuosien Nylon Beatilta, vaikka joissain Erinin biiseissä se on onnistunu piilottamaan sen muovisoundin edes jotenkin. Sanotukset on myös tasoa "That'll do - levy-yhtiö pakotti tekee tälläsen singlen, ni tein".
 
Just tollasten biisien takia on nykyään hyvä, kun on olemassa erilaisii alustoi, josta voi laittaa musaa soimaan ja välttyä pahimmalta melusaasteelta.
 
Juu, valitettavasti Erin on nyt astunut tähän mahtipontisen koneistetun voimapopin genreen tyyliin Jenni Vartiainen ja Kaija Koo. Samasta automaatista vain soundit ja melodiat, niin varmasti soi Radio Novalla ja Suomipopilla. Olisi pitänyt sen ensimmäisten soololevyjen kantrifolkin ja banjosoundin.

Hannubal: Juu, valitettavasti Erin on nyt astunut tähän mahtipontisen koneistetun voimapopin genreen tyyliin Jenni Vartiainen ja Kaija Koo. Samasta automaatista vain soundit ja melodiat, niin varmasti soi Radio Novalla ja Suomipopilla. Olisi pitänyt sen ensimmäisten soololevyjen kantrifolkin ja banjosoundin.
 
Jep. Olisi tosiaan saanut pitää ensimmäisten soololevyjensä tyylin. Näitä voimapoppibiisejä on jo tarpeeksi.

Pitipä kuunnella tuo Erinin uusi biisi. Kauheaa, aivan kauheaa.

Ei se nyt niin kauhea ollut, mutta ei myöskään oikein Erin-omainen. Ehkä persoonaton voimapoppisovitus tekee tekstistä yleispätevämmän ja näin ollen varmemman hitin. Banjon säestämänä juttu olisi kuulostanut enemmän itse koetulta ja vähemmän samastuttavalta.

Kefiiri: Ei se nyt niin kauhea ollut, mutta ei myöskään oikein Erin-omainen. Ehkä persoonaton voimapoppisovitus tekee tekstistä yleispätevämmän ja näin ollen varmemman hitin. Banjon säestämänä juttu olisi kuulostanut enemmän itse koetulta ja vähemmän samastuttavalta.
 
Toisaalta Erinin isoimmat hitit kuten Vanha nainen hunningolla, Ei taida tietää tyttö ja On elämä laina ovat saaneet paljonkin suosiota ja radiosoittoa, ja niissä on paljonkin kantrisoundeja. Tosin trendit muuttuvat, ja se mikä oli vielä 2010-luvun alussa suosittua ei välttämättä enää kelpaa levy-yhtiöille ja radioille.

Sibeliuksen viulukonsertto. Jostain kumman syystä Sibeliuksen heikosta konsertosta, joka ei luotaa metafyysisiä syvyyksiä vaan on kitchiä ja sentimentoa, on tullut niin suosittu ja populaari vaikka siitä puuttuu aiheiden välinen syvä logiikka ja yhtenäisyys mitä tulee avausosaan, jota kadenssit katkovat tuon tuosta.
 
Juuri äsken tein pienen empiirisen testin kuuntelemalla perättäin Sibeliuksen konserton avausosan Heifetzin tulkintana ja Melartinin konserton avausosan jonakin maakuntatason konserttiäänityksenä niin ainoastaan näistä jälkimmäinen sai minut jossain määrin pakahtumaan kun Sibelius ei herättänyt juuri minkäänlaisia tunteita lähinnä vain haukotuksen muodossa. Eikö tästä voida tehdä se johtopäätös että sibeliuksen konsertto on huonompi sävellys kuin Melartinin konsertto?
 
Paitsi että Sibelius ei myöhäissinfonioidensa frigidissä klassismissaan soita minussa syvempiä intohimon kieliä niin siitä puuttuu kaikessa staattisuudessaan eteenpäin vievä rytminen työntövoima ja draivi sekä suuret ja lämpimät romanttiset lauluteemat joita Melartin tarjoilee myöhäisromanttiseen saksalaiseen orkesteritraditioon liittyvissä sinfonioissaan Sibeliusta enemmän jälkimmäisen turvautuessa laskeviin ja kääntäen nouseviin diatonisiin kolmisävelaiheisiin.
 
Mutta on tämä Hugo Alfveninkin myöhäisromanttinen musiikki ihanaa tarkoittaen valoisaa 3. sinfoniaa joka ei kaikessa orkestraalisessa loistossaan kuitenkaan aiheuta samanlaista haltioitumisen tunnetta kuin Tuukkasen Meri sinfonia varsinkin loppupuolellaan vaikka miltei impressionistisen pehmeätä melodiikaltaan aaltomaista alkuosaahan ei Spotifysta voi kuunnellakaan kun teos siellä kuten tuubissakin alkaa vasta 2. marssintapaisesta lyhyestä intermezzo osasta osien liittyessä toisiinsa ilman taukoa mutta kuitenkin on todettava että Alfven on taitavampi orkestroija kuin Tuukkanen jolla oli kuitenkin kompetenssia valaa objektivoitua tunnetta sinfonioihinsa jälkimadetojalaisen postromantiikan merkeissä.

Huvittavaa miten paljon ruotsalaisten säveltäjien sinfonioita levytetään maailmalla suhteessa suomalaisiin poislukien Sibelius. Esim. Kurt Atterbergin sinfonioita on levytetty Chandos ja CPO merkillä ja jälkimmäisellä vieläpä suomalaiskapellimestarin johtamana joka on mennyt ruotsalaisten leiriin, mutta esim. tuotteliaille ja merkittäville Melartinille, Saikkolalle, Fordellille, Aaltoselle, Ikoselle, Ringbomille, Tuukkaselle ym. meikäläis-kapellimestarit eivät ole suoneet ainuttakaan levytystä. Tuukkasen Meri sinfonia on ainoa poikkeus.
 
Atterbergin sinfonioissa on paljon huumoria mutta niitä vaivaa usein teeman keksinnän tavanomaisuus ja musiikin triviaalius ja banaalius vaikka hitaat osat ovatkin kauniita ja siksi on syytä ihmetellä mistä tämä levytys innostus johtuu vaikka säveltäjä olikin omana aikanaan ruotsin musiikin keskeishahmoja.
 
Totesin kuunneltuani ja verrattuani Melartinin ja Alfvenin 2., 3. ja 5. sinfonioita keskenään sen seikan että Melartin lyö sinfonioillaan ruotsalaiset emotionaalisella syvyydellä mitattuna. Ainoa poikkeus lienee Alfvenin vaikuttavan kromaattinen 5. a-molli sinfonia tai sen avausosa, joka saattaa vetää jossain määrin Melartinille vertoja ja sain siitä hiukan samansuuntaisia tuntemuksia kuin Melartinin sinfonioita kuunnellessa. Alfven totesi siitä itsekin että se on hienointa mitä hän on kirjoittanut.
 
Sibeliuksen musiikki on usein verraten pinnallista, hilpeää ja kevyen harmitonta populaariviihdettä ja ajanvietettä, jossain määrin salonkikelpoista käyttömusiikkia, jossa ei ole liioin syvyyttä eikä tunnetta jota vakavan taiteen luojalta sopisi jäännöksettömästi ja ilman kompromisseja odottaa. mutta ilmeisesti hänen musiikkinsa tietynlainen eksoottisuus ulkolaisten ihailijoidensa korvissa saa heidät arvostamaan Sibeliuksen omintakeista ja arkaaista muinaissuomalaista modaalista tyyliä alkuperäisesti suomalaiselle musiikkikulttuurille tunnusomaisena ja siksi persoonallisena kun kaikki saksalaista ja ranskalaista koulukunnalle ominaista tyyliä ja tekniikkaa jäljittelevät eivät ansaitse tyylillisisten seikkojen perusteella puristien mielestä vastaavanlaista originellisuusleimaa joka voitaisiin samastaa kansalliseen kultuuri-identiteettiimme yhtä erottamattomattomasti vaan heidät nähdään jonkinlaisina epigoneina musiikin pahanilmanlintuina jotka eivät ole kyenneet luomaan omintakeista tyylillisistä vaikutteista vapaata ja syvästi persoonallista muotokieltä kuten vallalla olevan yleisen käsityksen mukaan juuri sibelius, vaikka hänen musiikkinsa ei yltäisikään korkeimpaan kvalitatiiviseen arvoluokitukseen kaikilla objektiivisilla kriteereillä mitattuna myös mitä tulee orkestraatioon tai tekniseen rakenteeseen ja on jo kauan sitten ollut selvää ettei hän ollut se uudistusmielinen modrernisti joksi hänen ihailijansa hänet kerran nimittivät vaan pikemmin kuuluen menneen romanttisen aikakauden ilmapiiriin. Harmi että missasin Wegeliuksen fantasian pianolle ja orkesterille ykkösaamussa.
 
Luetella voi kymmeniä teknisesti taitavia ja luomisvoimaisia inspiroivia vakavia taiteiljoita, mutta nimettömiä suomalaisia säveltäjämestareita jotka saavat aivoni kiehumaan hermojännityksestä ja pakahduttavasta ja polttavasta ekspressiivisestä kauneudesta. Läheskään kaikkia en edes minä tunne. Muistan kerran kun eräs toimittaja radiossa vertasi Sibeliuksen "ulostamaa" "kökköä" Loviisa-trioa ja Salmenhaaran sonaattia pianolle ja sellolle toisiinsa ja nimesi jälkimmäisen ilman muuta voittajaksi, 19-vuotiaan varhaisena luomuksena.
 
Mutta miksi niin monet ovat kenties usein syyttä joutuneet unholaan,esteetikko, kirjailija, monipuolinen taiteentuntija ja tuottelias säveltäjä Bengt von Törne, 10 sävelrunoa, 6 sinfoniaa, 2 kamarisinfoniaa etc, Lauri Saikkola, palkittu monissa sävellyskilpailuissa, Kalervo Tuukkanen Kalvean immen tarina, 6 sinfoniaa, karhunpyynti, Moberg ym. ym.? joiden musiikkia ei kertakaikkiaan saa kuulla sen enempää konserteissa kuin levytyksinäkään. Ellei Ylellä ole kantanauhoja heidän teoksistaan.
 
Ihmettelen että suomen kokoisella maalla on varaa unhohtaa näin monta lahjakasta ja hienoa säveltäjää kirjastojen ja arkistojen hyllyille pölyttymään yhden ainoan kustannuksella kun ranskassa sekundaariset säveltäjätkin ovat kohonneet koko musiikkimaailman tietoisuuteen ja saaneet pysyvän paikan repertoaarissa.

Hannubal: Juu, valitettavasti Erin on nyt astunut tähän mahtipontisen koneistetun voimapopin genreen tyyliin Jenni Vartiainen ja Kaija Koo. Samasta automaatista vain soundit ja melodiat, niin varmasti soi Radio Novalla ja Suomipopilla. Olisi pitänyt sen ensimmäisten soololevyjen kantrifolkin ja banjosoundin.
 
Erinin neljän vuoden takainen (ja edelleen viimeisin) soololevy Seliseli oli jo oikeastaan lähtölaukaus tälle tyylinmuutokselle. Aika mitäänsanomatonta tavaraa on sen jälkeen pukannut ulos.

Matti Johannes Koivu - Ai ai ai kun nuori ois.
 
En ole ymmärtänyt näitä Koivun Irwin-versiointeja miltään kantilta katsottuna. Konsepti on se, että soinnuista pudotetaan pois puolet, ja loput muutetaan vissyvesisoinnuiksi, eli mollit molliseptimeiksi, eikä viidennen asteen duuria tarjota vahingossakaan. Ryssänmollin karsiminen ei toki lähtökohtaisesti ole huono asia, mutta tietyt kappaleet yksinkertaisesti vaativat tietyn melodisen perustan. Näitä sointuja sitten limputellaan leirinuotionäppäillen, ja päälle huokaillaan mitä heleimmällä, puhtaimmalla ja viattomimmalla raittiuspojan äänellä, mikä saattaa esityksen ja tekstin tökeröön ristiriitaan ja tyhjänpäiväiseen metatasoiluun. Lisäksi tämän viestin kirvoittaneessa kappaleessa Koivu laulaa "Oi rakas, rakas päästä sisään ole kiltti, olen väsynyt ja kiltti". Mitä helvettiä, henkilöhän on tietysti väsynyt ja tiltti. Vexi Salmi ei olisi ammattilaisena ja muutenkin teräväpäisenä miehenä koskaan "riimittänyt" kahta samaa sanaa. Koivu ansaitsisi saada kunnolla selkään.