Klassinen ›

Miksiköhän uutta suomalaista musiikkia levytetään jatkuvasti monilta nykysäveltäjiltä vaikka monet vanhojen säveltäjienkin teokset ovat edelleen levyttämättä jossa luulisi riittävän työsarkaa kylliksi? Lieneekö sitten piittaamattomuutta omaa kulttuuriperintöä kohtaan kun ei klassikoita koeta levyttämisen arvoisiksi tai käsitys klassikkoudesta on jotenkin päässyt hämärtymään.
 
Tuttuahan se on että jo mozartin aikana kuulijat halusivat jatkuvasti jotakin uutta eikä menneisyyden säveltäjiä tunnettu edes nimeltä. Otaksuisin että suuri yleisö vielä vähemmän löytää modernin musiikin luokse kuin jälkimadetojalaisen romantikkokoulukunnan. Tai sitten on vain niin että menneisyyden suomalaiset säveltäjät ovat yleisölle niin tuntemattomia etteivät ne kiinnosta ketään eikä niitä siksi kannata levyttää jotain melartinia, madetojaa ja sibbaa lukuunottamatta joilla on enemmän kysyntää. Kysynnän ja tarjonnan laki se kai tässäkin pätee.
 
Musiikkia voidaan levyttää myös paitsi sponsorituen myös tekijänoikeuspalkkioiden turvin kuten tuukkasen pari cd tä mutta nälkä kasvaa syödessä. Teosten kokonaislevytys on kuitenkin suotu vain suurimmille nimille. Vaikkei suuri nimi ole välttämättä mikään laadun tae kuten sibban kohdalla huomaamme. Taidokkaasta orkesteriasustaan huolimatta Sibba ei pääse luonnon ytimeen asti.
 
Eräs selitys tuukkasenkin musiikin vieroksuntaan saattaa piillä siinä että tyyliaikakausien väliinputoajina tuukkanenkin oli anakronistinen säveltäjä joka ei juuri seurannut aikana teknistä edistystä vaan pysyi romanttisen koulukunnan edustajana eikä siksi tunnu ajanmukaiselta ja kiinnostavalta nykyperspektiivistä kuten vaikka väinö raition ekspressionismi joka on kokeneut uuden renessanssin vaikka jopa jussi jalas on johtanut tuukkasen 6. sinfonian ylen kantanauhatalleenteelle. Samoin on käynyt pesoselle, rannalle, fougstedtille, karjalaiselle, aaltoselle ym.
 
"Mikään tuskin voi olla tuskallisempaa luovalle säveltaiteilijalle kuin hänen musiikkinsa lähes täydellinen unohtaminen joissakin tapauksissa vielä pilkkasanojen säestyksellä. Näin on tapahtunut kaikkien edellä luttelemieni säveltäjien kohdalla jonkin yksittäisen teoksen tekemää poikkeusta lukuunottamatta. meillä on pitkään vältelty sota aikaisen musiikin esittämistä. samaan aikaan kun 60 -70 luvulla suomessa haltioiduttiin leningrad sinfonian uljaasta taistelusta suuressa isänmaallisessa sodassa saikkolan, karjalaisen ja aaltosen sotasinfoniat makasivat pöytälaatikossa. meillä oli "yleiset syyt" olla esittämättä tällaista musikkia" (turtola)
 
Ärsyttävää kun tuubista välillä poistetaan sinne aikaisemmin ladattua hyvää musiikkia ja sitten kun sitä taas hakee sitä ei löydä mistään kuten esim. tuukkasen jousiorkesterimusiikkia pienoissarja näytelmästä pilvi esim. eepillinen sävelmä, meditaatio, romanttisia tuokiokuvia, romanssi, scherzino, ym.

Mainitsemaltani tuukkasen Cd:ltä on tosin tuubiin jätetty tasan yksi teos nuoruuden synti tukkijoella alkusoitto joka minusta on jopa merkityksettömämpi teos kuin levyn muu sisältö joka sieltä poistettiin. Tuukkasellahan on valtava määrä musiikkia levyttämättä ja tämäkin levy tehtiin tekijänoikeuspalkkioiden turvin. joskaan niissä jousiorkesteriminiatyyreissä ei ole substanssia yhtä paljon kuin joissakin tuukkasen suuremmissa orlkesteriteoksissa kuten esim. vuorten laulu, karhunpyynti tai 4., 5. ja 6. sinfonia ja ooppera induthmati ym.

Lyhyesti sanottuna sibeliuksen suuri heikkous jota hän ei kyennyt kääntämään vahvuudekseen vaikka niin on luultu on siinä että hänen tuotantonsa ei perustunut saksalaiseen orkesteri ja sinfoniatraditioon kuten melartinin joka kykeni olemaaan huomattavan vapaa sibeliuksen vaikutuksesta, tämä kun oli suomalainen metsäläinen joka ei opiskellut tarpeeksi kontrapunktia vaan kulki ja samosi omia metsänpolkujaan tosin heikolla menestyksellä kun ajatellaan sibeliuksen emotionaalisesti tyhjiä ja kaavamaisia, staattisia sinfonioita joissa ei ole substanssia ernst lingon, lauri saikkolan ja erkki aaltosen saadessa vaikutteita sostakovitsin sinfonikkoudesta joka kytkeytyy eurooppalaiseen perinteeseen kuten monet muutkin rantaa ja linnalaa, myöten.

Yleisesti ottaen on varsin outo suuntaus ettei postromanttiseen tyyliin mieltyneet kuulijat löydä madetojaa, sibbeä ja melartinia enempää suomalaisen postromantiikan ja sitä edustavien romantikkokoulukunnan säveltäjien juurille vaan monien karsastama modernismikin näyttäisi tulleen suomessa jo musiikin valtavirraksi.