Rock, pop, alternative ›

Blogiteksti:
 
Kuka menneitä muistaa
 
When the music's over
Turn out the lights.
 
Kaikki alkaa väärin. Ensimmäinen kappale julistaa että musiikin on kadottava, häivyttävä ja huvettava tästä maailmasta. Musiikki todellakin katoaa sillä hetkellä kun se päättyy, alkaakseen kenties joskus uudelleen, mutta musiikin on tarkoitus elää meidän muistoissamme eli meissä itsessämme. Minkä muistan, muistan itsestäni, olin sen itse kuullut. Se ei katoa ainakaan niin kauan kuin minä olen muistelemassa.
 
Toisaalta myös The Who -yhtyeen kappaleet, etunenässä ensimmäinen singlelevy I Can't Explain, etenevät radiolähetyksinä avaruuden eetterissä vieraita galakseja tavoitellen. Fyysikot voivat keskustella aiheesta kuinka aineen ja avaruuden lopulta käy, tai onko olemassa muita avaruuksia tai aineellisuutta jota emme ehkä tunne. Ainakaan niin kauan kuin tätä keskustelua käydään, musiikki ei jouda kauhtumaan.
 
Toisaalta Pete Townshendilla on oma lehmä ojassaan menneiden muistelemisessa: vuonna 1973 hän runoili "You say shes a virgin but I'm gonna be the first in." Tänään hän täydentää kertomuksensa sanoin "This life was like climbing so glad I put the time in", kappaleessa I'll Be Back jonka hän on ottanut omaksi laulettavakseen. Albumi otsikolla Who muodostaa matriisin muistoista joiden kauhtuneisuus on vain vanhan miehen häveliäisyyden teennäisyyttä. Mihin Roger Daltreyn itseironia todellisuudessa kohdistuu, kun hän kappaleen Rockin' in Rage lopulla satirisoi omaa ja yhtyeen menneisyyttä; näet hänen äänensä väsyneisyys ei enää puhu menneestä vaan mennyttä koskevasta muistosta?
 
Missä sinä olit kun ensi kerran kuulit John Entwistlen kuolleen? Historian suurin rockmuusikko heitti lusikan nurkkaan lasvegaslaisessa hotellihuoneessa seitsemäntoista ja puoli vuotta sitten. Hänen kättelyssään mikään ei ollut väsynyttä eikä musiikin tarvinnut hämärtyä. Hänen poissaollessaan on joukko hyviä kappaleita ja niiden ambient-matriisi josta käytetään sovituksen titteliä. Velipoika Simon Townshendin tekemä Break the News viimeisen päälle havainnollistaa millaisesta erosta puhutaan hänen ja vanhemman veljensä kesken, tai vaikkapa Julian Lennonin ja isänsä kesken: lauluntekotaito on Simonilla ja Julianilla ilmeinen, mutta se on taito, ei vaisto. Taidokkaan ja vaistomaisen erinomaisen välillä on ero joka elähdyttää myös puheena olevaa musiikkialbumia.
 
Pete Townshend on useaan kertaan todennut The Whon perustuneen täydellisesti sen jäsenten keskinäiseen kilpailuun, ja tämän sanoessaan hän on puhunut menneessä aikamuodossa, jo aikaan jolloin vasta rumpali Keith Moon oli poistunut elävien kirjoista. Townshendin päätös jatkaa yhtyeen elämää on herättänyt kummastusta ja varmaankin saa selityksensä tämän levyn muodossa. Levyn kannessa on Beatlesin Sgt. Pepperin kannesta kuuluisan Peter Blaken luonnostama joulukalenteri, kuin hyönteisvitriini, jonka luukut kukin vuorollaan muistuttavat meitä menneestä. Luukkujen erillisyys, seinämien ehdottomuus ja näytille ripustettujen preparaattien paljas anatomisuus henkivät esoteerisuutta enemmän kuin maailmanmenon dynaamisuutta, adrenaliinin häivettä kielen päällä kirvelemässä. Pitäisin hyvin erikoisena ellei tämä ole The Who -nimellä kulkevan orkesterin viimeinen julkaisu. Vain muistojen labyrintissa erillisyys on tarpeen.
 
Kilpailu nimeltä The Who on ohitse mutta Pete Townshend ja Roger Daltrey haluavat antaa muistoille oman arvonsa. Ratkaisu on sentimentaalinen. Kuka sitä milloinkin on kiinnostunut muistelemaan.