Rock, pop, alternative ›

The Jack: Täällä on aiemminkin ollut tämä linkki vahvistimen hajoamisesta. Pommi selvästi hajottaa vahvarin.
 
https://youtu.be/hZgP3dyUm6M?t=218
 
Kitara alkaa hurista ja ääni katoaa jo ennen sitä.

jazzmies: Kitara alkaa hurista ja ääni katoaa jo ennen sitä.
 
Joo näin tekee. Onneksi oli tuo kehno lallatus biisi.

Suunnilleen vuosi sitten tuli kuunneltua kaikki Rushin studiolevyt läpi, koska osa levyistä oli jäänyt mulle vähän vieraammiksi.
 
Toistanpa tämän projektin nyt, viimeaikaisten tapahtumien johdosta.

joku muu sikko: Joo näin tekee. Onneksi oli tuo kehno lallatus biisi.
 
Far Cry ei tosiaan ole kovinkaan onnistunut kipale.
 
Armor & Sword, Working Them Angels, Main Monkey Business ja The Way The Wind Blows sen sijaan erinomaisia tuolla albumilla.
 
Metallica on Neilin muiston kunniaksi tehnyt Tom Sawyer-coverinsa:
https://www.nme.com/news/music/meta … om-sawyer-honour-neil-peart-2595619
 
Respect Metallicalle tästä.

Timetokill: Far Cry ei tosiaan ole kovinkaan onnistunut kipale.
 
Ei, mutta mulle tuolla biisillä on kuitenkin erityinen paikka sydämessä, sillä se oli ensikosketukseni Rushiin. Kuuntelin kesällä 2007 mitäköhän radiokanavaa - kenties Radio Cityä - kun se pamahti soimaan. Se kuulosti silloin todella mukaantempaisevalta kappaleelta. Aivan erityisesti huomioni kiinnittyi rumputyöskentelyyn, joka oli massiivista, svengaavaa ja ilmavaa.
 
Olin kyllä ollut tietoinen Rushista jo vuosia, myös että heillä oli riveissään jonkinlainen uraa uurtava rumpali (muistaakseni bongasin Peartin ensimmäisen kerran teininä drummerworld.com-sivustolta), mutten vain ollut kuullut biisiäkään. Juontajan kuulutettua kappaleen ja sen esittäjän astelin siltä istumalta levykauppaan ostamaan Snakes & Arrowsin, eikä paluuta ollut. Seuraavaksi ryhdyin etsimään lippua sen vuoden keikalle.
 
Tuota ensimmäistä ostosta seurasi liuta Rushin klassikkolevyjä, joiden myötä S & A on jäänyt vähemmälle kuuntelulle, mutta pidän Far Cryta edelleen menevänä biisinä.
 
Kerrataanko vähän, miten muut ovat tämän bändin löytäneet?

Brian May jr.: Kerrataanko vähän, miten muut ovat tämän bändin löytäneet?
 
Joskus ala-asteella, oliskohan ollut vähän sen jälkeen kun itte soittamaan aloitin, muuan kanadalainen vaihto-opiskelija mainitsi lempibändikseen Rushin. Vähän tämän jälkeen velipojan rumpumaikka siirsi tunnin toiselle päivälle päästäkseen katsomaan Rushin Suomen debyyttiä. Muistaakseni Spirit of Radio tuli kuunneltua jonkun netin parhaat riffit -listan kautta, mutta silloin se synnytti lähinnä "ihan ok" -fiiliksiä. Pari vuotta myöhemmin joku suositteli Dream Theaterin keikan jälkilöylyissä kuuntelemaan YYZ:n. Aika äkkiä siitä tuli oman bändin vakiolainabiisi.

Brian May jr.:
 
Kerrataanko vähän, miten muut ovat tämän bändin löytäneet?
 
Joskus 1991, kun yksi lapsuudenkaveri ja kitaraa intohimoisesti soittanut heppu sekosi bändistä täysin. Hänen kanssaan kaikki maut menivät yhteen aina, Bowie, Zeppelin, AC/DC, Boston jne.
 
A Show of Hands oli se livealbumi, mitä se frendi tuputti.
 
Itselleni soundi oli jotenkin liian "amerikkalainen" ja jotenkin steriili. Biisit olivat vaikeita.
 
Kaveri vaan sanoi, että anna sille kuuntelua lisää, se on helvetin hyvä.
 
Ja niin tein. Ja mikään bändi ei koskaan sitä ennen (eikä sen jälkeen) ole kolahtanut niin kovaa.
 
ASOH on edelleen itselleni se tärkein Rushin albumi. Siinä on lähes täydellinen settilista.
 
Sen jälkeen tulivat Presto, HYF, Power Windows, Moving Pictures, Grace Under Pressure ja Permanent Waves. Lähes kaikki em. levyt ovat top-kympissä, kun kaikkien aikojen suosikeita lasketaan.

Brian May jr.: Kerrataanko vähän, miten muut ovat tämän bändin löytäneet?
 
Heavy Rock II -kokoelmalla vuonna 1982 löytyi Exit...Stage Leftin versio Closer to the Heartista. Se oli menoa sitten ja postimerkkeily alkoi saman tien ja koko tuotanto piti saada.

Teini-ikäisenä (13-14v?) kuulin joltakin kokoelmalevyltä Tom Sawyerin ja vähän myöhemmin ostin Signalsin kun oli juuri ilmestynyt. Siitä sitten ajan kuluessa koko tuotanto haltuun...

Brian May jr.: Kerrataanko vähän, miten muut ovat tämän bändin löytäneet?
 
Mä olen kaikin puolin myöhäisherännäinen rockimman ja muutoinkin raskaamman musiikin suhteen, nuoruuden haaskasin kaikenmaailman totaalisen paskaa räppiä kuunnellessa, kunnes lopulta 17-vuotiaana löysin rockmusiikin hienouden.
 
Rushia kuulin ekan kerran vuonna 2007 kun kaveri pakkokuuntelutti Tom Sawyerin, en tykännyt yhtään. Vuonna 2009 toinen kaveri suositteli bändiä uudelleen, en tykännyt silloinkaan. Vuonna 2010 keväällä muhun iski täydellinen musiikkiähky ja kyllästyminen kaikkiin vanhoihin suosikkibändeihin, ja etsin Spotifystä jotakin kuultavaa. Päädyin parin mutkan kautta kuuntelemaan Snakes & Arrows Liveä, ja avausraita Limelight herätti huomion. En kuunnellut tuota livealbumia läpi, taisin kuunnella ekan levyn kun totesin että ei tämä ihan taida olla mun musiikkia. Kuuntelin vielä muutamaa biisiä eri studioalbumeilta sen päälle vielä kokeeksi, ja en päässyt yli Geddyn lauluäänestä, ja hylkäsin bändin jälleen.
 
Sitten kevättalvella 2011 tällä foorumilla yleisellä puolella jäsen Dinghie totesi että Hemispheres on varmasti maailman eniten parhain kappale, ja jäsen Vessajono oli heti perässä komppaamassa että on kyllä. Ja taisi joku kolmaskin, olisiko ollut kenties Parasite hehkuttamassa kyseistä kappaletta. Laitoin kappaleen kuunteluun ja se olikin sitten menoa.

Joskus kersana Roll The Bones tais olla ensikosketus ilmestyessään, muistan kuunnelleeni noissa cd automaateissa lättyä lähinnä kansitaiteen innottamana :) Ei sillon vielä iskeny koska oli kuitenkin nuo Sepulturat ja Megadethit lähempänä sydäntä. Kuitenki joku tuosta jäi sillä muutamaa vuotta myöhemmin Dreamline kuultua oli että hetkinen jotain tuttua ja mikäs bändi tää olikaan mutta edelleen tuosta vielä meni muutama vuosi ennenkuin oikeasti kolahti ja lujaa parikymppisenä. Sillä tiellä ollaan edelleen 20v myöhemminkin.
 
Kaikki 3 suomen keikkaa tuli käytyä kattomassa. Paras muisto ehkä Time Machine sillä paikat oli lavan sivussa ylhäällä josta näki suoraan hienosti lavalle ja Lifesonin hymyilemässä sivussa ennen keikkaa intron soidessa.
 
Jotenki sitä toivo salaa että jotain ois vielä kuullu Rushista vaikka lopettivat mutta olihan tuo syöpäuutisointi nyt sit se viimenen niitti ja pisti monta palasta paikoillee miksi lopettivat ja miten lopettivat.
 
Hieno bändi, ei sille minkään voi, top 3 ellei peräti se numero 1 itellä eikä varmasti tule muuttumaan eikä toista samanlaista tule vastaan. Kyllähän Rush loi oman musiikillisen genrensä ja inspiroi aivan järjettömän paljon.

Oma Rush historiani on melko lyhyt, ehkäpä parisen vuotta. Varmaankin lähinnä siksi, koska luulin, että Rushin kuunteleminen pitää ehdottomasti aloittaa 70-luvun progelevyistä. :) Hakkasin päätäni seinään niitten kanssa useaankin eri otteesen, mutta jotenkin se ei vaan tuntunut omalta. Missän mielessä en dissaa kyseisiäkään levyjä, mutta joskus ei vaan lähde, tiedättehän... Vasta kun laitoin kasari- ja ysärilevyjä soittimeen, niin bändi alkoi iskeä lujaa. Erikoista sinänsä, sillä Phiitin tavoin omaa taustaani värittää enemmän Megadethit ynnä muut vastaavat, kuin "poppirokki".
 
Varsinkin autossa on nyt soineet eritoten Counterparts, Grace.., Signals, yms. Varsinkin Counterparts, koska viisivuotiaan takapenkkiläisen mielestä Animate on parasta ikinä. Ja onhan se...

Heti kun Moving Pictures ilmestyi -81. Kuulin "Living in the limelight" radioista ja sit tuli kiire levykauppaan. Siitä koko olemassa ollut tuotanto haltuun ja joka levy sen jälkeen heti tuoreeltaan hyllyyn. Niiden mukana on elämää eletty. Aikanaan junnuna luulin (olin varma), että en tule koskaan näkemään niitä livenä. Olin väärääsä. 12 kertaa näin.

1989 pyöri Show Don't Tell jollakin taivaskanavalla (olisiko ollut Super Channel sen kanavan nimi silloin). Sitten Drums&Drumming-lehdessä oli Preston arvostelu, ja pyysin Preston joululahjaksi vanhemmilta. Levy oli vähän sellainen "muutama hyvä biisi, mutta en nyt tiedä kokonaisuudesta" -elämys. 1990 keväällä/kesällä ostin kuitenkin vielä A Show of Handsin, joka ensikuulemalta oli niin outo, että siihen pakko perehtyä syvemmin. Ja kun se levy aukesi, niin aukesi Rush ja sitten sitä oltiinkin fanipoikia seuraavat 10 vuotta.
 
Levyt väliltä 2112 - Test For Echo on kuunneltu läpikotaisin. Suosikit on sieltä 80-luvulta, ASOH tärkeimpänä. Paria-kolmea ensimmäistä levyä en ole kuunnellut käytännössä lainkaan, ja Vapor Trails jäi viimeiseksi, josta vielä yritin innostua, mutta ei se vaan lähtenyt.
 
Kuvittelin myös 90-luvun alussa, että näitä en ikinä näe, kun omistamassani kiertuepaidassakin lähin keikkamesta oli jossain Hollannissa. No, eihän sitä teinipoika elämästä mitään tajua, joten näin Rushin 5 kertaa, kolmesti Jaffalassa, Tukholmassa ja kerran Floridassa.

Täällä bändin suhteen myös yksi "myöhäisherännäinen". Olisikohan ollut 2000-luvun alkupuolta (ehkä 2003-2004), kun tuli luettua CMX:n kysy-palstalta (!) viesti, joka käsitteli parhaita bändejä. Rush ja muistaakseni biisi Limelight nousivat esiin. No hommailin sitten Moving Picturesin (kuulosti heti loistavalta ja mielenkiintoiselta) ja melkein heti perään 2112:n. Molemmat levyt aiheuttivat "täähän on parasta ikinä" -tyyppisen reaktion. Siitä sitten pari vuoden sisään tuli keräiltyä koko tuotanto. Ja muistan vieläkin, miten kova uutinen ilmoitus 2007 Hartwallin keikasta oli - liput haettiin aikoinaan Tampereen Stockalta.

Tais olla ensikosketus siskon levyhyllystä löytyneeltä kokoelmalevyltä https://www.discogs.com/Various-Axe-Attack-Vol-II/release/2766878 Paljon muitakin hienoja ensikosketuksia tuolla levyllä muuten.. :-)
 
Siitä asti ollut elämässäni vahvasti mukana. Eka nähty livekeikka oli tämä https://www.setlist.fm/setlist/rush … halle-cologne-germany-5bd553bc.html Silloin vetivät kahden tunnin normikeikkoja vielä ja Primus lämppäs. Vasta myöhemmin tulivat nämä väliajalliset Evening with- showt.
 
R.I.P. Neil, olit mestari monella elämän osa-alueella!

Brian May jr.: Kerrataanko vähän, miten muut ovat tämän bändin löytäneet?
 
Ikää 14,vuosi 2002 ja Kempeleen Zeppelinissä sijainnut kirja/levykauppa, josta tinkasin äidin ostamaan All The World's A Stagen. En tiennyt bändistä muuta, kuin että Dream Theaterin jätkät sitä fanitti niin aattelin että kai minäkin. Siitä se pikkuhiljaa lähti ja oikeastaan koko ajan enemmän ja enemmän noussut isommaksi bändiksi itelle. Lemppareita on alkupään levyt ja oikeastaan mulla on vielä tutustumatta Signalsin jälkeinen tuotanto, vaikka yläasteella omistinkin A Show Of Handsin jota tuli kyllä luukutettua ihan kunnolla. Hienoa.

Olen varmaan oman tarinani kertonut jo useampaan otteeseen, mutta menköön vielä kerran. Kuuntelin joskus 1990-luvun lopulla jotakin Radiomafian erikoisohjelmaa, jossa A.W. Yrjänä soitti omia suosikkejaan, ja yksi kappaleista teki hyvin erikoisen vaikutuksen. Kappale oli jotenkin outo, mutta silti siinä oli jotakin tarttuvaa, ja hiljattain rumpujensoiton aloittaneena kiinnitin erityistä huomiota rumpalin taitavuuteen. Bändin nimi jäi mieleen; se oli Rush. Kappaleen nimeä en muistanut, mutta aloin etsiä bändistä lisätietoa ja kuunnella kappaleita, joita satuin netistä löytämään, ja siitä alkoi fanitus.
 
Sain selvitettyä tuon mullistavan kappaleen vuosia myöhemmin Muusikoiden.netin avulla - se oli Losing It.

Ruutukunkku: Oma Rush historiani on melko lyhyt, ehkäpä parisen vuotta. Varmaankin lähinnä siksi, koska luulin, että Rushin kuunteleminen pitää ehdottomasti aloittaa 70-luvun progelevyistä. :) Hakkasin päätäni seinään niitten kanssa useaankin eri otteesen, mutta jotenkin se ei vaan tuntunut omalta. Missän mielessä en dissaa kyseisiäkään levyjä, mutta joskus ei vaan lähde, tiedättehän... Vasta kun laitoin kasari- ja ysärilevyjä soittimeen, niin bändi alkoi iskeä lujaa. Erikoista sinänsä, sillä tavoin omaa taustaani värittää enemmän Megadethit ynnä muut vastaavat, kuin "poppirokki".
 
Varsinkin autossa on nyt soineet eritoten Counterparts, Grace.., Signals, yms. Varsinkin Counterparts, koska viisivuotiaan takapenkkiläisen mielestä Animate on parasta ikinä. Ja onhan se...
 
Kasari ja ysäri aivan valtavasti parempia minunkin mielestäni. Ei sillä, etteivätkö Hemispheres ja 2112 hyviä olisi, mutta en ole ikinä tajunnut noiden 70-luvun levyjen ylenpalttista hehkutusta versus kasari/ysäri itsekään.
 
Mutta bändin vahvuushan on toisaalta juuri tässä. Eri fanit tykkäävät eri aikakausista.